maanantai 30. joulukuuta 2013

2013

jokaisen tulee varmasti ainakin jossain määrin kelattua mielessään mennyttä vuotta, vuoden lähestyessä loppuaan. Samaa harrastettu täälläkin ajoittain. Eritoten viimeisen viikon aikana. Kuinka paljon taas mahtuikaan vuoteen. Huolta, ja murhetta, iloa ja riemua. Vuotta 2013 tulen muistelemaan hyvin rankoista, ja raskaista asioista huolimatta lempeän positiivisella kaiholla. Vuonna 2013...

Sampu kasvoi pikkutaaperosta isommaksi taaperoksi. Vuosi sitten näihin aikoihin lähdettiin juuri piiiiiiiiiitkä odottamisen jälkeen kävelemään. Sen jälkeen ei olla paljon pysähdeltykään. Sampu pojistamme eniten "taviksena" hämmästyttää meitä vanhempiaan joka päivä. Pikkuihmisen älynväläykset, jatkuva oppiminen, oman tahdon, ja päättäväisyyden määrä, sekä sydäntätykyttäviin kiipeleihin ajautuminen aiheuttavat niiden sydämentykytysten lisäksi verenpaineen nousua, ja jatkuvia naurunpyrskähdyksiä. Sampu tekee mahdottomasta totta. Kuten päätyy takan, ja seinän väliseen noin 15 senttiä leveään rakoon hakiessaan sinne juuttunutta lelua. Ei liene tarvitse mainita, että sinne rakoon juuttui myös Sampu. Onneksi irrotushommiin ei tarvittu palokuntaa, ja puskutraktoria... Sampu on tyyppi, joka saa vain hyväntahtoisia hymistyksiä todetessaan vanhempiensa sängyssä, murukasan keskellä, että "Sampu söi sisin sissit". Prodigy osaa puhua! Ei sille voi olla vihainen. Sampu on ikuisesti vähän meidän vauva. Ja valitettavasti osaa käyttää hyvin asemaansa hyväksi haluamisautomaattina. Sampun kikatus... no se alkaa kikatuttaa itseäänkin.

Topo... Topo omistaa maailman kauneimmat harmaat silmät. Ja käsittämättömän pitkät, tuuheat, mustat ripset. Se minkä joku tyyppi on ottanut Topolta ymmärryksessä, on kyllä yltäkylläisesti korvattu ulkonäön suhteen. Kun Topo oli pieni piipero, puistossa äidit tulivat ihastelemaan erityisen kaunista pientä tyttöäni. Erityisen kaunis ainakin meni oikein. Topo on oppinut ammeessa ankkansa kanssa leikkiessään (ankka jonka Sampu suurella hartaudella valitsi omin kätösin veljensä nimipäivälahjaksi) sanomaan "kvaak kvaak". En osaa sanoa onko Topo, vai hänen vanhempansa ylpeämpiä tästä taidosta. Topo on kesämiehiä. Topo nautti sydämensä kyllyydestä siitä, kun kesällä sai istua järvivedessä, tai kahlata aina vain syvemmälle ja syvemmälle ilkikurinen ilme kasvoillaan. Topon kesän lempijuttu oli seistä vyötäröä myöten järvivedessä; mökin järvivedessä. Mökillä Topo heräsi rankan talven jälkeen henkiin. Silmät alkoivat tuikkia, yöt nukuttiin hyvin. Ja Topoa ei kiukuttanut mikään tässä maailmassa. Topo oppi tänä vuonna pelaamaan iPadilla. Edward, ja Sampu ovat oppineet, että iPad on Topon juttu. Ja siihen kosketaan vain Topon luvalla. Topo haluaa kylpeä joka ilta kaksi kertaa. Ja mikä ihaninta; Topo on oppinut halaamaan. Halaus on kömpelö; Topo tulee ja painaa päänsä äidin, tai isän vyötärölle, ja ottaa nopeasti toisella kädellä vyötäröltä kiinni. Hetki on nopeasti ohi, mutta se on maailman sydämen sulattavin hetki.

Edward voisi jälleen kerran saada vuoden isoveli palkinnon. Vaikka elämä ei ole Edwardiakaan kohdellut silkkihansikkain, ei Edward valita. Ei sitten kuuna päivänä mistään. Ainakaan oleellisesta. Joskin muumilaastari-fanina etsii illat pitkät naarmuja, joita mahdollisesti pitäisi paikata uudella laastarilla. Jos niitä ei löydy intensiivisistä etsinnöistä huolimatta, kertoo ääni vapisten siitä, kuinka elokuun kolmannella viikolla (suurinpiirtein) kaatui koulussa. Ja tähän vedoten pyytää laastarin. Edward käy salaa aamuisin tekemässä itselleen kaakaota. Sylttytehtaalle johtavat jäljet ovat seuraavat;  puoli naamaa suklaassa, puoli tiskikonetta kaakaotöhnässä, puoli tiskipöytää "suklaakaakaojauheessa". Kun Edwardia ristikuulustelee asiasta, hän vakuuttaa ensin, että ei ole tehnyt salaa suklaakaakaota, jonka jälkeen kapsahtaa kaulaan, vuolaasti anteeksipyydellen. Edward sanoo vähintään kymmenen kertaa tunnissa "rakastan sinua". Ja se isoveliys. Edwardin saadessa suklaapatukan, hän jakaa sen yhtään hermostumatta, vieressä taukoamatta kiekuvan "anna anna sä anna anna " Sampun kanssa. Edwardin saadessa sipsejä, hän jakaa ne tasan kolmeen osaan Topon, ja Sampun kanssa. Topon voidessa huonosti Edward lohduttaa. Halaa antaumuksella, ja sanoo "älä huoli".  Sampun satuttaessa (jälleen kerran) itsensä kiipeily, tai muissa huseeraustoimissa, Edward lohduttaa. Ja muistaa pyytää vanhemmilta Sampullekin laastaria, mikäli näkee laastaritarpeen. Ja kun äidillä on migreeni, halaa äitiä, ja sanoo "älä huoli äiti, kyllä se pääkipu menee pois".

Vuoden 2013 minulle tunteikkain juttu oli Topon päiväkodin äitienpäiväaamiainen. Me menimme sinne kaksin. Bussilla. Topo hyppi matkalla bussilta päiväkodille, pitäen minua kädestä kiinni. Ja samalla kikatellen. Aamupalan syömisestä ei meinannut Topon ykkösherkusta, sämpylästä, huolimatta tulla mitään. Koska Topon kaikki energia meni siihen, että hän kikatti onnellisena, kiehnäsi sylissäni, kikatti uudestaan, ja katsoi minua syvälle silmiin. Se taisi olla yksi elämäni parhaista hetkistä. Tai ainakin yksi elämäni parhaista aamiaisistaj (yksi parhaista ihan siitä systä, että Topo on aamun lapsi. Olen siis syönyt reilu kuusi vuotta sitten, synnytyssalissa aamupalaa, pieni kaunis nyytti kainalossani). Mietin pitkään miksi olin niin liikuttunut tästä hetkestä. Kunnes sen tajusin; ensimmäisen kerran ikinä Topo osotti vilpittömästi onnellisuutta, ja välittämistä. Taka-ajatuksena ei ollut saada yhtä pullaa lisää, tai pahoitella aiempaa turhaa kiukkukonserttia. Ei ollut taka-ajatuksia. Oli vain onni siitä, että äiti oli kosketusetäisyydellä.

Monesti saan kuulla kysymyksen "miten sä jaksat". Kyllä; välillä on niin raskasta. Ja äidin sydän itkee krokotiilinkyyneliä, huoli melkein lamauttaa hengityksen. Mutta; sitten on kaikkea tätä mistä kirjoitin. Miten tällaisten asioiden, ja pikkutyyppien kanssa voisi olla jaksamatta?

Onnellista loppuvuotta, ja vieläkin onnellisempaa ensi vuotta!







lauantai 28. joulukuuta 2013

ChIlLaIlUa…

Joulu oli. Ja meni. Ja taas kerran tuli stressattua liikaa. Ja leivottua liikaa. Ja siivottua totaalisen turhaan. Mutta ei sen väliä. Oli mahtavaa. Jopa siinä määrin ihanaa, että tunnen pientä haikeutta siitä, että joulunpyhät ovat seuraavan kerran vasta vuoden kuluttua. Ilmeisesti joulua edeltävä stressi isolla ässällä on jo vaarallisesti painunut unholaan? Eli en luultavasti opi tästä(kään) joulusta mitään, mitä tulee siihen stressiin, leipomiseen, ja siivoukseen.

Me olemme viikossa päässeet ihan uusiin ulottuvuuksiin vuorokausirytmissämme. En enää tiedä minkä kontinentin rytmissä elelemme. Tai siis; osa perhettä elelee.

Vuorokausi  menee 3/5 osalla perheestä jotakuinkin näin: Sampu käy iltaisin nätisti nukkumaan noin kello 21. Tyyppi osaa olla todella hämäävä. Olemme miehen kanssa kerinneet tuulettaa sitä, että jätkä meni omaan sänkyynsä. Kävi sinne nukkumaan. Ja ihmisten ajoissa! Jonka lisäksi olemme ehtineet punoa suuria suunnitelmia elokuvien katseluista, takan äärellä romanttisesti hengailusta, ja hyvistä iltapaloista. Sekä siitä, että
v i h d o i n k i n pääsemme rauhassa testaamaan kolme viikkoa kylppäriä koristanutta oikeaa, isoa, kylpyammetta. Vain huomataksemme, että noin kello 22.30 seuraamme on liittynyt yksi 91 senttimetriä pitkä tyyppi. Joka "päiväuniensa" jälkeen on tottamaar täynnä virtaa. Pääsemme lopulta nukkumaan noin kello 01.30. Kun olemme ensin sen elokuvien katselun, ja romanttisen hengailun sijaan lukeneet muumi-kirjoja 26 kertaa, ja tarjonneet iltapalaa eri muodoissa 14 kertaa. Syöneet omina iltapaloinamme sen pikkutyypin ylijäämät. Keränneet lattialta legot liian moneen kertaan. Ja riidelleet sen 91 senttiä pitkän tyypin kanssa aiheesta nukkumaan meno aivan tuskastuttavan monta kertaa. Aamulla se 91 senttinen tyyppi nukkuu tietenkin kymmeneen asti. Tyytyväisenä, kuin pikku murmeli. Tosi reilua…

Isoveljet elelevät kiitettävästi kyllä normaalissa Suomen, ja kouluajan rytmissä. Illalla ollaan sängyssä viimeistään 20.30, unten mailla 21.00. Jotta jaksetaan yöllä nousta möykkäämään pariin kertaan. Ja kömpiä aamulla pirteinä sängystä ylös viimeistään 6.50. Meille äärettömän kaukaaviisaille vanhemmille kiitos loistoidesta hommata dvd:llä varustettu tv Edwardin huoneeseen vuosi takaperin. Vaikka dvd kiukuttelee siinä määrin, että elokuvaa vaihdetaan juhlatapauksissa kerran viikkoon, arkitapauksissa kerran kuukauteen, masiina tekee tehtävänsä. Aamut nimittäin menevät jotakuinkin näin; Topo herää 6.50. Ränkyttää huoneensa portin auki (en tiedä miten turvaportti enää hoitaa tehtäväänsä, jos se ei pidä lasta "turvassa" siellä oman huoneensa puolella?). Ja painelee Edwardin huoneeseen, kiekaistaen iloisena "moi". Edward herää. Pistää sen dvd-tv masiinan pyörimään, ja pojat kömpivät yhdessä Edwardin sänkyyn. Noin puolen tunnin sisään on ensimmäisen aamupalakattauksen vuoro. Yleensä se sisältää jostain jemmasta kaivettua joulusuklaata Edwardille. Ja pari paahtoleipää Topolle. Edward syö siististi, salaa, suklaat sängyssään. Ja Topo nauttii aamupalan numero yksi siinä tv:n äärellä. Murustaen samalla puoli kämppää. Ja Sampun vaatelipaston laatikot…  Kun verensokerit saadaan ns uuteen nousuun, Topolla alkaa olla sen verran  kierrokset katossa, että leivän syönnin lomaan mahtuu tolkutonta hyppimistä, pomppimista, joikaamista, ja pallon pomputtamista. Edward yrittää välillä vihjailla Topolle jotain liioista kierroksista. Vihjaukset ovat luokkaa "Topo, oma huone. Pupu". Tai "Topo ole hiljaa. Älä hypi". Tai "Topo ei saa huutaa" kiekumisten alkaessa rikkoa desibelirajoja. Veljekset kuitenkin jaksavat yleisesti ottaen hyvin sopuisasti viettää laatuaikaa keskenään Edwardin kämpässä. Kunnes viimeistään 8.30 aamuvuorossa oleva vanhempi kampeaa itsensä sängystä ylös, ja siirtää kaksikon Topo&Edward alakertaan. Tarjoilee oikean aamupalan, eli puuron, höystettynä aamulääkkeillä. Suorittaa toimenpiteen pukemiset, ja pesut, sekä laittaa alakertaan pyörimään leffan. Jonkun joka passaa kummallekin veljeksistä. Niin, ja keittää nukkumavuorossa olevalle vanhemmalle (ja itselleen) kahvit valmiiksi. Ja tilanteesta riippuen yrittää karata takaisin sänkyyn. Ohjeistettuaan ensin Topoa ziljardinteen kertaan siitä, että tv:tä ei saa hakata.

