epänormaali torstai

syksyn ensimmäinen kuljetus tenkkapoo tuli eteen tänään aamulla; miehellä oli palaveri toisessa kaupungissa kello kahdeksan reikäreikä. Samaan aikaan, kun taksi noutaa koululaiset oveltamme. Samaan aikaan, kun itse pitäisi olla matkalla kohti sitä työpaikkaa. Ja liikkuvana osana se kolmas lapsukainen, jonka pitäisi jollain ilveellä päästä päiväkotiin. Pikapalaverin tulos oli seuraava; äiti-ihminen hoitaa koululaiset taksiin. Koppaa kuopuksen kainaloon. Jolkottaa bussille, jonka avustuksella se kuopus kainalossa taitetaan matkaa kohti työpaikkaa. Työpaikalla kuopus assistentin kanssa työskentelyä puolen tunnin ajan. Jonka jälkeen mies palis-paluumatkalla poimii kuopuksen kyytiinsä, ja toimittaa tyypin päiväkotiin.

Suunnitelma hyvä. Ja jopa toimikin. Kaikki ehtivät paliksiin, takseihin ja busseihin. Työpaikalla Sampu hoiti assistentin hommansa loistokkaasti. Äiti-ihminen sai aamukatsauksen Smurffien (eli Funffujen) edesottamuksista sekä 30 lyijykynä piirustusta. Tämän jälkeen kuopus palautettiin miehelle ja työpäivää jatkettiin normimalliin. Tai siis niin normimalliin, kuin mahdollista, hieman epänormaalin torstaiaamun jälkeen. Työpaikassani normimalliin mahtuu myös joulukorttipajan pystytystä. Kyllä, toimenkuva on ihanan laaja.

Kesken joulukorttiaskarteluprojektin (olemme todenneet, että paras olla aikaisin liikkeellä. Seuraavat puolitoista kuukautta saattavat olla niin hoppuisia, että hieno ajatus käsinkirjoitetusta (saatikka itse askarrelusta) joulukortista, jolla kiittää olemassaolevia asiakkaita saattaa kuivua muuten kasaan) puhelimeni pirahti soimaan. Puhelimen näyttö kertoi, että Linnalla on asiaa. Arvioivan puheterapeutin muodossa. Pitkä huokaisu, vastaamaan "ei, ei ole paha paikka, kerro vaan". Ja pute kertoi.

Hän kertoi, että kuopuksemme, herra Sampu, oli klaarannut kolmevuotisarvionsa siinä määrin galantista, että Kelan tiskeille ei ole asiaa terapia-asioissa. Koska koko kuntoutustiimi oli yhtä mieltä puheterapian tarpeesta, lupasi sairaala myöntää maksusitoumuksen kuopuksemme terapointiin. Koska siis muutoin ei sitä terapiaa tipu.

Uutinen oli kerrassaan loistava. Vaikka itse olimme jo tehneet johtopäätökset siitä, että Sampun kehitys menee eteenpäin jotakuinkin eri kiertoradoilla verrattuina isoveljiin, emme kuitenkaan voineet täysin huokaista helpotuksesta. Vanhempien vankkumaton mielipiteemme kun pohjautui arviointiin Sampu versus isoveljet, joilla on todistetusti kehitysvamma. Se ei vielä tarkoita sitä, että Sampulla ei olisi kehityksen kanssa suurempaa viivettä. Vertailukohtaa "normilapseen" ei omasta pesueesta kun löytynyt. Nyt asiantuntija tiimi oli tehnyt kanssamme melko lailla samansuuntaiset johtopäätökset.

Se on uskomatonta, miten tuollainen pieni, kolmen minuutin puhelu voi muuttaa kertakaikkiaan ajosuunnan elämän kärrypoluilla. Mieleeni tulvahti samantien sata ajatusta tyyliin; se (eli Sampu) voi mennä normaaliin kouluun. Ajaa ehkä ajokortin. Opiskella itselleen ehkä ammatin ihan oikeassa ammattiin valmistavassa koulussa. Ehkä minusta tulee vaikka joskus jopa mummi. Yritin tiivistää mietteeni muutamaan lauseeseen vieressä ihmettelevälle korttipajan työntekijälle, eli kollegalleni. En oikein osannut. Mistä päästä sitä vyyhtiä alkaa purkamaan? Siitä, että Sampu oli kolme kuukautta kun hän sairastui. Että olimme miehen kanssa täysin varmoja siitä, että tästä ei voi seurata mitään hyvää. Korkeintaan huolta ja murhetta, huolen ja murheen perään. Kuinka kertoa mitä on pelätä, että kukaan rakkaista lapsukaisista ei itsenäisesti tule pärjäämään aikuisena tässä maailmassa. Ne kun eivät ole ehkä ihan normihuolia. Kuinka samalla kertoa, että vaikka on ollut rankkaa, niin olemme kuitenkin hirvittävän onnellisia kolmesta jättipotistamme. Miten sen tiivistää muutamaan lauseeseen? Tiivistin homman jotakuinkin niin, että vaikka on torstai, aiomme miehen kanssa poksauttaa auki pullon, jonka sisältö on jotain lapsilta kiellettyä kuohuvaa.

Tiivistelmään jälkeen laitoin miehelle viestin "käy ostamassa kuohuvaa. Sampulla kaikki tosi hyvin. Niin, ja voit ruveta miettimään sitä tenniskoulua". Huolet kun ovat monenlaiset. Yksi miehen huolista on ollut se, että saako hän ketään jälkikasvustaan ikinä tenniskouluun. En vielä laittaisi rahojani likoon sen puolesta, että istumme US Openin finaalin katsomossa, hurraten kentällä pelaavalle kuopuksellemme. Mutta pistän rahani likoon sen puolesta, että me avaamme sen kuohuvan tänään. Ja skoolaamme normaalille elämälle. Ja tenniskoululle. Ehkä ajokortille. Ehkä isovanhemmuudelle. Kaikelle ihanan tavalliselle.

Huomenna onneksi se tavallinen jatkuu silläkin, että mies hoitaa koululaisten matkaan lähetyksen Ja kuopuksen päiväkotiin saattamisen. Joulukorttipaja pistetään pystyyn, jos ehditään. Nautitaan siitä, että tiedossa taas viikonloppu ilman erityistä ohjelmaa. Niin, paitsi ystävien tapaamista, mikäli viisi alle kymmenvuotiasta lasta saadaan pysymään lauantaihin asti, kulkutaudin kulta-aikana, terveinä. Se olisi kyllä erittäin epänormaalia.

Loputon kiire

perus maanantai; tai noh ei ihan täysin. Olin edellisenä iltana nimittäin kerrankin (tämä oli selkeästi se poikkeus joka vahvistaa sen säännön) päivittänyt reissuvihkot- ja kirjat ajan tasalle. Ladannut kolmion sisä- ja ulkovaatteet pinoihin per poika. Pakannut oman laukkuni (yksi aamuinen "hups, lompakko onkin siellä toisessa laukussa" unohdus saa kummasti tähänkin huithapeliin vauhtia…). Ja laittanut herätyskellonkin juuri oikeaan aikaan soimaan.

Muutoin maanantai noudatti perusmaanantaita. Edwardia väsytti aamulla. Hän ilmoitti, että hän ei maar mihinkään kouluun lähde. Piteli pohtivan näköisenä otsaansa, todeten, että hänellä saattaa olla hieman päänsärkyä. Ja paineli takaisin sänkyyn, ennenkuin ehdin kissaa sanoa. Topo oli roudannut paketin pinaattilettuja sänkyynsä, ja ei maar aikonut luopua saavutetuista eduista. Kaikenmaailman ehdotukset pukemisesta/hampaiden pesusta/lääkkeiden otosta/taksista ja koulusta, kuitattiin yhdellä "ÄÄÄÄÄÄ":llä. Homma klaari. Koulu ei hotsita.