Jonkinmoista rauhaa riittää huushollissa siihen klo kymmeneen asti (jos osaa ummistaa korvansa siltä Topon pomppimiselta, ja joikaamiselta, ja Edwardin elämänohjeilta pikkuveljelleen), jolloin pikkumurmeli kampeaa itsensä sängystä ylös, ja päivä lähtee tosissaan käyntiin. "Haluamisautomaatti" nimeltään Sampu on sekunnissa toimintakunnossa. Ensin halutaan vettä. Sitten halutaan mandariinia. Jonka jälkeen leipää. Ja sitten halutaan leikkiä. Ja taas mandariinia. Tai rahkaa. Odottaminen on yliarvostettua, ja jos Sampulle yrittää mumista jotain epämääräistä kuten, "sähän söit just, mene nyt leikkimään nätisti", saadaan aikaseksi dramaattiset huutokohtaukset. Kiitos kuitenkin onnistuneiden joululahjojen, pikkumurmeli ensimmäisen haluamiskierroksensa jälkeen jaksaa yleensä viihdyttää itseään lelujensa kanssa sen aikaa, että äiti, ja isä saavat luvan pukea päälleen, ja syödä sen aamupalan suht rauhassa. Ja juuri sopivasti lounasaikaan ollaankin sitten valmiita liikkumaan ulko-oven toiselle puolen.

Jos vielä viikon elelisi tässä rytmissä, chillailisi. Jonka jälkeen aloittaisi pikku murmelin unikoulutuksen, osa sata. Ja itsensä valmistamisen siihen Edwardin&Topon rytmiin. Eli arkirytmiin. Väsyttää jo valmiiksi…


(tällasta meillä, chillataan vaan kahvikupposten äärellä…)


(ja nukutaan rauhassa pitkiä yöunia…)

tiistai 24. joulukuuta 2013

Ihanaa Joulua! Ja joulunihmeitä

vaikka joulumieli oli kiitos kelien (ja sen, että Edwardin kuntoutussuunnitelma sattui juuri joulun alle, samoin kuin kaupungin vammaispalveluiden tädin kotikäynti) hieman hukassa, niin kyllä se sieltä kuitenkin löytyi pala palalta.

Kävimme ottamassa hommaan vähän vauhtia Haltialan tilalta kuluneena viikonloppuna. Lampolassa meidät otti vastaan ihana, vanhanajan joulunrauha, ja tunnelma. Sitä harmonista olotilaa häiritsi vain, ja ainoastaan lampolan ulkopuolelta kuuluva Topon puolihysteerinen, ja Sampun suhthysteerinen kiljunta. Topo ei diggaa eläimistä. Piste. Sampu diggaa eläimistä, mutta lampola meni puhtaasti yli ymmärryksen. Viereisen kahvilan nojatuolista löytyvä, päiväuniaan vetelevä kissa, kyllä oli positiivinen eläinkokemus Sampulle. Samoin kuin tarpeeksi pitkällä katseluetäisyydellä hengailevat lehmät. Topon the juttu oli ruskeana virtaava Vantaanjoki. Varovaisesti hän yritti hivuttautua lähemmäksi, ja lähemmäksi rantaviivaa, selkeästi mielessä uimahommat. Pullahoukutuksella saatiin onneksi tilanne raukeamaan. Ilman sen märempiä vesileikkejä.









Kotosalla olemme nostattaneet joulufiilistä joulupuuhastelemalla. Tai noh; en kutsuisi hommaa niinkään puuhasteluksi, kuin kunnon työksi. Keittiö on siivottu kahden päivän aikana noin viisi kertaa. Ennen jouluvieraiden saapumista, se luultavasti siivotaan vielä pari kertaa lisää. Imuri on laulanut noin suurinpiirtein kerran tunnissa. Ja liene tahti jatkunee iltapäivään asti samanmoisena. Ja vaikka on joulu, niin lapset leikkivät. (yllätys yllätys). Leikkiminen toisinsanoen tarkoittaa lelulaatikoiden sisällön levittelyä itse "joulupyhättöön", eli jouluiseksi koristeltuun olohuoneeseen. Se siitä eilisiltaisesta tuulettelusta "nyt on kaikki tehty, huomenna vain otetaan rauhassa ja keitetään perunat". En taas tullut laskeneeksi mukaan kolmea liikkujaa; ikiliikkujakolmiota. Plus sitä, että mies hoiti tällä kertaa kinkunpaistohomman. Ei tarvinne selittää tätä asiaa sen kummemmin.

Edward osaa ensimmäistä kertaa elämässään odottaa pukkia. Siinä määrin, että asiasta joulupukki+reki+joululahjat on keskusteltu äärettömään otteeseen viimeisten päivien aikana. Toisaalta; allekirjoittanut on kyllä osannut ottaa joulupukkihommasta kaiken hyödyn irti kasvastustarkoituksissa. Pitää olla kiltisti, jotta pukki tuo lahjoja. Näitkö; takapihalla juoksi tonttu tarkkailemassa ollaanko meillä kiltisti. Ja uudelleen muistuttelua siitä, että pitää olla kiltisti, jotta pukki tuo lahjoja.  (millä tuota lasta voi "kasvattaa" nyt kun pukki on sitten illemmalla visiittinsä tehnyt?). Yksi joulunihmeistä koettiin eilen illalla, kun 21.30 alkoi kuulua Edwardin huoneesta kolistelua. Hyvin vatsatautikammoisena olin ensin suht varma siitä, että nyt se joka-paikassa-jylläävä-tauti osui meihinkin, mutta ei; Edward ilmoitti siivoavansa Sampun lattialle heittelemät puupalikat. Ehkä noin miljardis pyyntö siitä, että joskus voisi ilman rukoilua, kiristystä, ja uhkailuakin siivota niitä leluja pois tehosi. Halleluja!

Toinen joulunihme koettiin Edwardin koristellessa kuusta, suurella antaumuksella. Ja sitäkin suuremmalla rakkaudella hommaa kohtaan.. Kun Edward oli vauva, odotin harmonisia lapsellisia jouluja perheen kesken. Kuvitelmissa tuoksuivat leivonnaiset, ja taustalla raikaisivat joululaulut. Näin silmissäni miten Edward pikkukätösin leipoo pipareita. Ja koristelee kuusta. Ja syö jouluherkkuja. Tähän odotushommaan meni x-määrä vuosia pidempään, kuin kuvittelin. Mutta kuten sanonta kertoo; hyvää kannattaa odottaa. Vielä odotan sitä päivää, kun ensimmäisen kerran sitten Edwardin vauvajoulun meille tulee sisälle ihka oikea kuusi. Ehkä ensi jouluna? Tähän mennessä oikea kuusi on ollut pihalla turvassa, kun sisällä on palvellut potkuautotörmäyksen, ja pallonheittokolauksen kestävä muovikuusi.



Kolmas joulunihme liene se, että tällä kertaa ihan ihka oikeasti odotan joululta eniten sitä, että näen kolmion ilmeet heidän avatessaan paketteja. Sen sijaan, että kuten aiempina jouluina, olen odottanut kolmion nukahtamista illalla. Ja sitä, että miehen kanssa istumme sohvalla vierekkäin. Poltamme lapsivaarallisia kynttilöitä aivan rauhassa. Ja juomme lasilliset viiniä, tai glögiä, tai joulusiideriä. Ja syömme suklaata hävyttömän avoimesti. (totuuden nimessä; tämä on se joulun kakkoshetki yhä!)  Onkohan minusta tulossa jossain määrin aikuinen?

Ihanaa joulua teille kaikille, jotka olette jaksaneet raapustuksiani lukea. Ja kiitos joka-ainoasta-mieltä-lämmittävästä-kommentista. Me keskitymme nyt syömään liikaa pullaa, suklaata, ja jouluruokaa. Ja "vain olemaan". Se se taitaa kuitenkin joulussa olla ihan sitä parasta?





tiistai 17. joulukuuta 2013

s i s k o t


Minulla on yksi ihan ihkaoikea verisukulais-sisko. Sisko ei ole pelkästään sisko, vaan paras ystäväni. Kun olin kaksi vuotta sitten syksyllä murskana Sampun sairastuttua, sisko pakotti minut kuntosalille. Ja pysyin järjissäni. Käymme yhä kerran-kaksi viikossa yhdessä siellä salilla. Ja hommaa tasapainottamassa, jumpan jälkeen juomassa lasit viiniä, ja puhumassa läpi viimeisen kahden vuorokauden tapahtumat. Sisko on tullut missä kelissä tahansa, minkälaisen työpäivän jälkeen tahansa, aina, joka ilta, moikkaamaan kulloinkin sairaalassa osastohoidossa ollutta kolmion jäsentä, ja minua.  Tuoden sen perussetin jota sairaalassa selviämiseen aikuinen tarvitsee; limua, ja suklaata. Sisko on se, jonka kanssa saan myös (miehen lisäksi) muhevimmat riidat aikaiseksi, jos sille päälle satutaan. Sille päälle satutaan noin kerran vuodessa. Maksimissaan kahdesti.  Siskon kanssa emme osaa vihoitella toisillemme. Meidän vihoitteluennätys taitaa tällä hetkellä olla noin kaksi vuorokautta. Kun sisko laittaa viestin "koira jaksaa", minua alkaa aina naurattaa. Sisko muistaa joka ainoan menoni, ja lasten jokaikisen lääkärireissun. Ja muistaa aina toivottaa hyvät menot, tai tsempit matkaan. Itse hyvin harvoin huonomuistisena (tai lähinnä muistikapasiteetin täyttyessä kaikesta muusta) muistan iloisesti toivottaa siskolle "hauskaa teatteri-iltaa".Ja yleensä aina vastaus on "kiitti, mutta se on ens viikolla", muutama naurava hymiö viestin perässä. Sisko tietää…

Sen lisäksi minulla on miehen kautta saatu sisko. Me jaamme mm samanlaisen kammon vatsapöpöjä kohtaan. (ihan oikeasti, kyllä). Ja saatamme illan pimeinä tunteina käydä tekstiviestein läpi Uudenmaan tautitilannetta. Me ymmärrämme tässä pöpöasiassa toisiamme täydellisesti. Kun siippamme vihjailevat jotain ongelmakäytöksestä, me vain pyhäyttelemme heille, ja toteamme, että emme tod ole ainoita tässä maailmassa jotka kärsivät ko pelosta. Ja laittelemme taas viestiä kulloinkin päiväkodeissa, ja kouluissa, tai vaikkapa 600 kilometrin päässä jylläävistä pöpöistä, jotka pahimmassa tapauksessa löytävät meidät. Me käymme ihanilla illallisilla, ja suunnittelemme uraa yksityisyrittäjinä, yhdessä. Suunnitelmat tehdään siis niillä illallisilla, sen jälkeen kun alkumaljat, ja ruokajuomat on juotu. Noin kello 00.30 illallisten jälkeen, kotiin päin poistuessa, huikkaamme aina "ei sitten jätetä tätä yrityshommaa tähän, aletaan tosissaan miettiä sitä". Niin teemmekkin; kun menemme taas illalliselle.

Ja sen lisäksi minulla on lauma 12 kuukautta elämässäni olleita siskoja:

Reilu vuosi sitten sain eräänä lokakuun aamupäivänä soiton kolmion polilta. Tällä kertaa soitto ei koskenut lapsia, vaan äitiä. Sain kutsun viettämään pitkää viikonloppua Kaisankotiin (http://www.kaisankoti.fi/www/fi/) 15 muun pitkäaikaissairaan lapsen äidin kanssa. Omat huoneet, ruokailu neljä kertaa päivässä, lillumista porealtaassa, ja toivottavasti hyvää seuraa. En kahta kertaa miettinyt mitä vastaan kutsuun. Jos en nyt ihan kiljunut riemusta "kyllä", niin läheltä liippasi. Viikkojen kuluessa homma alkoi arveluttaa minua. Tuli viikonlopun ohjelma, jonka teemana oli "väsyneet äidit". Aloin nähdä painajaisunia neljän päivän itkukarnevaaleista, jonka jälkeen tulen kotiin oikeasti todella väsyneenä äitinä. Suurinpiirtein elämäniloni menettäneenä. Mies kuitenkin kannusti lähtemään, ja lupasi, että jollain verukkeella tulee kyllä hakemaan minut pois sieltä Kaisankodista, jos homma mene täysin ranteet auki-puolelle. Se ei kuitenkaan ole missään toisella puolella Suomea.

Ei tarvinnut miehen tulla. Vietin kolme loistavaa vuorokautta elämää suuremmassa seurassa. Nauroin kolmessa vuorokaudessa useamman kuukauden edestä. Tulin kotiin suurinpiirtein uudesti syntyneenä. Elämä oli saanut hyppysellisen uudenlaista perspektiiviä. Tai siis; minä olin saanut elämämääni uudenlaista perspektiiviä. Koska kyseessä oli äitejä joiden lapsilla oli hyvin erilaisia diagnooseja, ei tullut puhuttua lapsen oloista. Ja lapsen lääkityksistä. Ja lapsen sairaalareissujen määrästä. Tuli puhuttua siltä, miltä tämä kaikki meistä, äiteinä, vaimoina, ystävinä, siskoina, ihan vain minuna, tuntui.  Sai sanoa suoraan, että välillä meinaa pää hajota, ja kukaan ei katsonut kieroon. Kaikki vain nyökkäilivät, ja totesivat yhdestä suusta "mä niin tiedän mitä tarkoitat".

12 kuukautta tuon ensitapaamisen jälkeen me pidämme yhä yhtä. Me juttelemme somessa ainakin kerran viikossa. Ja tapaamme porukalla pari-kolme kertaa vuodessa (jos olisi pelkästään meistä kiinni, tapaisimme varmasti kerran kuussa). Kun jollain on kriisi, siskot ovat tsemppaamassa. Kun kirjoitat siskoille; nyt menee hermo, he tajuavat. Kun kirjoitat, mä olen niin väsynyt, he tajuavat. Ja kun kirjoitat mä olen niin onnellinen, he todellakin tajuavat. Kaiken huolen jakamisen lisäksi iloitsemme isosti, aina kun toistemme elämässä tapahtuu ihania, hyviä, ja onnellisia asioita. Ihan siis vilpittömän iloisesti, eikä sillä tavalla salaa kateutta tuntien.

Me käymme pari kertaa vuodessa ns todellakin-viihteellä, ja emme ole mitään muuta kuin lauma keski-ikää lähestyviä (mutta sydämessä ah ikinuoria), kaakattavia, hysteerisesti nauravia tavallisia naisia. Naisia vailla huolen häivää huomisesta. Meikkisudit heiluu, ja hiuslakka pöllyää. Yllättäen tämän porukan kanssa tulee tehtyä ne vuoden ainoat rehelliset baarireissut, jotka venyvät reilusti aamuyöntuntien puolelle. Kun ei siis ole huolta huomisesta.  Jos jostain "siskosta" ei kuulu hetkeen mitään, huhuillaan perään, ja varmistetaan, että kaikki on hyvin. Jokainen meistä nimittäin tietää, että muiden siskojen mielenrauhan vuoksi on hyvä ilmoittautua tasaisin väliajoin, vaikka olisi kuinka muita kiireitä.

Tänä vuonna(kaan) emme lähetä joulukortteja. Aiemmin en saanut niitä lähetetyksi koska olen nyt vain kertakaikkisen saamaton. Parina viimeisenä vuotena olemme antaneet rahaa erinlaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Vaikka minusta on ihana saada joulukortteja, haluan itse muistaa toisella tapaa. Niin myös tänä vuonna. Tänä vuonna laitamme joulukorttirahamme Kotilieden kummikerholle (http://kotiliesi.fi/lehti/kummikerho/kotilieden-kummikerho-auttaa) : nämä ihanat ihanat vanhat rouvat olivat osaltaan toteuttamassa minun, ja minun vertais-siskojen viikonloppua. Ja siitä olen heille ikuisesti kiitollinen.

Ja ihan hurjan kiitollinen olen kaikista siskoistani. Tämä kirjoitus on suurella rakkaudella omistettu heistä jokaiselle.





lauantai 14. joulukuuta 2013

kun isä lähti matkalle...

Eli miehen vuoro lomailla. Sai vielä ekstra"lomapäivän", koska aloitti lomailunsa vuorokauden mittaisella työmatkalla. Mies jaksaa aina muistuttaa, että hänen työmatkansa ovat TYÖmatkoja, mutta kyllä luulen, että hän salaa nauttii niistä aika täysillä Jos kesto ei ole joko liian lyhyt, tai vaihtoehtoisesti liian pitkä.

Viikonloppuisin olemme aikalailla auton varassa normiarjessa. Kolmio nukkuu hyvin päiväunet autossa (jos ovat nukkuakseen) kauppa-puistoreissujen yhteydessä. Me vanhemmat saamme keskellä päivää aikaa jutella rauhassa keskenämme. Kuten varmasti kaikki pienten lasten kanssa tekemisissä olevat tietävät, että heillä on jokin aisti, joka sanoo "minulla on aikuiselle asiaa" HETI jos aikuinen yrittää keskittyä johonkin muuhun, kuin pikkutyyppien viihdyttämiseen. Joten tuo hetken juttelurauha on suorastaan arjen luksusta.

Tuossahan se auto nytkin pihassa seisoskelee, mies vielä ystävällisesti kysyi laitetaanko auto katokseen, vaiko autopaikalle. Hommassa on vain pieni mutta; rouvan autokoulu on vielä ns kesken. Toisinsanoen aloitettu, ja olosuhteiden pakosta lopetettu vuonna 2006, jonka jälkeen aktiivisesti puhuttu, että pitäisi se ajokortti hommata. Ilmeisesti sitä ei pelkällä puhumalla saa? Ilmeisesti sen eteen pitäisi suorittaa muunlaisia toimenpiteitä?

Joten miettimään vaihtoehtolajeja autolla suoritettavien puistokauppareissujen tilalle. Jossain hetkellisessä häiriössä menin lupaamaan Edwardille, että menemme ravintolaan (ja tässä tapauksessa mäkkäri, sekä hese lasketaan ravintolaksi) syömään ranskalaisia. Aamulla aloin vimmalla miettiä, missä hampurilaispaikassa ei olisi tolkutonta hälinää lauantaina, ja vielä bonuksena; joulun alla. Koska Topon mielentila ei ole ihan sellainen (sanotaan nyt näin, että jos Topo kävisi pattereilla, pupu saisi nanosekunnissa kenkää duracellilta), että hänet haluaisi väkisin raahata ensin vartiksi jonottamaan sitä purilaista. Ja sen jälkeen vartiksi etsimään pöytää jossa sen syödä. Ja oma mielentilani ei ollut sellainen, että jaksaisin kolmio-showta joululahjashoppailijoiden keskellä. Enkä usko, että joululahjashoppailijoiden mielentila on sellainen, että jaksaisivat kolmio+äiti keskipäivän showtamme. Nopeasti pääteltynä moista hampurilaispaikka ei ole missään. Ainakaan bussimatkaetäisyydellä. Ja sellaisella bussimatkaetäisyydellä, että Topo ei hermostuisi, koska bussi ei menekään siihen suuntaan, jonne hän sen menevän oletti. Eli varasuunnitelmat käyttöön.

Edwardin jatkaessa juttua ravintolasta, ja ranskalaisista onnellinen hymy kasvoillaan, oli pakko keksiä jotain muuta kuin puistoon, kauppaan, sipsejä lauantaina kunniaksi, ja kotiin. Tämä ravintolajuttu oli nyt niin iso, että edellämainittu vaihtoehto ei olisi sitä ranskalais-ravintola jutustelua lopettanut. Siellä kaupassa olisi käyty, ostettu sipsit. Syöty ne. Ovelana poikana Edward ei olisi suoriltaan torpannut ideaa; vaan sipsien loputtua olisi jälleen otettu puheeksi ravintola, ja ranskalaiset. Ja olisin ainakin Edwardin mielestä ollut luomakunnan suurin luopioäiti, kun olisin luistanut lupauksestani.  Eli laajensin yhtälöä hommalla nimeltä piparkakun paisto. Ja voilá; Toimi! Ravintolat, ja isot ranskalaiset vilkkuvat yhä puheessa, mutta nyt lauseessa esiintyy myös "sitten kun isi tulee kotiin". Ja sen jälkeen onnellinen huokaisu "tänään me leivotaan piparikakkuja" (kyllä, ne ovat itsepintaisesti Edwardin puheissa piparikakkuja). Piparkakut siis tällä kertaa pieksivät ravintolan 1-0.

Eli puistoon, jonne pääsee bussilla joka ei Topon mielestä liiku väärään suuntaan. Ja jonka lähellä on kauppa. Helppoa kuin heinänteko. Pojille vaatteet niskaan (äidille myös) ja juoksujalkaa bussipysäkille. Epäilen muuten vahvasti, että lapsemme eivät tiedä, että kotiovelta voi oikeasti myös kävellä rauhassa bussipysäkille. Emme luultavasti ikinä ole lähtenee siinä määrin ajoissa, etteikö sinne bussille olisi juostu ns kieli vyön alla, minun huudellessa kannustushuutoja "nopeammin nopeammin". Puistossa, Edwardin ja Sampun viilettäessä ees-taas "jättiliukumäkeä", Topo tyytyi istumaan mäen huipulla, kiljahdellen tasaisin väliajoin tasaisen kiukkuisella äänensävyllä. Yritin leperrellä "mikäs nyt harmittaa", antaa äidillisiä ohjeita "älä viitsi huutaa, ollaan puistossa, kaikki hyvin". Ja antaa Edwardille ohjeita; ota Topoa kädestä kiinni, ja laskekaa yhdessä alas. Mutta Topo ei sieltä huipulta hievahtanutkaan. Meni hetki ennenkuin hitaalla käyvä äiti-ihminen keksi mistä kenkä puristaa; viimeksi kun laskimme ko mäkeä, menin jossain (jälleen) hetken mielenhäiriössä mukaan poikien laskutoimituksiin. Joten ei muuta kuin mäen päälle, Topo syliin, ja laskemaan. Noin sata kertaa. Sanonpahan vaan, että se mäelle kiipeäminen, ja alas laskeminen meni ihan jumppatunnista. Ja sanonpahan vaan, että tästedes puistoillessa Topon seurassa puistoissa, joissa on isoja liukumäkiä, varaudun hommaan toppahousuilla.






P.S mitä tulee pipareihin, eihän se ulkonäkö ole se tärkein juttu? Totuuden nimessä en noista väkerryksistä osaa kertoa mitkä ovat kolmion tuotoksia, ja mitkä äidin. Olemme tässä hommassa ihan samalla lähtöviivalla. Mutta hyvä-äiti pisteitä siitä, että ne nyt on tänäkin vuonna paistettu. Eikö?

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

päivän käyttökokemus hommasta nimeltä talvi

Tässä alkuviikosta kävimme taas piipahtamassa Töölön suunnalla ah niin tutuksi tulleessa osoitteessa. Kyseessä oli Sampun ihan kontrollikäynti, ja emme asiasta ottaneet suurempaa stressiä. Läpihuutojuttu. Siis ihan oikeasti läpihuutojuttu. Lääkäri oli tyytyväinen kaikkeen; kohtaustilanteeseen, siihen ettei vakituista epilääkettä tarvita, Sampun kehitykseen. Ja eihän siinä voinut, kuin itse myhäillä mukana. Jottei kaikki olisi ollut liian ruusuista, kävimme lopuksi vielä läpi Topon asioita. Sellainen pieni realitycheck; ei nyt sentäs ihan loistavasti pyyhi joka saralla. Pääasia kuitenkin, että emme saaneet millään tapaa, mihinkään suuntaan järkyttäviä uutisia tällä kertaa. Eli keikka jäi selkeääkin selkeämmin plussan puolelle.