Sampu oli edellisenä iltana hetkellisen mielenhäiriön aiheuttamassa tilassa todennut kello 18 reikäreikä, että hän menee "kukkuun". "Haajaa hampaat ja mee kukkuun". Äiti-ihminen yritti keksiä tekemistä: legot. "Ei, kukkuu". Kirja. "Ei kukkuu". Smurffit telkkarista. "Ei kukkuu". Tämäkin homma klaari, tyyppi menee nukkumaan kello 18. Kymmenen tunnin yöunet-laskentakaaviolla uumoilin nollaneljän aamuherätystä. Jostain kuopuksemme kuitenkin haali itselleen minimaalisen kylän verran lisävirtaa ja jaksoi hillua puoli kymppiin loppupeleissä. Aamulla sängystä heräsi äkäinen Sampu. Siinä vaiheessa, kun äiti-ihmisen ihan ehdottomasti olisi pitänyt kiskoa saapikkaita jalkoihinsa ulko-ovella, kävimme matsia "Tomi Traktori" "EI Tomi Traktori". Olen kuullut juttuja uhmakkaista kolme vuotiaista, mutta pistin osan jutuista urbaani legendojen piikkiin. Eritoten ne jutut siitä, miten tyypit eivät osaa oikein uhmakohtauksissaan päättää, mitä haluavat, miten haluavat, miten paljon haluavat, ja sitä rataa. No, puolen vuoden uhmakäyttökokemksella voin kertoa, että se uhma on ihan helvetistä. Olen ollut uhmakohtauksen vastaanottavana osapuolena matseissa: vaippa/ei vaippa. Leipää/ei leipää. Pissalle/ei pissalle. Yöpuku/ei yöpuku. Ja… Noh; listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lyhyesti ja ytimekkäästi homma menee jotakuinkin näin: esimerkiksi vaippamatsi pitää sisällään Sampun yksinhuutelua, jossa käytetään kahta sanaa, jotka muodostavat kaksi ytimekästä lausetta "vaippa" ja "ei vaippa". Näitä toistetaan apinan raivolla, 30 sekunnin välein, siihen asti että joko huutajalta loppuu ääni, tai se vastaanottava osapuoli tekee katoamistempun. Nyt siis Sampu oli virittelämässä matsia aiheesta Tomi Traktori. Että katsotaanko sitä hetki aamulla, sillä aikaa että mies saa kunnian saatella reippaat koululaiset koulutielle. (tai ainakin siihen koulutaksiin).Vai eikö katsella. Tässä vaiheessa turvauduin katoamistemppuun: tai lähinnä, äiti katoaa töihin temppuun.

Vaikka olin herännyt (toimituksen huomautus: mielestäni) ajoissa. Ja (toimitituksen huomautus: mielestäni) valmistellut aamun ja kouluun/päiväkotiin/töihin lähdön huolella, homma taas vaihteeksi kusi reisille. Juoksin sinne bussipysäkille kieli vyön alla. Päivä oli lähtenyt liikkeelle sillä väärällä jalalla. Ja ihan liian kiireessä.

Niin, se kiire… Eritttäin tuttu uusi jäsen yhdyskunnassamma, siis täällä Villa Villerkullassa. Ymmärrän taas enemmän, kuin hyvin ystävieni huomioita siitä, että tarvittaisi lisää tunteja vuorokauteen (kyllä, kiitos!). Että sosiaalinen elämä on jotain, joka on olemassa a) työpaikalla b) sosiaalisessa mediassa. Iltateet ystävien kanssa, lenkit naapurin kanssa, jumpat siskon kanssa, päätön haahuilu ostoskeskuksessa hoitovapaalla olevan ystävän kanssa; ne ovat kuin niitä miesten inttimuistoja. Niitä vaalitaan mielessä, siellä lokerossa "ne ajat eivät koskaan tule takaisin". Tiedän, että joskus, joku päivä, kolmion kasvaessa, sitä omaa aikaa saa taas enemmän. Mutta se ei lohduta, kun kaiken työssäkäymisen, asioiden järjestelyn, asioiden hoitamisen, siivoamisen ja eritoteen äitinä olemisen välissä, pulssi takoo pitkälti yli sataa. Tyyliin kokoajan. Koska aina on kiire. Aina on joku "tuo piti tehdä jo eilen" homma hoitamatta. Ja miljoona muuta odottamassa hoitamista.

Meillä oli työpaikalla naisille lounashetki viime viikolla. Tai siis ihan oikea lounastunti. Naisväki lahjottiin hyvällä lounaalla. Ja samalla meiltä lypsettiin ajatuksia aiheesta "nainen sijoittajana". Itse olen ehkä pienesti kallellaan sijoitusmaailmaan; kiitos entisen elämän. Tiedän, että rahastosäästäminen kannattaa. Varsinkin jos on sitä tyyppiä, (kuten eräs allekirjoittanut) että mikäli tilillä on rahaa, niin sille kyllä keksitään käyttökohteita. Olen hokenut ainakin 100 kertaa entisille asiakkailleni sekä ystävilleni, että eläkevakuutus kannattaa. Koska muuten voi tulla ns äitiä ikävä sitten eläkepäivillä. Ehkä. Mahdollisesti. Olen tehnyt miehelle rahastosäästösoppareita. Olemme miehen kanssa pohtineet miten säästää kolmiolle. Todeten yhteistuumin kuluneena kesänä, että ilmeisesti ei mitenkään. Kiitos kehitysvammadiagnoosin ainakaan Edward ja Topo eivät itse pääse täysikäistyttyään päättämään minne rahansa laittaa. Ja tuossa vaiheessa me vanhemmatkaan emme saa enää kolmion jäsenten numero yksi ja kaksi, puolesta tehdä päätöksiä heille säästetyistä varoista. Olen ns sijoitusaivopesty kiitos aiempien työpaikkojen. Minusta se on aidosti kiinnostavaa. Mutta nyt; kaiken muun keskellä vuorokaudesta puuttuvat juuri ne tunnit, jolloin voisi pohtia asioita kuten ne rahastosäästämiset. Varsinkin, kun en ole suin surminkaan valmis uhraamaan jokailtaista saippuasoopa-aikaani oikeasti fiksujen asioiden ajattelemiseen.

Maanantain kiire loppui tältä maanantailta pihatiellä. Jossa tuli vastaan mies, kera kolmion. Hän ilmoitti, että meinasi lahjoittaa allekirjoittaneelle vapaaillan. Kolmio&Mies kombolla oli tarkoitus puistoilla, kauppailla ja jos planeetat ovat suotuisassa asennossa, käydä ranskalaisilla. Pysyä poissa kotinurkilta siihen asti, kunnes olisin lähtenyt iltamenolleni (kyllä, minulla on sellainen tänään. Ja vielä ystävän kanssa!).