Koska olimme suht lähellä erästä kirpputoria, jonne kirppisaddiktina olin hetken hinkunut, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja suunnata siis lekurikeikan jälkeen kirppistelemään. Tässä päästään siihen talvikuvioon.

Ensimmäisen kerran sitten viime talven, pakkasasteita oli hieman reilummin, lähempänä kymmentä, kuin viittä. Luntakin oli sen kaksi senttiä maassa. Joten luonnontilaa ihan oikeasti sai tuona päivänä kutsua talveksi.  Olin ylittänyt itseni äitihommassa, ja saanut otettua trikoopeiton mukaan reissullemme. Sampulle rattaisiin lämmikkeksi. Mukamas. Todellisuudessa lämmittämiseen siitä ei pakkaskeleillä ole. Se söpö peitto soveltuu korkeintaan lapsen nenänaluksen pyyhkimiseen Suomen talvessa.  Joka tapauksessa, olimme Sampun kanssa mielestäni jopa kiitettävästi talvivarustautuneita parin kilsan kävelylenkille lääkäristä kirppikselle.  Niin; nimenomaan mielestäni.

Ensimmäinen kilometri siitä pyöreästi kahdesta kilsasta, sinne kirppikselle, käveltiin rauhassa. Ehdin hetken jo fiilistellä tulevaa talvea, ja nähdä pesueemme sieluni silmin pulkkamäessä, jonka jälkeen olisimme punaposkisina kahvilassa nauttimassa kuumaa kaakaota. Kuvitelmissa luultavasti taustalla vielä lauloi joku enkelikuoro. No; kilometrin jälkeen ajattelin, että Sampun olisi hyvä nousta rattaista välillä jaloittelemaan, ettei tule kylmä. Ja tästä, jälkeenpäin ajateltuna kuningasideasta, alkoi seuraavat kaksi tuntia jatkunut kitarisojen tuuletustuokio a la Sampu. Sampu ei kertakaikkiaan voinut sietää kylmyyttä. Käveleminen oli syvältä. Ja rattaat jostain vielä syvemmältä. Keli niin syvältä, ettei Sampulla enää kertakaikkiaan riittäneet sanat, ja metafoorat syvyyteen. Piti ottaa esiin järeät aseet, eli ääni.

Olen poikien kanssa julkisilla paikoilla tottunut, että saatamme joskus (tai tyyliin aina)  kerätä katseita. Joinain päivinä kestän sen "kuin mies", joinain päivinä en niin hyvin. Mutta noin lähtökohtaisesti olen tätä nykyä asennoitunut siihen, että Topon käytös, jodlaus, ja Edwardin kovaääninen ihmettely milloin mistäkin saattaa kerätä katseita. Siihen en ole varautunut, että minun hyväkäytöksinen kuopukseni olisi se katseiden kerääjä. Sehään on se tyyppi jota ihastellaan kylillä, ja kaupoissa.

Nimittäin; kun Sampu aloitti huudon, sille ei tullut loppua. Siellä kirppiksellä maata röhnötettiin lattialla, ja huudettiin. Sitkeästi kiersin kirppiksen (suht pikaiseen), kun sinne asti oli tultu. Eräs ensikertalaisäiti kävi innokkaasti keskustelemassa muiden paikalla olleiden äitien kanssa, ihastelemassa heidän pikkupilttejään, ja tiedustelemassa pilttien ikää. Meidät hän jostain kumman syystä ohitti. Meni varmaan kotiin katumaan sitä, että oli ikinä alkanut toivoa jälkikasvua.  Kassalla pahoittelin häiriötä. Kiitos mukavalle kassaneidille, joka oli sitä mieltä, että Sampu oli kuitenkin käyttäytynyt suht ok. Kun lähdettiin kirppikseltä Sampu huusi, koska halusi rattaisiin. Ja sitten sieltä pois. Todetakseen vaan, että missään nimessä hän ei aio tässä kirpakassa pakkassäässä kävellä sitten metrin metriä. Kun se 91 cm pitkä (jep, nyt on tuoreet mitatkin tyypistä) lapsi yritettiin istuttaa rattaisiin, kasvoi hän jollain tapaa ainakin henkisesti vähintään metrin lisää pituutta, ja en saanut poikaa menopeleihin vaikka kuinka puliveivasin. Homma meni ihan äiti-lapsi-jumpaksi.  Lopulta väännön jälkeen pääsimme kirppikseltä bussipysäkille todetaksemme, että bussin perävalot senkun vain vilkkuvat edessä olevissa liikennevaloissa. Huippua!

Seuraavat puoli tuntia siis vietimme laatuaikaa odotellen siinä ihanassa talvi-ilmassa seuraavaa bussia. Sampun huutaessa. Ja ihmisten katsoessa. Hytkytin rattaita, hytkytin Sampua sylissä, pyysin, rukoilin, pyysin, ja rukoilin uudestaan. Mutta huuto ei loppunut. Laitoin miehelle viestiä, että ei tuu mitään; me emme tuntia tule ruuhka-aikaan bussissa huutaen kuin palosireenit. Mies yritti tsempata; jos sillä on joku vaate huonosti päällä, eihän sen korvat ole kipeät, eihän sen ole kylmä.  Minun mielestä miehen olisi vähintään pitänyt taikoa itsensä, ja auton siihen paikan päälle tyyliin minuutissa, ja hoitaa meidät sieltä pakkasesta pois. Sain kuitenkin pidäteltyä itseäni kirjoittamasta mitään "NYT HETI TÄNNE HAKEMAAN MEIDÄT"-viestejä.

Vihdoin, ikuisuuden jälkeen se uusi bussi tuli. Bussi oli tietenkin suht tupaten täynnä. Ja Sampu jatkoi huutoaan. Ja kaikki katsoivat (näin ainakin uskoisin… ). Muutama ystävällinen täti-ihminen kysyi kauniisti Sampulta mikä harmittaa. Sampu ei edes kyselyitä huudoltaan huomannut. Aloin vajota jonkinasteiseen toivottomuuteen. Meidän on pakko hypätä bussista pois, ja seisoa pakkasessa tien varressa niin, että poika rauhoittuu. Kerkesin jo laittaa miehelle viestin, että me ei sitten oikeasti tulla tällä bussilla kotiin, kun kesken näpyttelyn huuto hiljeni. Ja Sampu nukkui. Ja nukkua posotti kotiovelle asti. Heräten iloisena, ja täysin elämäänsä tyytyväisenä. Oltiinhan me kotona, sisällä, lämpimässä, takkatulikin loimusi olkkarissa. Onneksi seuraavana päivänä talvi oli jotakuinkin poissa.



P.S koska saan jotain ilmeisesti naisrotuun kuuluvaa mielihyvää hommasta nimeltä shoppailu, jäi reissu kirppislöytöineen kuitenkin plussan puolelle. Mitä sitä ei olisi valmis kestämään ostosreissun takia…


sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Räkänen Juttu

Topolla on nuha. Eli huushollissamme vallitsee jotakuinkin jatkuva katastrofitila. Kyllä; nuha, ja katastrofitila; eivät ole vitsejä, kumpikaan näistä. Siis varmasti täällä voisi  vallita suurempi, ja pahempi katastrofitila, en epäile sitä yhtään. Mutta luokittelisin tämän Topo plus nuha yhtälön kyllä jo jonkinasteiseksi katastrofitilaksi. Jonka soisin väistyvän aika pian.

Kun Topolla on nuha, niin elämä osaa olla aika hankalaa. Topon on huono olla. Mutta koska Topo ei puhu, hän ei osaa kertoa minne sattuu, milloin sattuu, tartteeko lääkettä, toivooko hän että villa villerkullan asuintoverit olisivat ns turpa rullalla hetken. Vai kaipaako hän vain teetä (tai päärynämehua Topon tapauksessa), ja sympatiaa. Kun Topolle tulee nuha, hän on kalpea. Hän ei oikein nuku. Hänen silmät ovat vain puolittain auki. Hän on välillä myös vähän harmaan sävyinen kasvoiltaan. Hän narskuttaa. Ja hän joko vuoronperään itkee sydäntä raastavasti, tai nauraa niin että pääsisi heittämällä jonkun kauhuleffan näyttelijäkaartiin. Hänen kroppansa nytkyy pienesti jatkuvalla syötöllä. Hän veivaa silmiä, koska päässä luultavasti tuntuu tosi pahalle.  Niin, ja sitten hän huutaa. Hän huutaa jos ei saa tarpeeksi nopeasti ruokaa. Tai hän huutaa, koska sai liikaa ruokaa, liian vähän ruokaa, tai vaihtoehtoisesti vääränlaista ruokaa. Tai koska auto kääntyy väärään suuntaan, tai ei pysähdy silloin kun hän oli ajatellut. Tai koska hän ei pääse kylpyyn. Tai koska päästyään kylpyyn ammeessa on liian vähän, tai vaihtoehtoisesti liikaa vettä. Niin, ja siis Topo haluaa vimmalla päästä kylpyyn. Jossa hän viihtyy noin minuutti kolmekymmentä sekuntia. Hän pompottaa palloa noin 500 kertaa minuutissa, helposti puoli tuntia putkeen. Ja kun hän on lopettanut, hän hyppii, kuin pallo, noin 100 kertaa minuutissa puoli tuntia putkeen. Jonka jälkeen hän taas vaihtoehtoisesti nauraa, itkee, tai huutaa. Tai haluaa syömistä. Tai haluaa päästä kylpyyn.

Mikä tässä kuviossa on raastavinta sen lisäksi, että meidän vanhempien päät meinaavat räjähtää kaikesta itkemisestä, huutamisesta, pomppimisesta, ja nauramisesta, on se ettemme osaa auttaa. Topo saa kaikkea mahdollista lääkettä; peruslääkettä, vitamiineja, kipulääkettä, ja ylimääräistä epilepsia lääkettä. Hän saa kylpeä kahdeksan kertaa päivässä, ja syödä 12 kertaa päivässä, ja pompottaa sitä hiivatin palloa niin paljon kuin sielu sietää. Mies suunnittelee hommaavansa jotain kuulokkeita, jota  Hans Välimäki on suositellut ihmisille jotka matkustavat paljon. Ne kuulemma sulkevat kaikki äänet ympäriltä pois. Näin miehen otsasuoni olisi ehkä himpun verran vähemmällä rasituksella. Mutta ehdottoman, sijoilla 1-100000000000, raastavinta on se, että emme voi ottaa sitä niin kaikki valtaisen hirvittävän huonoa oloa pois. Vaikka tekisimme mitä. Paitsi tänään pariksi hetkeksi.

Teimme puistoilureissun vähän pidemmän matkan päähän. Topo itki, ja oli huonovointinen autossa. Meinasimme luovuttaa alkutekijöihinsä. Mutta mietimme, että kun Topo tajuaa minne olemme matkalla, hän on ehkä hetken onnellinen. Ja kun pääsimme perille puistoon Topo totta tosiaan hetken verran piristyi. Ja nauroi, niin kuin onnellinen pieni poika nauraa. Narskutti, oli kalpea, ja silmät viirussa, mutta oli silti hetken onnellinen. Keinui, laski liukumäkeä, ja nautti. Puistoilureissun jälkeen uskaltauduimme vielä kahvilaan kahville. Tämä oli erityisen iso juttu Edwardille, joka oli jaksanut jo etukäteen fiilistellä tulevaa kahvilareissua toteamalla noin sata kertaa, miten hän aikoo syödä ison pallon suklaajäätelöä. Reissu oli tärkeä myös Topolle, joka oli taas hetken verran onnellisen näköinen, kun söi niitä omia herkkujaan. Tai kun hän päättäväisesti paineli istumaan tuiki tuntemattoman tädin kahviseuralaiseksi, katsoi silmiin, ja huikkasi "moi", niinkuin vanha tuttu. Tai kun kaivautui minun, äidin, kainaloon, katsoi silmiin, ja kikatti.