Tulin kotiin. Jossa oli hiljaista. Ja alkoi olla hämärää. Totesin ensin mielessäni, että nyt on aikaa hoitaa ne kaikki siivousoperaatiot ja pyykkäysoperaatiot, papereiden järjestelyt yms tärkeydet jotka ovat odottaneet vuoroaan tekemättömät hommat listalla. Päätyen lopulta tekemään: ei mitään. Se pulssi ei vaan laske. Koska ne tekemättömät työt vainoavat mielessäni. Sain ahaa elämyksen; tällaista se elämä nyt sitten on. Kiirettä ja tekemättömiä hommia. Sain seuraavan ahaa elämyksen; ilmeisesti pitäisi vain oppia elämään niiden asioiden kanssa. Sain kolmannen ahaa elämyksen; ei pitäisi oppia, vaan on opittava. Ja perään sain vielä yhden ahaa elämyksen lisää; pitäisi vissiin osata olla iloinen siitä, että tänään töissä ei ollut kiire. Varottivat siellä, että älä huoli, kyllä sekin asia korjaantuu. En epäile sitä yhtään. Viimeinen ahaa elämys oli sisäinen papukaijamerkki itselle siitä hyvästä, että viikonloppuna emme järjestäneet mitään ylimääräistä ohjelmaa. Olimme vain ja möllötimme. Latasimme akkuja. Sitä kiireistä viikkoa varten.

Hyvin Vedetty

Huomioita kuluneelta viikolta:
- Pyykki on uusiutuva luonnonvara. Vaikka sitä kuinka pesee, niin jostain niitä pyykkivuoria mystiseseti vyöryy kylpyhuoneeseen odottamaan pesuaan. Ja jos niitä ei pääse muutamaan päivään perkaamaan, niin ne vyöryvät kyllä ulos sieltä kylpyhuoneestakin. Jos voisin jonkun kotityön ulkoistaa, niin se olisi se pyykki. Vapaaehtoisia? Luontaisetuna jatkuvan sirkuksen seuraaminen. Ja lupaus siitä, että hommat eivät lopu kesken.
- Älä odota, että rikki mennyt kuivausrumpu korjaantuisi ajatuksen voimalla. Tuohon puuhaan kun ei jeesiä saa muualta, kuin kodinkoneeliikkeestä.
- Älä ikinä fiilistele etukäteen, että tuleva Linna-keikka on pala kakkua. Ne eivät ole sitä ikinä. Ahdistus iskee siellä osaston seinien sisäpuolella. Sekunnit tuntuvat minuuteilta, minuutit tunneilta ja sitä rataa. Bonuksena lapsi, joka on sitä mieltä, että kaikki työntekijät lähistöllä ovat lääkäreitä. Ja jokainen heistä on "tyyyyhmääää" ja heitä sietää heittää mielikuvitushillolla.
- Osta AINA etukäteen valmiiksi eväät niille Linna-keikoille. Jos et, tiedossa on parin päivän paasto. Koska a) et ehdi syömään b) et keksi mitä haluaisit syödä, jos satut ehtimään tekemään kolmen minuutin täsmäiskun kahvilaan. A ja B johtavat eittämättä Linnapäivien pituiseen paastoon.
- Luota omaan fiilikseen; jos tuntuu siltä, että lapsi on epäkunnossa, kuuntele sitä omaa sisäistä ääntäsi. Älä odota, että joku ulkoinen voima, salama taivaalta, tai puhelinsoitto kertoisi, että nyt kannattaa tehdä muutakin, kuin vain toivoa. Panttasimme Topon kanssa monta päivää uuden lääkekuurin aloituksen kanssa. Koska emme olleet ihan varma, onko vikaa pojassa, vai omien korvien välissä. Pikapuhelu lääkärin kanssa antoi vahvistusta tuntemuksillemme, joita lopulta komppasi myös koulun opettaja. Uusi kuuri aloitettu, Topon planeetat taas paremmassa asennossa.
- Valmistaudu talveen etsimällä ajoissa toppavaatteet-hanskat-rukkaset-pipot-toppakengät. Homma on ihan sieltä, kun sitä teet samalla, kun yrität pukea kahta lasta niihin "jemmassa oleviin" talvivermeisiin. Kellon kertoessa, että bussipysäkille olisi kannattanut lähteä minuutti sitten. Mikäli ei halua yhdistää työmatkaa päivän ensimmäiseen intervalli-juoksupyrähdykseen.
- Tyhjennä käsilaukkusi tasaisin väliajoin. Tällä viikolla avaimia kaivellessa vastaan on tullut mm lapsen kommunikointikansio (miten niin kansio väärässä paikassa), risteilyltä kotiin tuotu olutpurkki, kaksi paria hanskoja. Ne hanskat olisi ollut kiva löytää siinä vaiheessa, kun heitimme Linnan ympäristössä Edwardin kanssa "ajantappolenkkiä". Koska voin kertoa, että viimassa käsille tuli kylmä. Pluspisteitä siitä, että lapsella oli sentäs hanskat kädessä.
- Lähde töistä ajoissa. Liikennevalot eivät toimi ajatuksen voimalla. Korkkareissa ei ole kiva juosta. Jos et siis halua hyödyntää työpaikka-bussipysäkki väliä yhdellä lisä-intervalli-juoksuharjoituksella.
- Ole itsellesi vähän armollisempi. Kun pää on jäässä ja kroppa painaa tonnin, ei ehkä ole ihan pakko lähteä salille, vain koska viikon jumppakalenteri näyttää miinus yhtä kertaa.

Niin, tänään aion olla itselleni armollinen. Kaivaa loput laivan tuliaiskarkeista kaapista. Avata pullon viiniä. Katsoa miehen kanssa telkkaria. Syödä niitä karkkeja. Juoda sitä viiniä. Antaa koko perheelle läjän reippauspisteitä siitä hyvästä, että tästä viikosta selvittiin.
- Edward nukkui hienosti sataan piuhaan kytkettynä. Selvisi hienosti "nipsaisusta", eli verikokeesta, joka kuitenki piti hänestä ottaa.
- Sampu kävi nätisti tekemässä tarvittavat tehtävät neuropsykologin ja puheterapeutin kanssa.
- Topo on jaksanut hienosti koulussa, vaikka planeetat ovat olleet jossain määrin vinksin vonksin.
-  Ja mies on yrittänyt parhaan taitonsa mukaan pienentää sitä pyykkivuorta. Ruokkia pesuetta äiti-ihmisen ollessa "linnakeikalla". Pukea kotona olevia lapsukaisia lämpimästi. Ja ehtinyt kukkakaupan kautta kotiin; kun hänelle nyt vain sen kaupan ohi ajaessa tuli sellainen fiilis, että vaimo voisi juuri tällä viikolla arvostaa ruusukimppua. Kiitos; hän arvosti.

Tänään, juuri kun olin lähdössä töistä, työkaverini sanoi "hyvin sä vedät". Voisin lainata lausahdusta, ja todeta, että hyvin me vedettiin.

Arjen Loma(ssa)

20.46 kertoo tietokoneen kello. Normaalisti Topo olisi tässä vaiheessa nukkunut jo puolentoista tunnin ajan. Nyt ei nukuta. Topo on ihan voimissaan. Kikattelee itsekseen. Joikaa itsekseen. Hyppii. Pomputtaa palloa. Ja kikattelee lisää.

Viime viikolla Topo pääsi sieltä vääriltä planeetoilta kotiplaneetalleen apteekkarin avulla, Topo meni tilapäishoitoon. Ja me muut lähdimme lomalle. En osannut täysin huokaista helpotuksesta. Liekö se on sitä äiti-ihmisen vaistoa, mutta en vain osannut luottaa siihen, että ollaan taas täysin oikeilla raiteilla… Mutta sinne lomalle me pääsimme. Siinä määrin Topon planeetat olivat oikeissa asennoissa.