Kotimatkalla autossa mies otti minua kädestä kiinni, ja totesi, että me mentiin kahville vaikka Topo on niin mahdottomassa kunnossa. Niin me tehtiin. Ja vaikka kaikki ei mennyt ehkä ihan putkeen, olimme kaikki hetken aikaa tosi onnellisia. Aina ei tämän sirkuksen kanssa jaksa "esiintyä" julkisilla paikoilla. Toisina päivinä se "esiintyminen" taas on se juttu, joka tuo sitä valoa juuri tähän hetkeen, ja toivon pilkahdusta huomiseen. Ei luovuteta. Mentiin kahville, vaikka päällä oli se pieni katastrofitila. Ja ihan varmasti mennään uudemmankin kerran.



P.S yksi juttu mikä tekee myös Topon onnelliseksi on katkeamaton rakkaussuhde; Topo + iPad. Toistaiseksi ei ole kohdattu niin suurta vastoinkäymistä, etteikö jossain vaiheessa iPad olisi tuonut piristystä pikku-ukon päivään. Hyvä niin! Maailma tarttee iPadeja. Topo tarttee iPadeja. Meidän perhe tarttee iPadeja. (siksi miehen ostoslistalla on niiden kuulokkeiden lisäksi myös toinen iPad… Annetaan olla, suotakoon se. Kun mieskin tulee siitä iPadista ajoittain aika onnelliseksi).

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kun äiti lähti matkalle…


… itse istun kiertoajelulla, ihastelemassa kyseistä maisemaa, muilla mailla vierahilla. Ennen kyseisen kuvan ottamista olen nauttinut hyvässä seurassa pitkän lounaan, yli 20 asteen auringonpaisteessa. On syöty aikalailla liikaa paikallisia herkkuja, juotu paikallista hyvää viiniä, sekä jälkkäriksi vedetty tolkuttoman hyvää kahvia. Oltu vain, istuttu, nautittu, ja hyvin epä-äitimäiseen tapaan hassattu lounaaseen kolme tuntia. Syöty lämpimät ruoat lämpiminä, ja juotu kylmät juomat kylminä. Sekä tietty perään vedetty se kahvi höyryävän kuumana.  Mieli lepää, life is good. Hoemme ystävän kanssa säännöllisin väliajoin toisillemme "me ollaan lomalla". Todellakin!

Puhelin piippaa, pikainen tarkastus: Mieheltä tulee viesti "kumpaa lääkettä eka Sampulle, oranssia, vai vihreetä". Jahas, ei tarvitse neljää kertaa miettiä mitä kotona tapahtuu. Jos mies tiedustelee astmalääkkeen käyttöohjeita keskellä kirkasta päivää, niin saattaa olla, että on ns tilanne päällä.

Annan lääkitsemisohjeet, ja laittelemme illan aikana tilannetiedotuksia; "yskii yskii". Mutta ilmeisesti ei suurempaa hätää. Ainakin puhelimeen tulee parikin kuvaa iloisena potkuautollaan ympyrää pörräävästä juniorista. Eli maassa rauha; Ainakin näin annan itseni olettaa. Vietämme ystävän kanssa hyvän illan siellä muilla mailla vierahilla.

Aamulla "tarkistusviesti"; miten meni yö. Vastaus "S nukahti klo 06".  Siinä vaiheessa alkaa olla lievästi sellainen olo, että ei siellä kotona ehkä kaikki ole mennyt ihan putkeen. Pari kyselyviestiä perään, ja vyyhti purkautuu; Sampu on yskinyt koko yön. Myös mies, ja Edward ovat sairastuneet. Kaiken lisäksi "Topo on jotenkin aika kierroksilla" = lue ihan helvetistä. Topon vointi seilaa tasaisin väliajoin ylös- alas vuoristoratamaisesti. Kun ollaan huipulla elämä on Topon kanssa suht ok, ainakin joidenkin mittapuiden mukaan. Kun mennään rotkoon, se on karmeaa. Mutta mies vakuuttaa "täällä kaikki hyvin, älä meitä mieti, enjoy". Kysyn mieheltä, onko antanut astmalääkkeitä useampaan otteeseen, kuin sen kerran silloin iltapäivällä. Vastaus on "klo 18/22/02 ja en muista" Eli siellä ilmeiseti totta tosiaan on valvottu koko rahan edestä. Seuraava viesti; ollaan lääkärissä, Sampu saa spiraa. Sen jälkeen rauhoitusviesti "mennään kotiin tekemään ruokaa, kaikki hyvin, enjoy".

Saan kyseisen iltapäivän, illan, ja seuraavan aamun aikana juuri sopivan määrän mieltä rauhoittavia viestejä. Joo, ollaan kipeitä, mutta meillä ei ole hätää. Sampun tilanne pysynyt ihan hyvänä kotilääkityksillä. Topo on yhä helvetistä, mutta onneksi huomenna on maanantai. Ja Edward; no Edward ottaa kaiken ilon irti siitä, että on sairaana, ja saa vain tuijottaa telkkaria, tyyliin aamusta iltaan. Pystyn ihan aikuisten oikeasti nauttimaan viimeisistä hetkistä omalla lomallani. Välilasku-lentokentällä on tunti tolkulla aikaa pyöriä kaupoissa, mutta mielessä ei ole kuin yksi missio; miehelle pitää löytää jotkut todella hyvät tuliaiset. Onneksi ne löytyvät.

Kun kotiudun, mies odottaa yhä valveilla, ihan hyvillä mielin, todella räkätautisena. Oli vähän hektistä, mutta ihan hyvin meni. Kuulemma. Onneksi olemme miehen kanssa samaa mieltä tuliaisten loistavuudesta. Komppaan miestä, siinä, että välillä voi olla vähän rankempia päiviä. Ja että on varmasti ollut aika raskas viikonloppu.  Samalla isosti toivon, että meillä menee kolmion kanssa paremmin, kun mies lähtee parin viikon kuluttua pienelle omalle lomalleen… Ja jos olisi joku vuoden isä kisa, niin olen sitä mieltä, että miehen pitäisi tästä suorituksesta saada aika roppakaupalla pojoja.

P.S ja se matkalle lähtö… Hyvin suunniteltu ei ole todellakaan puoliksi tehty. Suunnittelin nimittäin lähteväni rauhassa ,ja pakkaavani pitkän kaavan mukaan. Totuus meni jotakuinkin näin: heräämme 8.08 lähtöaamuna miehen kanssa. E&T.n taksi tulee n 8.13. Kello ei ole soinut. Sampu (joka siis on ollut tulossa pikkaisen räkäiseksi lähtöyönä) on herännyt noin 45 kertaa raakkumaan. En ole pakannut, koska illalla Sampu on nukahtanut klo 23. Äidin viereen. Tottakai. Ehdimme saada E&T matkaan jotakuinkin ajallaan. Totean miehelle, että vedän pikatirsat. Kentälle pitää kuitenkin lähteä vasta 10.30. Herään 9.50. En ole pakannut, enkä käynyt suihkussa. Lähden matkaan matkalaukun kanssa, jonka sisältö on joko iloinen, tai ei niin iloinen yllätys. Suihkun raikkaana, tukka märkänä, ilman meikin häivääkään. Onneksi autossa voi vähän sutia naamaan väriä. Mies pääsee kerrankin jeesustelemaan, että eikö pitäisi pakata ajoissa. Yleensä kun tämä fraasi kuuluu minulle.

torstai 28. marraskuuta 2013

NousuJohteessa

Välillä, liekö kuun asennosta johtuen, tai planeetoista, tai mistä lie karmasta, tulee niitä loistaviakin viikkoja. Kun tuntuu, että kaikki menee enemmän, kuin hyvin. Nyt on ilmeisesti hyvä flow käynnissä. Sampu klaarasi terapeuttien arviot yli odotusten. Jopa niin yli odotusten, että mitään ylimääräisiä toimenpiteitä ei ole tulossa puheen suhteen. Ja toimintaterapeutti ei kuulemma koko tyyppiä halua edes nähdä enää. Emme tehneet tuosta päätöksestä valitusta, saatikka esittäneet vastalauseita.

Edward on nukkunut poikkeuksellisesti ainakin seitsemään asti koko viikon. Ja aamut ovat olleet muutakin kuin vanhemman, ja lapsen loputonta väittelyä siitä, pitääkö kouluun mennä vai ei. Normiaamu kun menee jotenkin tähän malliin "ei minä en mene alakertaan" "ei minä en mene kouluun" "räjäytän koulun" "heitän koulua kivellä" "MINÄ EN MENE KOULUUN". Yritäpä johonkin väliin selittää jotain oppivelvollisuuksista, ja siitä, että kyllä maar isi, ja äitikin sitä koulua kävivät.

Topollakin on ollut yllättävän hyvä meininki *kop-kop*. Ei ylimääräisiä lääkekuureja, vain yhtenä iltana jouduttiin klo 00.30 tarjoilemaan ns yöpalaa, kun Topo ei millään pysynyt huoneessaan. Ja vihjaili toistamalla äärettömät kerrat "mmamm maamm" että saattaisi olla ehkä nälkä.

Itseeni Sampun hyvät uutiset vaikuttivat tottakai suuresti. Tuntuu kuin olisin keventynyt ainakin kymmenen kilon verran. Valitettavasti vaaka ei näytä sitä 10 kiloa vähempää, joten ehkä joku henkinen taakka katosi sen kymmenen kilon verran? Olen hetkellisesti saattanut ajatella niinkin utopistisia ajatuksia, kuin että Sampulla kaikki menisikin hyvin. Että hän menisi normikouluun, ja ajaisi ajokortin, ja eläisi ns normielämän. Siis siinä puitteissa kun se tässä villa villerkullassa on mahdollista.

Nyt vain peukut pystyyn, että hyvä flow jatkuu. Ettei Topon orastava flunssa pahene, Edward keksi ruveta taas heräilemään klo 03 katsomaan Tuomas Veturia, että Sampu ei imuroi jotain uutta tautia, tai vaihtoehtoisesti telo itseään pahemmin ainaisilla kiipeilyreissuillaan. Koska tämä äiti-ihminen meinaa törkeästi hyljätä perheensä miehet kolmeksi vuorokaudeksi, ja häipyä hyvässä seurassa muille maille vierahille omalle lomalle. Loistoflowta siis tiedossa seuraaviksi päiviksi.
                             












tiistai 26. marraskuuta 2013

HappyMonday



kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Vuosihuolto ohi, tässä eilisen fiilikset. Go Sampu! 

lauantai 23. marraskuuta 2013

VuosiHuolto

Sampu häärää lattialla legojensa kanssa, miehen tehdessä perjantaikauppareissua isoveljeksien seurassa. Olemme jo "piipii":t, eli piirtäneet. Nyt Topon huoneen lattialle on levitetty suurinpiirtein joka ainoa duplo, joka taloudesta löytyy. Sotku ei haitta; se on villa villerkullassa (siskoani lainatakseni) pysyvä olotila, päivittäisistä tuntikausien pituisista siivousoperaatioista huolimatta. Rakennamme Sampun kanssa kilpaa duploista torneja, ja rikomme niitä. Ja rakennamme, ja rikomme. Samalla kirjoitan vimmalla muistiin joka ainoan sanan, tai sanahahmon joka Sampun suusta pääsee.

Tulevalla viikolla on taas aika käydä vähän "puolivuotishuollettavana" Lastenlinnan suunnalla. Osaan jo suht ennalta arvata miten homma menee. Sampu pistää päälle ujopiimä-moodinsa, ja isältään perityin ilmein mulkoilee vuorollaan arviota suorittavaa terapeuttia, kulmiensa alta. Ja ei tee mitään. Tai korkeintaan jos suostuu 10 sekunnin verran tekemään jotain terapeutin ehdottamista tekemisistä, tekee sen juuri kun terapeutti kääntää selkänsä. Ihan oikeasti, been there done that; viime kevään arvio neuropsykologilta oli se, että hän ei osaa olla varma siitä, osaako Sampu esimerkiksi osoittaa sormellaan. Tai ymmärtääkö tämä puhetta. Tai osaako poika sanoa ylipäänsä mitään. Kun terapeutti poimi pöydän alle tippuneita palikoita, Sampu osoitti ulos, ja totesi "siellä on kvaak kvaak". Näki linnun lentelevän taivaalla. Tämän todettuaan tyytyi lopun aikaa oleman tekemättä suurinpiirtein mitään. Ja neuropsykologi e i  t i e t e n k ä ä n kuullut huomiota, saatikka nähnyt sitä etusormella osoittamista.