Edwardin kanssa ei liene olla menty täysin ojasta allikkoon kasvatuksellisissa asioissa. Edward nimittäin piti hienosti huolta siitä, että äiti-ihminen muistaa pakata tarpeelliset tavarat mukaan reissuun. Lista oli seuraava: hammasharja, hammastahna, lääkkeet ja vitamiinit. Niin, ei sitä paljon muuta mukaan tarvitsekaan, noilla pärjää jo enemmän, kuin hyvin. Varauskömmähdyksestä huolimatta (yksi tuplavuode neljälle henkilölle) mahduimme hyttiimme. Merellä ei tuullut. Edward ja Sampu nauttivat sydämensä kyllyydestä. Tukholmassa sää oli mitä sopivin. Tein hyviä alelöytöjä, Edward löysi tärkeydet; suklaamuffinssien koristeet, joilla koristellaan miehen syntymäpäiväsuklaamuffinssit. Ja Sampu kartoitti "funffu"-kokoeelmaansa. Eli haali itselleen lisää Smurffeja lelukaupasta. Mies löysi pakkosaada-aurinkolasit, joiden olemassaolosta ei edes tiennyt ennen reissua. Hassasimme niin paljon rahaa verovapaaseen myymälään, että kartutimme matkavarastoamme parilla ylimääräisellä risteilyllä. Me kaikki nautimme. Olimme normaaleja. Söimme rauhassa aamupalamme ja iltaruokamme. Kenenkään ei tarvinnut toimia täyspäiväisenä Topon viihdyttäjänä. Eikä siirtoliikkeitä paikasta a, paikkaan b tarvinnut tehdä jännittäen, että menikö homma Topon näkövinkkelistä ihan reisille. Ja pitäisikö sitä reisille menoa protestoida kovaan ääneen, pitkään ja hartaasti. Ei tarvinnut ottaa elämää suurempaa stressiä siitä, että yksi (Sampu) lapsukaisista päätti, että aamupalan virkaa toimittaa noin kilo kurkkua. Kilo kurkkua on ihan jees .Oli täysin normaalia, ei pätkän vertaa massasta poikkeavaa se, että yksi lapsi vinkui kahvilassa kauppaan ja kaupassa kahvilaan. Toisen lapsen vetäessä yksityisesitystä tyhjällä kahvilan tanssiparketilla. Tai vaihtoehtoisesti juosten ja kaatuillen pitkin hyttikäytäviä. Lyöden kaatuilussa laudalta kaikki "hyvin virvoitusjuomia nauttineet" kanssamatkaajansa (ja näillä tarkoitan muissa hyteissä asuneita kanssamatkaajia). Oli myös täysin asiaan kuuluvaa, että Sampu päätti simahtaa rattaisiinsa juuri ennenkuin pääsimme illallispöytään. Herätäkseen tunnin powernapeiltaan siinä vaiheessa, kun muu perhe haaveili yöunille pääsystä. Ihanan normaalia!

En ens alkuun vain osannut rentoutua. Oli vaikea uskoa, että reissuun päästiin. Huoletti, miten Topo voi. Kun ensimmäinen "miten Topon päivä on mennyt" puhelu oli tehty tilapäishoitopaikkaan ja saatu kuulla, että siellä pyyhki vallan hyvin, stressikierrokseni laskivat hieman. Kun seuraavan päivän iltapäivään mennessä tilapäishoitopaikasta ei oltu soitettu, että Topolla on kohtaus päällä, pää irti, tai että hän on tipahtanut päälleen keinusta, stressikierrokset laskivat lisää. Kotimatkan illan osasin nauttia. Reissu on melkein klaarattu. Ja Topo on melkein klaarannut tilapäishoitoviikonlopun. Osasin vihdoin löydä lomavaihteen päällä. Yöllä en jaksanut enää ottaa kierroksia siitäkään, että tehotiimillä oli vuorotunnein asiaa äidille. Kun toinen ei jaksanut enää toimia yöllisenä seuraherrana, toinen heräsi unistaan. Kertoakseen, että haluaa "vakka" (vettä), tai että äiti on rakas. Ei haitannut. Minähän olin nimittäin lomalla. Ja sateiset sunnuntait on tehty sitä varten, että nukutaan päiväunia ja notkutaan turhanpanttina. Minä nautin.

Vaikea uskoa nyt, että reissusta on pari vuorokautta aikaa. Työ vie mukanaan. Arki vie mukanaan. Kiire vie mukanaan kiiresyövereihin. Ja olen taas tässä "aina väärä paikka"-pattitilanteessa.

Edwardilla on vihdoin edessä kauan odotettu tutkimus sairaalassa, osastolla. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää syytä kalvavaan väsymykseen. Tutkimuksesta alettiin puhua puolitoista vuotta sitten. Lähetteestä tutkimukseen alettiin puhua vuosi sitten. Reilu puoli vuotta sitten lähete tutkimukseen tehtiin. Hyvä, että tutkitaan. Edward ei ole tulevasta Linna-keikasta pahoillaan. Äiti-ihminen on saanut taas roppakaupalla äitiyspisteitä, syystä että Edwardin ei tarvitse mennä kouluun kahteen päivään. Niih. Pari pistettä menetettiin siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että tällä keikalla ei ole ohjelmistossa "nipsasua", eli verikoetta (joo, tiedän, omituinen lapsi). Yritin haalia lisää pisteitä kadotettujen tilalle kertomalla, että Edwardin päähän laitetaan myssy, josta lähtee tyyliin sata piuhaa. Ja että hän joutuu koko yön nukkumaan se myssy päässä. Edwardia ei moinen kiinnostanut pätkän vertaa. Hän harmitteli yhä sitä, että ei nipsaista. Ja muistutti äitiä siitä, että pitää syödä hedelmiä "viinirypäleitä, appelsiinia ja niiden päälle suklaata". Viisaita neuvoja jälleen. Ja pari kasvatuspistettä lisää. Yksi ylimääräinen hyvästä suklaahuomiosta; ei elämä saa olla liian terveellistä.

Huomenna siis Linnaan. Keikka ei jännitä; luotto Edwardiin on kova. Veikkaisin, että iltapäivän ohjelmisto on dvd:n katselu ja suklaan syönti. Ehkä hieman niitä hedelmiäkin. Yö osastolla ei jännitä. Edward nukkuu sen verran, kun nukkuu. Vaikka tiedän, että paikkani on Edwardin luona, siellä osastolla, tutkimusassistenttina, tunnen piston jossen sydämessäni, niin vähän ainakin mielessäni. Sen tutun "väärässä paikassa" piston. Vakuutin työpaikalle, että emme me maar missään sairaaloissa enää luuhaa. Vakuutukseni tueksi olen kahteen viikkoon sullonut kaksi Linnakeikkaa lasten kanssa. Bonuksena nyt tämä kahden päivän rykäisy. Muistan jälleen, että välillä se arki voi olla tällaista. Ja toivon, että loppuvuosi ja alkuvuosi klaarataan hyvin vähillä Linnakeikoilla.