Noh; tämä on toisaalta ihan piknikkiä verrattuna isoveljien vuosihuoltoihin saman ikäisinä. Tiesimme miehen kanssa jo etukäteen, että varatusta tunnista Topo, tai Edward, yrittäisi 45 minuutin verran aktiivisesti karata terapeutin huoneesta. Ja karkailuyritysten jälkeen lopulta kahden minuutin verran tehdä niitä tehtäviä, jolla mitataan lapsen kehityksen tasoa. Loput 13 minuuttia menisivät parkuen surkeana a) äidin sylissä b) isän sylissä c) ovenkahvassa roikkuen. Vuosien tuskailun jälkeen Topon kohdalla terapeutit ovat oppineet, että Topo saattaa sitä palloa heittää muutaman kerran, huvin vuoksi, ja urheilun kannalta. Muu edistysmisentaso on parhaiten mitattavissa päiväkodiin lausunnon, ja vanhempien kertomuksien perusteella.

Olen vuosien aikana mennyt näihin vuosihuoltoihin huolettomana, tullen kotiin järkyttyneenä. Peloissani, tullen kotiin järkyttyneenä. Ja puoli epätoivoisena, tullen kotiin järkyttyneenä. Vaikka hommaan valmistuisi henkisesti ties millä harjoituksilla, vaikka kuinka hokisit mantraa "ei ne diagnoosit lasta muuta", niin kyllä se iskee kuin leka sydämeen kuulla miten oma lapsi ei osaa mitä pitäisi. Ja miten kehitys ei kulje kuten pitäisi. Lapsi toisensa jälkeen… Pointsit jokatapauksessa terapeuteille siitä, että muistavat yleensä lausunnoissa mainita lasten olevan söpöjä. Vaikka tuo luultavasti on vakiofraasi, niin lämmittää mukavasti järkytyksen keskellä äidin sydäntä.

Olen lukenut lapsen puheesta. Ja häiriköinyt Topon puheterapeuttia asiasta puhe, ihan muutenkin kuin Topon asioissa. Nyt luin, että lapsella pitäisi Sampun ikäisenä olla vähintään 50 sanaa varastossa. Saan duplotuokiomme aikana suht heittämällä kasaan sen verran sanoja listaani. Ja illan akana parikymmentä sanaa lisää. Eli ollaan kuivilla ainakin määrän suhteen. Kuitenkaan en ihan rauhallisin mielin osaa ottaa tulevaa vuosihuoltoamme. Muutama yllätys on tullut trion osalta ns puskista.  Saattaa olla, että yllätyksiä tulee taas. Tietenkin voi toivoa, että yllätys olisi se, että kaikki on kuten pitää. Se se vasta olisi yllätyksien yllätys. Ja luultavasti tulisin taas järkyttyneenä kotiin…

Mutta; ainakin tuo lapsi osaa leikkiä. Ihan täydet pisteet siitä! Äidin täydet leikkipuolenkehityspisteet









keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Pieniä Suuria Iloja

Aamulla katsoin ovelta, kun Edward ja Topo painelivat koulutaksille tuhatta ja sataa. En ehtinyt kiljaista perään "varokaa liukkaita rappusia", enkä edes huutaa heippoja, ennenkuin Edward oli livahtanut taksin ovesta sisälle. Ja Topo puhjennut sydämelliseen kikatukseen kun kuljettajan puoleinen ovi oli auennut. Topo nimittäin rakastaa koulutaksinkuljettajaa. Herraa, joka kuskaa lapsukaisemme aamulla kouluun, ja päiväkotiin. Topo rakastaa herraa niin paljon, että jäisi istumaan taksiin koko päiväksi. Näin olen päiväkodilta kuullut. Sieltä on vanhempi herrasmies saapastellut taksista päiväkotiin ilmoittaakseen, että Topo ei suostu hievahtamaankaan taksin penkiltään, jatkaen lausettaan;"taitaa jäädä mulle apupojaksi".

Topo voi huutaa eteisessä kuin palosireeni. Ja juosta kulloinkin pukemisvuorossa olevaa vanhempaa karkuun, kuin gaselli savannilla. Yrittää livahtaa yläkertaan, juosta ympyrää keittiön ja ruokapöydän ympäri. Kierroksista, aamusta, ja yöunista riippuen joko käkättäen, tai kiljuen samalla.  Mutta HETI kun taksi pamahtaa pihaan, Topolla tulee tulipalokiire saada vaatteet niskaan. Topo juoksee, kuin se gaselli savannilla eteiseen, nappaa saappaat käteen, ja lähtee jahtaamaan sitä pukemisvuorossa olevaa vanhempaa. Nyt äkkiä vaatteet päälle, ettei taksi, ja se suosikkiherra vain ehdi livahtaa pihasta karkuun ilman Topoa.

Katson kun Topon suosikkikuljettaja kapuaa taksista ulos, laittaa käden Topon olkapäälle, ja alkaa jutella. "No niin Topo, mennäänpäs istumaan. Onpa sulla painava reppu, annas kun minä kannan sen". Tykkääminen taitaa olla ainakin jossain määrin molemminpuolista. Ja samalla tajuan; Topo tykkää herrasta, koska herra kohtelee Topoa "kuin normaalia". Niinkuin normaalia, pientä esikoululaista. Jolla on liian painava reppu, jonka kantamisessa pitää auttaa. Ja minuakin alkaa ainakin melkein kikatuttaa. Nämä on niitä arjen pieniä juttuja, joista tulee isosti iloiseksi.





P.S toinen arjen iso pieni juttu; Sampu saa tätä nykyä hervottomat hepulit isoveljien kotiutuessa. Ilmeisesti äidin naama alkaa tympiä. Kun taksi kurvaa iltapäivällä pihaan, Sampu laukkaa (kyllä, oikeasti laukkaa) eteiseen, hokien "se on Eee" "se on Popo". Ja kun isoveljet pääsevät ovesta sisään, niin se on tietenkin heti ensimmäisenä halin paikka. 






perjantai 15. marraskuuta 2013

hei se puhuu!

Kahden vanhemman lapsen kanssa on tässä huushollissa odotettu puhetta yhtä pitkään ja hartaasti, kuin sitä kuuluisaa iisakin kirkkoa rakennetaan. Välillä melkein toivottomina, mutta yleisesti ottaen lääkäreiden veikkailuista huolimatta suht optimistisina; kyllä se sieltä vielä tulee. Iisakin kirkko valmistuu.

Edward sanoi todistetusti äiti useaan kertaan ollessaan seitsemään kuukauden ikäinen. Sen jälkeen kaikki ei mennyt ihan kuten sillä yhdellä Vaasan kupeessa olevalla askartelupajalla. Edwardin kanssa kuitenkin sinnikkäästi veikkailimme kahden vuoden iästä lähtien, että "ens kuussa se kyllä varmaan sanoo ainakin kymmenen sanaa" "kyllä se jouluun mennessä puhuu", "no jos ei jouluun mennessä, niin pääsiäiseen mennessä ainakin". Joulut, ja pääsiäiset tulivat, ja menivät. Puheen määrä pysyi vakiona; neljä sanaa. Ne neljää sanaa saattoivat vaihtua tasaisin väliajoin; vokabulaariin tuli uusi sana, vain jotta yksi neljästä olemassaolevasta sanasta jäisi pois.. Paa oli itsepäisesti pallo vuosien ajan, ja kaa oli luonnollisesti lentokone. Isi(kin) oli pitkään äiti, pääsee helpommalla kun ei tartte kaikkien lemppareita opetella.  Erään kerran kevään ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä maata, Edward tsemppasi, antoi kaikkensa;  osoitti maata todeten "kukka". Hyvä ettemme jälleen kerran pistäneet miehen kanssa taas bileitä pystyyn. Ja olimme vakuuttuneita, että NYT se puhe lähtee käyntiin. Nyt ne puheen portit aukeavat. Hassuinta tässä on se, että tiedämme kyllä koska Edward lopulta alkoi puhua, mutta en muista mitkä hänen ensimmäiset lauseensa lopulta neljän, ja puolen vuoden iässä olivat. Tiedän vain, että kun hän kerran avasi suunsa, ei ole kolmeen ja puoleen vuoteen juuri hiljaista hetkeä ollut. Ei kai pitäisi valitella... Mutta välillä ärsyttää. (sori Edward). Välillä muitakin, kun meitä vanhempia vähän ärsyttää, tai väsyttää. Kukaan läheisistämme ei varmastikaan unohda siitä, kuinka Edward eräänä uuden vuoden päivänä alkoi toivoa vapuksi muumi-ilmapalloa. Asiasta piti keskustella ainakin sata kertaa päivässä seuraavat ääääääärettömän piiiiiiiitkät neljä kuukautta.

Topon kanssa odottelemme yhä puheen ihmettä. Lääkärit ovat jo vuosia sanoneet, että Edwardin ja Topon ongelmat ovat tässä puhehommassa hyvin erilaiset, joten osaamme olla realistisempia. Edward ymmärsi aina puhetta suht hyvin. Ongelmana oli se tuottopuoli. Topolla ei se ymmärryskään ole puheen kanssa aina ihan mitä kuuluisi, joten haasteet ovat isoja,. Tällä hetkellä kommunikoimme siis esineillä, ja kuvilla huonoina päivinä, ja hetkinä. Parempivointisena Topo ymmärtää puhetta jossain määrin. Osaamme nyt olla kärsivällisempiä. Jos  Topo kymmenenvuotiaana voi kertoa mihin sattuu, ja mitä hän haluaa, olemme ainakin melko tyytyväisiä.

Sitten on tämä juniori. Sampun kanssa elo on näiden kehitysasioiden kanssa, kuin hengailua rotkon reunalla. Ollaan tukevasti maan kamaralla. Mutta tiedämme että reunan yli voidaan pudota koska tahansa. Tähän mennessä Sampu on tehnyt kaiken normirajoissa. Siis juuri ja juuri normirajoissa. Kun stressasin istumista, minua rauhoitettiin; jos lapsi alkaa istua ennenkuin 10 kuukautta tulee mittariin, kaikki hyvin. Sampu alkoi istua päivää vajaa kymmenkuisena. Kunhan lapsi alkaa kävellä viimeistään puolitoistavuotiaana, lasketaan sen olevan vielä normikehityksen rajoissa. Sampuhan alkoi kävellä puolitoistavuotiaana. Ja sitten odotettiin sitä puhetta. Satunnaisia sanoja alkoi tulla jo pitkälti ennen kaksivuotispäivää. Ja Sampu osaa sujuvasti noudattaa sanallisia ohjeita; jos vaan huvittaa. Sitä juttuakin on riittänyt ainakin lyhyiden esitelmien verran. Valitettavasti vain jollain sampulandian kielellä. Ja me olemme tuskastuneena odottaneet.

Joten voitte arvata riemun määrän, kun tässä parin viikon sisällä  Sampu on karjunut naama raivosta punaisena "sä anna tänne" äidilleen, joka on vain yrittänyt auttaa kantamalla potkuauton soramäen päälle. Sampu ei ole hirveästi saanut pyyhkeitä, kun hän on tyytyväisenä istunut sänkymme päällä, murukasan keskellä, likaisena päästä varpaisiin, todeten voitonriemuisena "Sampu söi sisin sissit" (eli tottakai Sampu söi isin sipsit). Emme ole ojentaneet (toistaiseksi), että kauniimminkin voi pyytää vaikkapa rusinoita, kuin antamalla ohjeita "sä antaa". Huokailemme vain tyytyväisyydestä, kun Sampu ennen puistoreissua huutaa eteisessä "nonnih, mennään". Käytöskoulu voidaan aloittaa ihan kohta pian, nyt olemme vain onnellisia siitä, että yhä seisomme kuitenkin tukevasti maan päällä, siinä kuilun partaalla. Sampu tiesi taas, milloin on h-hetket käsillä. Nyt voimme mennä hoitavalle taholle "puolivuotishuoltoon" tyytyväisinä ensi viikolla, todeten, että juu, kyllä se puhuu.



P.S ne suomalaiset "vauvat" ja pahvilaatikot. Ilmeisesti joku sisäänrakennettu juttu, että nuo äitiyslaatikot vetävät puoleensa kuin magneetit. Yön pimeinä tunteina piti lopulta hankkiutua eroon tästä "Sampun lepolassista", onneksi huseeraja ei ole huomannut vielä sen puuttumista.

maanantai 11. marraskuuta 2013

leppoisaa isänpäivää, ehkä ensi vuonna


Jos maailma antaa ennusmerkkejä tulevasta, olisi meidän ehkä pitänyt lauantai-iltana tajuta, että isänpäivä ei välttämättä ole pelkästään aurinkoista rantakävelyä, ja leppoisaa aamupalaa-lounasta-välipalaa-illallista. Harmonista perhemeininkiä.

Lauantai-iltana noin kello 22 manaamme suurinpiirtein alimpaan tiettyyn paikkaan babyhalerilla hengitettävät astmalääkkeet. Sampu pyörii maanisena ympäri alakertaa, ja yläkertaa. Miehen kanssa vaihdamme vuoronperään paikkoja; toinen olohuoneeseen, toinen makuuhuoneeseen katsomaan tv:tä. Jotta saisi olla edes viisi minuuttia rauhassa, kun prime-time Sampu show alkaa kertakaikkiseen tulla korvista. Sampun iloisesti laukaten ylä- ja alakerran väliä, varmistaen ettei kumpikaan vanhemmista jää paitsioon. 

Huokailen tuskastuneena, että ei se nukahda ikinä. Ei voisi olla karmeampaa lauantai-iltaa (oikeasti tiedän että voisi, mutta siltä nyt vaan juuri nyt tuntuu). No, mitäs sitä kaivaa verta nenänästään. Suurinpiirtein seuraavassa hetkessä myrskytuulen laulaessa lauluaan takapihan metsikössä; "räks" ; tv menee pimeäksi. Nopea huomio; tv ei hajonnut, vaan koko kämppä on pimeänä. Sähkölasku ei ole maksamatta, koska koko naapurusto on pimeänä. Tämän huomion teen siis makuuhuoneesta käsin. Sampu vieressäni.  Mies sytyttelee alakerrassa kynttilöitä, ja huutelee "tulkaa tänne". Maanisena ventolinehöyryissään huseeravalle Sampulle komento "alakertaan". Kunnes kuuluu "räks", ja mies huutaa "älkää tulko tänne, täällä räjähti tuikku". Maaniselle Sampulle stop; älä mene alakertaan. Koska lapselle, ja eritoten uhmaikäiselle älä-sana on lähinnä maailmanloppua, Sampu puhkeaa hirveään parkuun. Yritän hyssytellä pimeässä, ei onnistu. Sampu kuitenkin tyytyy rääkymään sängynpäällä, yrittämättä alakertaan, joten kaivan puhelimen esiin. Tapetaan sitten aikaa surffailemalla. Ei onnistu; puhelinverkkoa ei löydy. Alan jo miettiä mielessäni, että seuraavaksi varmaan jotkut panssarivaunut (vieraanmaanarmeijan tottakai) alkavat kyntää pitkin talomme vieressä avautuvaa metsikköä. Ei voi olla sattumaa, että sähköt JA puhelimet lopettavat toimintansa. Miehellä on loogisempi selitys; olisiko sähkökatkos verottanut jotain tukiasemaa. 

25 pitkän pitkän pitkää minuuttia vietämme laatuaikaa yön pimeydessä, ilman toimivia puhelinverkkoja. Sampu esitellen höyryissään sirkustemppuja sänkymme päällä. Klo 23 mennessä  sähkö on palannut, puhelinverkko toimii, ja Sampun maanisuus laskenut uniasteelle.

Isänpäivän aamuna muistan ensimmäisen kerran päivän juhlakalua klo 04.30 kun totean, että menen työhuoneeseen nukkumaan. En jaksa enää selkeästi unissaankin ylikierroksilla käyvää Sampua, joka on sitä mieltä että ainut hyväksyttävä tyyny tässä maailmassa on äidin vasen käsivarsi. Kuulen, että viereisessä makuuhuoneessa on aamuyöntuntien Topo-show käynnissä. Kerran huoneen ovi pysyy kiinni, päättelen, että Topolla ei ole mitään suurempaa hätää, ja raahaudun sinne työhuoneeseen. 

Klo 07.15 huushollissamme on täysi ralli päällä. Topo hyppii, ja hihittää. Ja hihittää, ja hyppii. Ja jossain välissää pomputtaa palloa. Sampu karjuu (ilmeisesti kahdeksan tunnin pätkissä nukutut yöunet eivät ole riittävät kaksivuotiaalle). Edward jakelee isoveljellisiä komentoja "Topo ole hiljaa. Sampu mene nukkumaan. Ota hauva, mene nukkumaan". Päätän jäädä vielä hetkeksi makoilemaan sänkyyn. Kun nyt kukaan ei yritä päästää ketään päiviltään. 

Klo 10 yritän paistaa croissanteja, ja munia samaan aikaan. Koska en ole mikään kokkikolmonen, tehtävä olisi ihan tarpeeksi vaativa ilman kolmea alle 135 senttistä "tehtävänvaikeutinta". Topolla on kierrokset katossa. Sampulla jossain pakkasen puolella kiitos niiden yöunien. Edwardia alkaa riepoa pikkuveljet. Tarttisi kuulosuojaimet... 

Klo 10.15 leikin rauhantuomaria. Edward haluaa katsoa Madagascarin pingviinejä. Yliväsynyt Sampu Tuomas Veturia, ja olemuksesta päätellen jollain piristetripillä-ilman paluuta oleva Topo Nalle Puhia. Laitan Nalle Puhin, seuraa hirmuinen huuto. Laitan Madagascarin pingviinin, seuraa vielä hirveämpi huuto. Laitan Tuomas Veturin, voitte arvat lopun. Uhkaan laittaa telkkarin kiinni jollei olohuoneeseen laskeudu hiljaisuus. 

Palaan croissantien, ja munien (niin ja pekonin; en syö pekonia joten mistä ihmeestä voin tietää milloin se on ns valmista???) pariin. Totean, että paras isänpäivä lahja päivän juhlakalulle liene se, että saa nauttia aamiaisen sängyyssään. Ja trio saa tiukan komennon KUKAAN EI HÄIRITSE ISIÄ. 

Klo 11.00 Edward käy viskaamassa juhlakalulle sänkyyn itsetehdyt kortit, ja paketin. Itse kiikutan perässä tarjottimen aamupaloineen. Ylikierroksilla käyvä Topo, ja alikierroksilla käyvä Sampu huseeraavat omiaan. Mies ei "yllättäen" ole saanut nukuttua älämölömme keskellä. Säälii minua, ja konkkaa kipeän jalkansa, ja tarjottimen kanssa alakertaan. "Syödään yhdessä". Yritys hyvä; mies ehtii syödä aamupalan yksin ruokapöydän ääressä. Sillä aikaa minä olen vaihtanut vaipan, leikkinyt rauhantuomaria. Tarjoillut yhdelle maitoa, toiselle mandariinia, ja kolmannelle leipää. Ja leikkinyt taas rauhantuomaria. Syön kylmäksi menneen aamupalan minuutissa puoliksi seisaallaan. Komennan miehen takaisin sänkyyn "nyt on sun päivä, nauti siitä". 

Klo 12.00 Topo on yhä sillä tripillään. Käymme lääkekaapilla; homma on sen verran ns ei-lapasessa, että Topo tarvitsee ylimääräisen epilääkkeen. Tuskailemme miehen kanssa vuoronperään, että ei tästä nyt tule mitään. Meinaan avata suuni ehdottaakseni puistoreissua, kunnes totean, että tuuli tuivertaa jälleen myrskylukemissa. Ja jätän ehdotukset ehdottamatta. 

Klo 14.00 Trio on autossa. Kaikki ovat hengissä. Isä, ja äitikin ovat hengissä. Vaikka totuuden nimissä aika voipuneita. Nokka kohti isovanhempia, ja isänpäivälounasta. 

Klo 15.00 Isovanhemmat asuvat rannassa. Taustalla pauhaa melkein-vuosikymmenen-syysmyrsky. Se ei paljon Topoa pitele. Topo haluaa ulos. Rantaan. Heittelemään kiviä. Yritämme selittää "tuulee, puuh puuh. Lennät mereen". Ei auta ei. Mummi kantaa pöytään pullaa. Ja pillimehua. Ja nakkeja. Ja ranskalaisia. Ne kaikki kiinnostavat Topoa minuutin. Jonka jälkeen hän muistaa rannan. Ja kivet. Edward jankkaa "ei minä en halua syödä ranskalaisia. Minä en halua syödä kanaa. Minä heitän isiä kivellä, ja vaaria ranskalaisilla". Sampu sentäs leikkii rauhassa leluillaan. 

Klo 15.15 puuskahdan "noh, lähdetään kuule sitten heittelemään niitä kiviä sinne rantaan". Ja ei kun ulos. Edward selittää yhä, että hänellä on kurkkuyskä, hän ei aio syödä. Eikä mennä kouluun. Hän myöskin heittää äitiä ruoalla, ja isiä pepsillä. Kaiken tämän äärimmäisen narisevalla, epäselvällä äänellä. Olen todella ylpeä lapsistani. 

Klo 16.30 tilanne suurinpiirtein sama, kuin klo 15.15. Paitsi että Topon ulkoilutusvuoro lankeaa Mummille. Vaari ehdottelee josko hän lämmittäisi ruokani. Totean, että se on ihan tarpeeksi lämmintä. Ja en oikein muista minkälaiselta lämmin ruoka maistuu. Muistan kyllä hyvin minkälaista on a) liian kuuma tai b) haalennut ruoka. Kotoisaa. Edward on saanut särkylääkettä. Koska hänellä nyt ilmeisesti oikeasti on kurkkuyskä. Edward syö vihdoin kylmenneen ruokansa. Välillä heittelee ilmaan ajatuksia siitä, miten ei mene kouluun, heittää isiä puurolla, ja äitiä kivillä. Ja sen jälkeen polttaa ranskalaiset. Säälin päivänsankaria. Toista, sitä vanhempaa päivänsankaria, tilanne tuntuu enimmäkseen vain naurattavan. 

Klo 17.55 pakkaamme trion autoon. Kiitän Mummia siitä, että sain juoda kahvin melkein rauhassa. Ja se ei ollut edes kylmää. Topo ei haluakaan nyt lähteä kotiin. Eikä Sampu. Edward mumisee jotain siitä, että ei mene kouluun. Ja, että heittää isiä puurolla. Ja äitiä kivillä. Suuntaamme kohti kotia. Ehdotan miehelle, että hän käy ostamassa meille keksejä, ja hyviä juustoja. Ja tekemässä vaikka ilta-ajelun. Jotta saa hetken nauttia siitä isänpäivästä. Minä laitan trion nukkumaan sillä aikaa. 

Klo 18.45 mies palaa kauppareissulta. Talossa on rauha. Mies ihmettelee rauhaa. Selitän, että Topo on simahtanut. Ja Edward makoilee sängyssään kaikkensa antaneena. Ja Sampu leikkii nätisti leluillaan. Kaipaamatta seuraa. 

22.00 Sampukin on simahtanut. Pakollisen illan Prime Time Sampu Shown jälkeen. Olemme katselleet pari tuntia telkkaria (sen Sampu shown lomassa), syöneet ne keksit, ja juustot. Ja jutelleet. Ihan rauhassa. Sampu on yhä tyytynyt huseeraamaan itsekseen, kunhan tarpeeksi usein olemme muistaneet kehuskella hänen legorakennelmiaan. Meillä on hyvä fiilis. Selvittiin päivästä, ja se päättyi kivasti. Mies toteaa "kiitos hyvästä päivästä". Vähään se tyytyy... 



lauantai 9. marraskuuta 2013

kahdeksan vuotta

Paria päivää vailla kahdeksan vuotta sitten, vauvaani ensimmäisen kerran tuijottaessa silmästä silmään tokaisin "hei, mä olen sun äiti". En keksinyt mitään fiksumpaa mitä nyytille sanoa. Olin aivan häkeltynyt; tuossa tuo yhdeksän kuukautta haudottu tyyppi nyt sitten on.

Ja siitä se todella uudenlainen elämä lähti käyntiin.

Edward oli uskomattoman kiltti vauva. Ei huutoja, käninöitä, kitinöitä. Kolmen kuukauden iässä nukuttiin yöt läpeensä. Neuvolassa naureskeltiin, että et tiedä vauvaelämästä juuri mitään, niin uskomattoman helppo tapaus tuo teidän juniori on.