Se mikä jännittää on, että Topo valvoo kello 20.46. Kas kun se ei ole Topon tapaista. Topolla ovat taas kierrokset nousussa. Kuuraketti matkalla väärälle planeetalle. Hän ei itke. Eikä karju. Hän kikattelee liikaa. Hyppii liikaa. Pomputtaa palloa liikaa. Koulussa hän kuulemma jaksaa paljon, niissä jumppahommissa. Musiikkiterapeutin mukaan hän oli erityisen virkeä. Äiti-ihmisen analyysin mukaan se paljon jaksaminen ja erityinen pirteys eivät ole tähän hätään positiivisia merkkejä. Ne ovat merkkejä siitä, että sen apteekkarin avun vaikutus on lakannut. Ja laivan kurssi, tai sen kuuraketin kurssi on nyt hieman vääriin suuntiin tähtäävä. Maanantainen puhelu Linnasta kertoi, että Topon labrat ovat ok. Ja että meidän pitäisi ottaa heihin yhteyttä heti, jos "Topo on yhtään sellainen, kun oli silloin tiistaina täällä".  Yritän taas ummistaa silmiä. Miettiä, josko Topo olisi vain "tuollainen", koska voi paremmin, kuin viime viikolla. Että hän on iloinen siitä paremmasta voinnistaan ja siksi suorastaan hieman riehakas. Samalla synkkä, kylmä ääni jossain taustalla hokee "ei se oo sitä, ei se oo sitä". Mietin kuinka kauan menee ennenkuin Topo nukahtaa. Tulisiko tästä käänteestä mainita huomenna Linnassa. Vai pitäisikö yrittää vaimentaa niitä ääniä päässään. Katsoa mitä huominen, tai ylihuominen tuo tullessaan. Ja yrittää päästä takaisin siihen mahtavan miniloman toisen illan lomafiilikseen… Se liene paras vaihtoehto juuri nyt. Eiköhän se Topokin siitä nukahda. Joskus. Voimme ehkä ottaa skaban; kumpi nukkuu ensin?

pahan päivän mietteet

Miltä se tuntuu? Kun lapsi sairastaa. Kun kyseessä on sairaus, josta ei parannuta. Ja vamma, joka ei mene pois. Parhaimpina päivinä, hyvinä päivinä ja kohtalaisina päivinä se on juttu, joka jäytää ajatuksissa taustalla. Ehkä niiden lääkäriaikojen muistamisen muodossa, paperirallin muodossa, apteekkikäyntien muodossa. Asian kanssa pystyy elämään, ilman että sairaus, tai vamma hallitsee koko elämää. Se on siellä taustalla, mutta se ei täytä kuluvaa päivää. Se ärsyttää, mutta se ei muserra.

Entäs sitten ne pahat päivät? Uskoisin, että samalla kun lapsi sairastuu, tai vammautuu, kun käy ilmi, ettei hän ikinä tule elämään ihan samanlaista elämää, kuin ikätoverinsa, niin koko perhe sairastuu. Lapsen sairaus kun on eittämättä koko perheen juttu. Lapsen voidessa huonosti koko perhe voi jossain määrin huonosti. Kun lapsi valvoo, niin ainakin se perheen aikuisväki valvoo ja huolehtii mukana. Kiukutellaan kilpaa väsymystä. Arkipäiväisistä asioista suoriutuminen vaatii aikamoista ponnistelua. Sitä toimii, kuin robotti; poimii kaupasta vessapaperit, ainekset päivän ruokiin, maidot ja leivät. Ilman, että ajatukset ovat pätkän vertaa niissä ostoksissa. Kotona odottaa pölynimuri, pyykkivuoret, tiskivuoret, niiden kanssa taistelee, kuin robotti. Se imurointi tuntuu yhtä raskaalta, kuin amatöörilenkkeilijälle kympin lenkki, päivän jälkeen jolloin on unohdettu syödä aamupala ja lounas. Ja tiskivuoren selvittäminen on suoraan verrannollinen kilometrin uintiin kahden päivän paaston jälkeen. Rankkaa, raskasta, voimia kuluttavaa. Viimeisillä voimilla kauhotaan, jotta pinnalla pysytään.

Kun Edward, Topo tai Sampu voivat todella huonosti, koko elämä pysähtyy. Ei ole eilistä. Ei huomista. On tämä päivä, tämä hetki, hetki josta taistella seuraavaan hetkeen. Silmissä polttelevat kyyneleet, hengittäminen on raskasta, pinna on niin kireällä, että kaatunut maitolasillinen voi siinä hetkessä tuntua ihan oikeasti maailmanlopulta. Ajatustyö takkuilee normaaliakin enemmän. Sitä tuntuu, kuin olisi eksynyt ikipimeään metsään, paikkaan jossa ei aamulla nousekaan aurinko. On vain kylmää, pelottavaa, polulla on kuoppia joihin kompastuu. Se kompastuminen sattuu ja se polku ei johda perille turvaan. Valoon. Kotiin. Lämpöön.

Raastavinta ehkä kaikessa on tietoisuus siitä, että tässä ei ole kyse yskästä, tai korvatulehduksesta; muutamasta rankasta päivästä sairaan lapsen kanssa. Tässä on kyse elämän pituisesta matkasta. Ensi viikolla ei olla terveitä. Ehkä voidaan paremmin, elellään normaalimmin, mutta näistä sairauksista ei parannutta. Kukaan ei voi luvata, että tämä huono jakso kestää nyt vain kaksi päivää. Sieltä pimeästä metsästä voidaan palata hetkeksi valoisemmille poluille. Paikkaan jossa ei ole niin kylmä. Ja seuraavassa hetkessä eksyä takaisin siihen ikipimeään, kylmään metsään, missä ei ole aamuaurinkoa. Vain loputon pimeys. Pelottava yö.

Tekisi mieli käyttäytyä, kuin uhmaikäinen. Mennä selälleen makaamaan, potkia lattiaa, ja kirkua "Mä en halua. En jaksa. En suostu tähän". Tekisi mieli karjua ilmoille se kysymys, johon ei kukaan osaa vastata: "MIKSI?". Sen sijaan tiskaan, imuroin. Yritän olla oksentamatta pahaa oloani Edwardin ja Sampun niskaan. Koska heillä ei ole osaa eikä arpaa tämän hetkiseen karmeaan olooni. Tosi kriisin kohdatessa pystymme miehen kanssa keskustelemaan asioista järkevästi. Ehkä järkevämmin, kuin koskaan muulloin. Keskustelemme selkeästi, rauhallisesti, analysoiden, läpi kulloinkin huonosti voivan lapsen oireet. Kuinka kauan ne ovat kestäneet. Mikä tuntuu olevan päällimmäisin ongelma. Millä ongelmaa ehkä pystyttäisi kotikonstein lieventämään. Ja milloin on aika ottaa yhteyttä tuttuun numeroon: Linnan epipoli. Mutta kaikessa muussa taannumme kolmevuotiaan uhmaikäisen tasolle. Huomautamme tasaisin väliajoin toiselle kaikesta, minkä se toinen tekee väärin. Minkä itse tekisi toisella tavalla. Ja tartumme haukan lailla "sä et ole hoitanut sitäkään asiaa" yksityiskohtiin. Nämä elämää suuremmat yksityiskohdat voivat olla esimerkiksi ruohonleikkuu tai kahvipaketin hankinta. Ja annas olla jos toinen yrittää siinä koomaväsymyksessä lepuuttaa ruhoaan minuutin verran sohvalla. Johan on toinen kärkkäästi kommentoimassa sitä, miten itse kyllä tekee viimeisillä voimillaan niitä kotitöitään. Toisen vain maatessa ja syleskellessä kattoon. Avioliitosta tulee ei paremmuus, vain pahemmuuskilpailu. Sivalletaan raskaasti. Koska sitä omaa pahaa oloa on vain purettava johonkin. Ja mihin muualle sitä purkaisi?