Kuusi kuukautta tuon ensitapaamisemme jälkeen, taivallan lääkäristä kotiin, vaunuja lykkien, hysteerisenä itkien. Olen niin järkyttynyt, etten osaa edes nousta bussiin, vaan tarvon kuuden kilometrin matkan, kuin sumussa. Yritän soittaa miehelle; palaverissa, ei vastaa. Äidille; puhelin tuuttaa varattua. Parhaalle ystävälleni: puhelin tuuttaa varattua. Lääkäri on juuri kertonut, että epäilee vauvallamme olevan jotain keskushermostollista. Loppu meni ohi. Lääkäri kirjoitti lähetteen Lastenlinnaan. Shokki on hirveä, meidän Edward, pieni täydellinen ihmisen alku, on ehkä sairas.

Seitsemän kuukautta ensitapaamisemme jälkeen istumme lääkärin vastaanotolla. Kyseessä on luultavasti imeväisikäisen hyvänlaatuinen epilepsia. Kaksi vuotta lääkkeitä, ja sen jälkeen elellään taas normieloa. Jossain vaiheessa koko epilepsiadiagnoosi pyyhitään pois Edwardin papereista. Paino tippuu sydämeltä. Joku parin vuoden pikkujuttu. Hyvä ettemme miehen kanssa pistä bileitä pystyyn silkasta helpotuksesta.

Kaksi vuotta myöhemmin istun lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa, miten taaperollani on joku sairaus, tai joku, joka aiheuttaa sitä epilepsiaa. Ja sen epilepsian lisäksi minun pienellä taaperollani tulee aina olemaan jonkun sortin ongelmia kehityksen kanssa. Puhutaan jotain jostain terapioista, ja kuntouttavasta päivähoidosta. Nyökkäilen jähmettynyt hymy kasvoillani. Nieleskelen salaa kyyneleitä, kiitän lääkäreitä. Kiitän sairaalassa, osastolla, meitä hoitaneita hoitajia. Menen ulos sairaalasta, ja itken. Järkytystä, surua, pelkoa, kaikkea. Seuraavat viikot odotan sydän pamppaillen postin tuloa; ehkä tänään tulee joku kirje, jossa kerrotaan mikä Edwardia vaivaa. Kirjettä ei vaan kuulu. Ja lakkaan odottamasta.

Neljä vuotta myöhemmin kuuntelen, miten lääkäri kertoo että pieni urhea poikani on kehitysvammainen. Ja että hän ei välttämättä ikinä ala puhua. Yhä lääkärit eivät osaa sanoa, mistä nämä kaikki ongelmat johtuvat. Edwardin, ja Topon ongelmat. Topo on siis sairastunut myös. Vaikka pää ymmärtää asiat, sydän ei. Olen aivan vakuuttunut, että en enää ikinä elämässäni tule hymyilemään, tai nauramaan. Seuraavana aamuna ensimmäinen ajatukseni on "minun lapseni on kehitysvammainen". Ja tuntuu, kuin olisin jäänyt jumiin painajaisuneen.

Melkein kahdeksan vuotta myöhemmin;

aamulla Topo herää. Nousee ylös, ja tekee selväksi, että hereillä ollaan. Edward ryntää avaamaan Topon huoneen turvaportin, päästää Topon ulos. Edward, ja Topo suunnistavat alakertaan, jossa Edward "muka salaa" syö kaakaojauhetta suoraan purkista, ja antaa Topolle banaanin. Tai rahkan. Tai leivän. Kaveria kun pitää jeesata. Aamupalakierroksen numero yksi jälkeen Edward, ja Topo siirtyvät Edwardin huoneeseen katsomaan hetkeksi tv:tä. Masiinaan on jäänyt jumiin yksi Tuomas Veturi dvd, mutta se pitää kuuliaisisesti suosionsa, ja kukaan ei ole vielä nostanut mekkalaa siitä, että haluaisi katsoa välistä aamuisin jotain muuta.

Kun Topon on huono olla, Edward halaa Topoa, ja laulaa Nalle Puh laulua. Lauluääni ei ole se kaunein mahdollinen, ja sanat saattavat olla epäselviä. Mutta se on kauneinta laulantaa ikinä. Kun Sampu keksii koiruuksia, Edward ohjeistaa "Sampu, tule tänne. Ei saa tehdä noin. Sampu! Sampu mene isin, ja äitin luokse". Ja jatkaa ohjeistamalla duracell-pupun, ja superpallon risteytystä, toista veljeään Topoa; "ei saa hakata telkkaria".

Kun Edward lauantaikarkkien sijaan viikko toisensa jälkeen valitsee herkukseen "iso vihreä sipsi" (lue Pringlesit), hän kotona jakaa orjallisesti sipsit veljiensä kanssa. Ja komentaa "Sampu, ei saa ottaa noin paljon". "Topo menee omalle paikalle". 

Edward sanoo viisi kertaa tunnin sisällä "rakastan sua". Edward sanoo koulussa ikkunasta ulos katsoessaan "ai jumalauta kun sataa vettä". Nyt juuri hän tuo tädiltään saamastaan karkkipussista yhden karkin äidilleen, ja toteaa "Eetulla on synttärit." "Äiti, kahden yön kuluttua Eetulla on synttärit". Juoksee takaisin alakertaan, ja ojentaa jälleen koiruuksia tekevää Sampua "Sampu, mene alakertaan. Sampu, mene äitin luo". Sampu kikattaa. Topo hyppii. Ja Edward jakaa niitä viikonloppuherkkujaan veljilleen.

Meidän elämää suurempi ihmeemme. Edward, ihan kohta kahdeksan vuotta


torstai 7. marraskuuta 2013

Saamattomuuden huiput kiittävät kauppakeskuksia


Tasan kahden kuukauden välein Edward, ja Topo käyvät yhdessä tilapäishoidossa.Ja välikuukausina Topo käy samaisesssa tilapäishoitopaikassa yksin. Tilapäishoidostahan alettiin meille vanhemmille puhua jo vuosia sitten, mutta ajatus torpattiin puoleltamme sen sileän tien: ei kuuna päivänä. Eikös se sanontakin mene never say never.

Kahden kuukauden välein siis viemme koulupäivän jälkeen Edwardin ja Topon keskiviikko iltapäivänä tilapäishoitopaikkaan, ja seuraavan kerran halimme, ja pusimme (lainatakseni Edwardia) perjantaina koulun jälkeen. Ja voin kertoa, että suunnitelmat ovat aina suuret näille isoveljien yhteisille tilapäishoitojaksoille. Alamme miehen kanssa  spekuloida noin kolmea viikkoa ennen hoitojaksoa kuinka tällä kertaa, ihan satavarmasti, Sampu laitetaan jommallekummalle mummille hoitoon. Ja lähdemme Naantalin kylpylään. Mies on jo suunnitellut valmiiksi, miten hoitaa työpäivänsä etätyönä kylpylästä käsin. Kun aikaa hoitojaksoon on kaksi viikkoa, alamme puhua siitä, että voisihan sitä vaan laittaa Sampun yökylään, ja mennä kaupungille kaupoille, ja käydä syömässä. Ja tulla yöksi kotiin. Viikko ennen hoitojaksoa homma on typistynyt siihen, että jos pyytäisi jompaakumpaa mummia illalla Sampun vahdiksi, ja kävelisi lähimpään ravintolaan syömään. Samalla saisi tehtyä iltalenkin, kolme kilometriä suuntaansa. Niin, ja voitte vain arvata, että homma typistyy entisestään kun tilapäishoitojaksot ns kolkuttelevat ovella. Tähän mennessä vuoden sisällä Sampu on näinä jaksoina ollut kerran kaksi tuntia mummin hoidossa, ja 10 vuotis hääpäiväreissumme ajan kaksi yötä mummin hoivissa. Mutta toivossa on hyvä elää. Ja eikös ihmisellä pidä olla unelmia. Ja sitä rataa.

Tällä kertaa aloimme jossain vaiheessa viikon sisään ennen Edwardin ja Topon hoitojaksoa puhua siitä, että voisi lähteä käymään Sampun kanssa kylpylässä. Se olisi takuulla ihan leppoisaa. Toinen saisi polskia aikuisten altailla, sillä aikaa kun toinen polskii Sampun kanssa lasten puolella. Ja sitten vuoronvaihto, ja sitten vaikka kaikki yhdessä sinne lasten vesiliukumäkiin. Illalla mentäisi syömään hyvin.. Ja Sampuhan raaaaakastaa syödä ravintoloissa. Se kuinka paljon hän syö on ihan sivuseikka, mutta se "hei olen ravintolassa"-fiilistelyn määrä on jotain melkein käsittämätöntä. No, kuinkas ollakaan kaksi päivää ennen h-hetkeä, Sampu alkoi yskiä ja röhiä. Koska yskiminen, ja röhiminen hyvin pikaiseen pääsi aika päheisiin mittasuhteisiin, heittivät mies, ja Sampu iltakeikan tutulle lääkäriasemalle. Vähän kortisonia, vähän spiraa, ja sitten kotona sitä ventolinea viikon verran neljän tunnin välein. Eli unohdetaan kylpylät.Voihan venäjä. Seuraavat kaksi vuorokautta lusittiin tiukasti kotona oloja, ja pihinöitä parantelemassa. Mutta kun laps ei ole kuin semikipeä, niin alkaahan ne seinät kaatua pikkuhiljaa päälle. Ja eritoten äidin naama kyllästyttää. Samoin askartelut, kirjat, legot, dvd:t, junaradat, no ylipäänsä kaikki. Ja ei tarvitse edes ruveta puhumaan äidin kyllästymisen määrästä.  Keskiviikkona, kun oli se päivä jolloin lähdetään viemään Edwardia ja Topoa hoitoon tilanne kulminoitui siihen, että aamupäivästä teimme Sampun kanssa hyökkäyksen ensimmäiseen kauppakeskukseen. Kun ruokakauppaan oli mentävä, niin käydään nyt samalla "vähän pyörimässä". Kun ei voi oikein vielä puistoonkaan mennä.

Ja mistä koostuivat meidän "vapaapäivien" ohjelmat: uusi ostoskeskus Kaari check. Siellä illastettu, sekä käyty testaamassa kauppakeskuksen supermarketti. Jännitystä elämään saimme sillä, että mies tuli paikkaan suoraan töistä. Sampu ja minä junailimme Kannelmäkeen, kahdella junalla. Osasimme loistavasti perille, siis ainakin Kannelmäen asemalle asti. Jonka jälkeen homma pikkiriikkisesti ns kusi. Jälleen kerran en edes nokialaisen hyvän navigaattorin perusteella osannut sinne kauppakeskukseen suunnistaa. Vaan kävimme ensin pyörähtämässä Sampun kanssa pienen ympyrän aseman lähistöllä , tietenkin totaalisen väärällä suunnalla. Seisomme yhden ison risteyksen pielessä, ja vimmatusti tein puhelimellani ilmassa kasia (puhelimen antamien ohjeiden mukaan), jotta löytäisin "lähistöllä olevat kaupat". Niitä löytyi noin 80, ei siis tuokaan ominaisuus auttanut meitä suunnistuksessa.  Lopulta totesin, että pakko se on ihan oikealta ihmiseltä, ihan oikeasti pyytää suuntaohjeita. Hyväntahtoisen hymistelyn (kuinka joku voi aseman liepeille eksyä???) saattelemana saimme ystävälliseltä ihmiseltä hyvät ohjeet. Ja Kaari löytyi.

Myös kauppakeskus Iso Omena check (ties kuinka monetta kertaa). Siellä syöty aamupala, ja käyty urheiluliikkeessä täsmäiskulla hankkimassa trion pienimmälle jäsenelle uudet kumisaappaat. Ja sittenhän olikin taas jo perjantai. Ja halittiin, ja pusittiin Edwardin, ja Topon kanssa.

Ens kerralla kyllä mennään sinne kylpylään. Miehen kanssa kaksin...

WP_20131101_013-normal.jpg

   

Siinä Sampun mielestä viikon kohokohdat; autokärryn ohjaaminen, sekä uudet askartelukamppeet. Äiti pistäisi ehkä jännimmäksi momentiksi sen, kun piti saada junasta Sampu, ja rattaat ulos. Yksin. Aina ei valitettavasti avuliaita kanssamatkustajia satu samaan junaan. Onneksi a) ei tartte junailla usein b) yleensä niitä avuliaita tyyppejä on samassa junassa.