Onneksi, yleensä viimeistään kolmion viimeisenkin jäsenen sulkiessa silmänsä iltasella, saavutamme jonkinlaisen keskusteluyhteyden jälleen. Osaamme suht sivistyneesti viettää edes vaikka tunnin aikaa yhdessä. Puhua jopa jostain muusta, kuin siitä huonosti voivasta lapsesta. Ja täyttää hetkellisesti mielen vain ja ainoastaan elämää suuremmilla pohdinnoilla, kuten; mitä söisimme iltapalaksi.

Topon huonovointisuuden huippu liene saavutettu. Ja ollaan matkalla parempaan suuntaan. Vaan en osaa rauhoittua. Tänään sairaanhoitajan kanssa jutellessani, kysyin, että mikä on plan B: jos hetkellisen lääkekuurin loputtua Topo eksyy taas uudelleen väärille poluille. Sain ohjeeksi soittaa heille, heti maanantaina. Toivon, että en joudu tekemään sitä soittoa. Ja pelkään, että joudun. Koska yksi asia, jonka lapsen sairastuminen tuo elämään, se on se pelko. Pelko terveydestä, tulevaisuudesta, siitä, että sieltä pimeästä metsästä ei ikinä päästä pois. Että elämästä tulee yhtä tuskaa, kyyneleiden nieleskelyä, fyysiseksikin äityvää pahaa oloa. Että elämästä tulee kertakaikkiaan vain suoriutumista. Siitä hetkestä toiseen. Aamusta iltaan. Pimeyden peittäessä aurinkoa.

Mikä auttaa jaksamaan niiden pahimpien päivien yli? Tietenkin se pakahduttava rakkaus omaa perhettä kohtaan. Tieto siitä, että täällä on neljä miestä, skaalalla pieni-iso, jotka tarvitsevat minua. Usko siihen, että aamulla kun herää, paistaa aurinko. Ei ehkä huomenna. Mutta taas jonain aamuna. Että tuolloin kaikki on taas paremmin. Jopa hyvin. Ainakin hetken. Sairauden antama opetus siitä, että nauti niistä aurinkoisista päivistä. Kun metsä on kutsuva paikka, se on kaunis paikka, turvallinen paikka. Sinne ei voi eksyä, koti siintää näköpiirissä koko ajan. Turvallisena.

Ja se lasten nauru. Halaukset. Rauhallisesti nukkuvan lapsen katseleminen. Kirkkaat silmät. Punaiset posket. Koko perheen hyvin nukuttu yö. Hetkellinen luja usko siihen, että tämä polku, tai tie, vie meidät hyvään paikkaan. Ja vaikka matkalle sattuu kurjia päiviä, niin samassa suhteessa saadaan myös onnellisia sellaisia.

karma on kettumainen osa kaksi

Vaikka olen pitkin elo- ja syyskuuta katsonut asiakseni valitella milloin mistäkin, niin joka tapauksessa alkanut syksy on arvosanaltaan kiitettävän puolella. Ihan mennen tullen. Ei olla voitu erityisen huonosti. Koulussa mennyt kivasti. Päiväkodissa oikein kivasti. Töissä suorastaan loistavasti. Oli siis aika itsestään selvää, että ihan yhtä jouheva meno ei voi jatkua ties kuinka pitkiä aikoja. Joka tiehen kuuluu pomppu silloin, toinen tällöin.

"Leppoisan" sunnuntain jälkeen vuorossa oli samaa kettumaista kaavaa noudattanut yö. Karma ei päästänyt otteestaan. Topo ei ollut kunnossa. Alkoi olla vähintäänkin selvää, että epilepsia näyttää taas kyntensä. Ja arvaamattomuutensa. Maanantaiaamun pikapalaverin, jonka osanottajina toimivat mies, allekirjoittanut, sekä neljä kappaletta armottomia silmäpusseja tulos oli, että Topo jää kotiin. Miehen kanssa. Miehen pystyessä hoitamaan työtehtävänsä suorastaan mallikkaasti Villa Villerkullasta käsin. Väsymyksestä huolimatta löysin tieni oikeaan bussiin. Ja oikeaan junaan. Ja osasin kävellä hienosti työpaikalle asti. Tässä vaiheessa aloin pistää päässä ja sydämessä jäytävää pahaa aavistusta väsymyksen piikkiin. Vanha ei vaan jaksa enää yöralleja a la Topo. Ja alkaa saada kaikenmaailman ajatuksia päähänsä. Ehkä nyt on ollut muutama normaalia useampi kohtaus. Mutta ei sen tarvitse vielä tarkoittaa sen suurempia takaiskuja, tai auton jousitusta hajoittavaa kuoppaa tiessä.

Vaan valitettavasti jäytävä tunne oli oikeassa. Taas vaihteeksi. Ja se karma hengaili yhä kulmillamme. Ensimmäisen merkin olemassaolostaan karma heitti peliin heti työpaikan aamupalaverin jälkeen. Puhelimen näytössä nimittäin vilkkui numero, joka erehdyttävästi näytti yhdeltä Linnan numeroista. Eikä vain näyttänyt, vaan myös oli sellainen. Langan toisessa päässä neuropsykologi-tätimme tiedusteli, että mitenköhän on, olemmeko tulossa kello yhdeksän tapaamiseen. Kellon käydessä tässä vaiheessa jo lähempänä aamukymmentä. Vastaan tuli syksyn ensimmäinen kalenteriepäonnistuminen. Tapaaminen oli hienosti merkitty puhelimen kalenteriin. Ja keittiön seinäkalenteriin. Päivämääräksi oli vain valikoitunut kuluvan viikon keskiviikko. Sen maanantain sijaan. Suolsin puhelimeen mitä syvimmät pahoitteluni. Ja lupasin, että mies palaa asiaan mahdollisimman pikaiseen, sopiakseen uuden tapaamisajan. Homma klaari; sain kuulla, että sattuuhan näitä. Muillekin. Lohdullista ja varmasti faktaa. Mutta olooni huomautus ei tehnyt minkäänmoista parannusta.

Linnapuhelua seurannut pikapuhelu miehen kanssa antoi lisäaihetta sydämenkylmäykseen. Topo ei todellakaan ole ookoo. Ei edes sinne päin. Tapaturma-alttius oli nostanut päätään aivan uudelle tasolle aamun aikana. Nytkyjä oli paljon. Topo oli levoton. Ja ajoittain aikalailla pysäkillä. Tähän kun ynnäsimme edellisen päivän itkut ja huonovointisuudet, sekä enemmän kukuttu, kuin nukuttu yö, niin alkoi olla selvä, että ainakin jonkinmoista uusintoa viime kesältä oli tiedossa. Tai meneillään.

Tein täsmäiskun lähimpään tyhjään neukkariin, etsin osoitekirjasta Linnan poliklinikan numeron. Ja aloin soitella. Tuttu hoitaja vastasi puhelimeen. Kertasimme Topon voinnit ja oireet. Lopputulemana aika seuraavalle aamulle, tapaamiseen lääkärin kanssa. Tein pika-itsensä-kasaan-keräilyn ja painelin takaisin työpisteelleni. Väsymys painoi entistä enemmän mieltäni. Positiiviset ajattelusessiot eivät enää auttaneet. Tämä on huono päivä. Piste. Se karma kettuilee sydämensä kyllyydestään ja on selkeästi päättänyt pysyä tiluksillamme ainakin päivän pari eteenpäin.

Työpäivän jälkeen valuin puolikoomassa kotiin. Kotona vastassa oli Topo, joka ei toden totta voinut hyvin. Hän makasi vierashuoneen sängyssä vaisuna, pienenä myttynä, peitto pään yli vedettynä. Annoimme Topon levätä. Kun hän vihdoin päätti liittyä meidän mölyapinajoukkueeseemme, oli askel hatara ja silmistä paistoi huono olo. Laitoimme Topon lempileffan pyörimään ja otimme pikku-ukon kainaloon. Kainalossa tunsin, miten joka paikka hytkyy ja nytkyy. Jatkuvalla syötöllä. Kun Topo lähti liikkeelle, tiedossa oli takuuvarmasti jonkinsortin tapaturma; pään lyömistä kaapin kulmaan, portaissa kompurointia. Olohuonseesen johtavilta pikkuportailta tipahtamista. Ja jokaisen tapaturman perään sydäntäsärkevä itku. Äidin ja isän sydämet itkivät krokotiilinkyyneleitä. Huolesta, väsymyksestä, pelosta. Ja eritoten Topon puolesta. Miksi pienen pojan pitää voida niin huonosti. Miksi häntä pitää sattua. Ja miksemme me osaa taikoa sitä huonoa oloa pois.

Kiitos hyvin varustellun lääkekaapin kettumainen karma jätti kuitenkin pesueemme rauhaan seuraavana yönä. Aamun koittaessa Topo äiti-seuralaisineen avasi tutun Linnan oven. Lohduttoman itkun saattelemana. Epilepsiapoliklinikan ovea avatessa ei liene ainakaan henkilökunnalle jäänyt epäselväksi, että Topo on saapunut rakennukseen. Itku muuttui ärjymiseksi. Topo kompuroi sisälle poliklinikan ovista. Tuttu hoitaja tuli kyselemään, mitenkäs meillä voidaan. Katsoi Topoa ja teki voinnista päätelmät: ei kummoisesti.  Onneksemme paikan päällä oli vastassa turvallinen tuttu lääkäri. Lääkäri joka hoivasi Topoa viime kesänä. Joka otti heti tilanteen tilanteen sen vaativalla vakavuudella hoidettavaksi. Kävimme läpi viimeaikaiset vakilääkkeet, lisälääkkeet, koska niitä on annettu, miten on nukuttu ja ylipäänsä voitu.  Teimme sotasuunnitelmat seuraaviksi päiviksi. Kuinka paljon Topoa lääkitään. Miten usein niitä lääkkeitä annetaan. Missä vaiheessa olisi hyvä soitella takaisin Linnaan, jos lisälääkkeet eivät auta (huomenna). Ja missä vaiheessa Linnasta varmistellaan Topon vointia (ylihuomenna). Bonuksena; koska pitäisi ottaa niitä Topon ah niin rakastamia lääketurvallisuuskokeita… Mukaansa Topo sai vihainen lintu hahmon; joka näytti aika pelottavalta. Mutta joka kiitos palloa etäisesti muistuttavan muotonsa varasti heti ainakin pienen paikan Topon sydämestä. Hahmo kainalossa lähdimme Topon kanssa taapertamaan kohti Linnan kahvilaa ja asiaan kuuluvia reippauskahveja.

Loppupäivää Topo on viettänyt miehen kanssa kotosalla. Saanut niitä lääkkeitään. Kaatunut pihaportaissa ja itkenyt lohduttomasti. Ollut rauhaton. Mutta; kun saavuin illan sarastaessa töistä, vastassa oli ainakin hitusen verran iloisemman näköinen Topo. Yhä tapaturma-altis, yhä kierroksilla, yhä välillä jollekin omalle planeetalleen matkaten. Mutta kuitenkin hieman parempi vointinen pikkumies. Ehkä nyt selvitään säikähdyksellä? Ehkä se kettumainen karma ymmärtää kerätä kimpsunsa ja kampsunsa perheemme luota. Ja painella vaikka syvälle metsään. Aamulla viimeisiksi sanoikseen lääkärimme totesi "kyllä me nyt hoidetaan homma niin, että teidät saadaan viikonloppuna sinne risteilylle". Niin, sinne isolle laivalle, reissuun, jota tehotiimi Edward ja Sampu ovat odottaneet, kuin kuuta nousevaa. Jos saisi heittää mitä nöyrimmän pyynnön sille kettumaiselle karmalle, niin pyytäisin, että jätä Topo tältä erää rauhaan. Hoida homma niin, että Edward ja Sampu saadaan sinne risteilylle. Palauta meille Topomme jolla on kirkkaampi katse, joka sanoo iloisesti "moi", kun hän tulee koulusta kotiin. Joka paijaa selkääni, kun teen ruokaa. Joka nauttii siitä, kun saa keinua sydämensä kyllyydestä siinä pihakeinussaan. Jonka silmistä ei paista paha olo.

Niin ja lisää kalenteriepäonnistumispisteitä ropisi haaviimme iltapäivästä. Kun mies laittoi viestiä, että miksiköhän taksinkuljettamme huikkasi Edwardia koulusta kotiin tullessaan iloisesti "hyvää lomaa". Pikapohdinnan tulos oli ensin a) päivissä sekoileva taksinkuljettajamme tai b) taksinkuljettajamme jää jo tänään syyslomalle. Kunnes pienten selvitysten kautta kävi ilmi, että kyllä maar lomalle jäädään. Lomalaiset vain sattuvat olemaan Edward&Topo. Homma hanskassa ja kalenterit kunnossa. Voisikohan tuo olla uusi mottoni?

Karma on kettumainen

juttua pohjustaakseni, voisin todeta kaivaneeni verta nenästä. Huolella ja useaan otteeseen. Kettumaista karmaa mennen tullen uhmaillen.

Muutama ilta takaperin, ystäväni kysellessä kolmion kuulumisia menin ja sanoin, että kaikki on ihan ookoo. Topo veteli vähän ylimääräisiä lääkekuureja viikolla menneellä. Mutta ne auttoivat. Topo on nukkunut pari yötä. Hymyillyt ja katsonut silmiin. Ollut tyytyväinen. Edward ei ole pistänyt pystyyn suurempia mielenosoituksia aamuisin ja Sampu on ollut toista viikkoa putkeen päiväkodissa. Toisin sanoen toista viikkoa putkeen siinä määrin terveenä, että päiväkodissa voi hyvin viettää päivänsä. Etsin puista paikkaa jota koputella toteamukseni lopuksi. En löytänyt. Olisi ehkä kannattanut etsiä enemmän, tai vaihtoehtoisesti harkita sanojaan tarkemmin.

Miehen ollessa viikonloppua viettämässä mökillä, syyshommia tehden ja nauttien vapaaviikonlopusta, menen ja silmittömästi kerskun kuinka loistavasti meillä pyyhkii täällä kotona. Kuinka on ollut leppoisaa. Kukaan ei ole kiukutellut. Muonittaja on jollain ilveellä onnistunut loihtimaan pesueelleen sapuskaa, joka uppoaa kaikille. Halleluja. Olemme nukkuneet hyvin. Meillä ei käynyt poliisi eikä palokunta (vieläkään), kun pesin kolmion hiukset illalla. Olemme ulkoilleet, chillailleet, katselleet leffoja ja syöneet lauantaikarkkeja. Höystin kerskumista kertomalla, kuinka olo on harvinaisen levännyt.

Kannattiko... Kolme tuntia tuon kerskumisen jälkeen totean, että öinen yskentely a la Topo oli, kuin olikin alkusoittoa jostain vähän räkätautia suuremmasta taudista. Tolpillaan oltiin, kuumeesta ei tietoakaan. Mutta Topo oli kalpea, kiukkuinen, silmät rähmivät (Topo + silmätipat = Superjee ) ja ylipäänsä Topo oli vähän huonon näköinen. Tästä huolimatta ja siitä johtuen, että Topo kuitenkin suoritti normi viikonloppuaamutoimensa varsin puuhakkaan oloisena, päätin raahata pesueeni puisto+kauppareissulle. Olihan eilinen sellainen mennyt aivan loistavasti.

Olisi pitänyt lukea ilmassa olevia merkkejä; Edwardin väsähtänyt olemus. Sampun ylikierrokset ja siitä johtuva joka paikkaan kompastelu. Sekä eritoten Topon alkava tauti. Suljin silmäni merkeiltä; kyllä kaikki puistossa piristyvät. Ja ulkoilun jälkeen ties vaikka nukuttaisi yhdessä päikkäreitä. Ruokakin maistuu paremmin.

 Karma yritti lähetellä karmasokealle äiti-ihmiselle vinkkejä Sampun pihalle karkauksen muodossa; Sillä aikaa kuin äiti-ihminen kävi aamusuihkuttelemassa itseään, Sampu päätti lähteä ulkoilemaan. Sisävaatteissa. Ilman kenkiä. Ilmoittamatta aikeistaan kenellekään. Jättäen ulko-oven sepposen selällään. Edward, jolle oli annettu jonkinasteinen veljien vahtimis vastuu suihkuttelun ajaksi, totesin lehmänhermoisen rauhallisesti "en tiedä missä Sampu on. Häntä ei ole näkynyt" kun äiti-ihminen teki nuppiluvun tarkastuksen suihkun jälkeen. Edward teki myös oman henkilökohtaisen kenkien jalkaan saamis ennätyksen, saatuaan äiti-ihmiseltä ehkä hieman kipakan ohjeen "HAKEA SAMPU SISÄLLE NYT HETI".  Tämäkään ei vielä saanut päähäni mitään "kannattaako tänään lähteä ihmisten ilmoille" ajatuksia. Me heitimme syysvermeet niskaan ja suuntasimme bussille.

Seuraava kannattiko hetki koettiin matkalla, kun keksin että käymme testaamassa meille tuntematonta, mutta monen kehumaa puistoa. Jonka nimeä en nyt kyllä sattunut muistamaan. Ja jonka tarkasta osoitteesta minulla ei ollut haisuakaan. Raahasin siis kolmion bussista pihalle kartallamme kohdassa "ei missään" ja aloin selvittää puiston koordinaatteja. Kolmiota homma ei paljon nakertanut. Sampu valutti krokotiilinkyyneleitä ja nyyhki siinä sivussa jotain puistosta. Edward mulkoili äiti-ihmistä kalpean-kyllästyneen-syyllistävästi. Ja Topo aloitti vinkurallin, joka tulisi olemaan jotain luokassa loputon .

Vaikka kolmion protestointi nostatti verenpaineita ja aiheutti käsien vapinaa, joka taasen aiheutti puhelimella väärinkirjoittamista, löysimme kuin löysimmekin koordinaatit puistolle. Joka oli mahtava. Matkan varrella sattui vielä olemaan ankkalammikko. Katselimme ankkoja, Topon vinkurallin ollessa hetkellisesti pikataipaleiden välillä, Topon huudellessa hurmiossa "kvaak kvaak". Kolmion jäsenet olivat tyytyväisiä. Äiti-ihminen vielä tyytyväisempi. Hurrasin mielessäni itselleni; hyvä tästä tulee.

Olisi voinutkin tulla, jollen olisi viritellyt matsia karman kanssa päivätolkulla.

Viiden minuutin sopuisan puistoilun jälkeen Topolla nimittäin paloi hessu. Isosti. Palamisen aiheutti vauvakeinu; joka oli muiden puistojen vauvakeinuja pienempi. Ja näin ollen oli aivan selvää, että Topoa ei siihen keinuun sullota, ei sitten mitenkään päin. Niin; pointti oli siis selvä kaikkien muiden, paitsi Topon mielestä. Topon, joka istui keinun alla, räkä poskella. Ja huusi. Ja huusi. Ja huusi. Kaikki mielenharhauttamisyritykseni menivät penkin alle; Topoa ei tässä maailmassa kerta kaikkiaan kiinnostanut mikään muu, kuin se vauvakeinu. Huuto sai lisäpontta rähmivistä silmistä ja alkavat flunssasta. Se oli normaalia ponnekkaampaa. Ja sitä myöten myös hyvin paljon normaalia kovaäänisempää. Kymmenen minuutin huutosession jälkeen heitin rukkaset narikkaan ja ilmoitin, että me lähdemme kotiin. Idea joka ei jälkikasvustani ollut hyvä. Ei edes kohtalainen. Idea joka aiheutti protestia joka rintamalla. Samaa tahtia protestoinnin kasvaessa heittelin käytöstapojani romukoppaan. Korotin ääntäni. Komensin. Annoin käskyjä. Saatoin ehkä kiroilla. Mielessäni kävi jättää kolmio siihen puiston ja ankkalammen välimaastoon. Ja väsätä kaulaan kyltit "löytäjä saa pitää". Ainoa edes sinne päinkään positiivinen asia tässä oli se, että päivän jumppasessio tuli suoritettua samalla, kuin vimmalla lykki eteenpäin rattaita. Joissa istuivat sievästi sylikkäin, nyyhkien ja joikuen Topo sekä Sampu.

Myrskynsynkissä merkeissä, Topon jatkaessa vinkuralliaan pääsimme ruokakauppaan. Sarjassamme "kannattiko"-juttuja Voin kertoa lyhyesti, että ei kannattanut. Ja voin kertoa sellaisenkin seikan, kuin että ne omatoimikassat ovat ihan syvältä. Siis jos olet kaupassa kolmen ei niin yhteistyökykyisen ostosassistentin kanssa. Joista yksi joikaa non-stoppina. Ja joista jokaisen olettamana on se, että mehut-pillimaidot-ja kaakaojuomat saa avata sillä sekunnilla, kun sitä on kassamasiinalle vilautettu. Kas kun; jos et laske kaikkia kassamasiinalle vilautettuja ostoksia siihen kassamasiinan viereiselle tasolla, niin kassamasiina lopettaa yhteistyön. Tiedän tämän, koska meille kävi juurikin niin. Topon ottaessa mallia kassamasiinasta ja lopettamalla kaiken olemattomankin yhteistyön äiti-ihmisen kanssa. Nostanen volyymia ja kierroksia vinkurallissaan. Huolella. Aiheuttaen sen, että äiti-ihmisen suusta pääsi joku "hemmetti nää masiinat osaa olla TYPERIÄ"-huokaus. Tai siis ärjähdys. Jotta kaupasta poistuminen olisi ollut samaa sarjaa koko hemmetin päiväretken kanssa, niin rattaiden käsipelillä toimiva jarru päätti ensimmäisen kerran ikinä jäädä jumiin. Juuri kun piti hypätä pois kaupasta poisvievistä liukuportaista.

Pihalla karman kettumainen ote päästi porukkamme hetkellisesti otteestaan. Topo sai mehunsa ja rauhoittui. Sampu pääsi äiti-ihmisen syliin. Ja rauhoittui. Eetu sai mehunsa. Ja rakasti taas äitiään. Jankkaus, itku ja vinkuralli loppuivat. Kaikki olivat tyytyväisiä. Äiti-ihmisen pulssi lähti lähestymään normaaleja lukemia. Kunnes Topo siinä bussipysäkillä aloitti toiminnan joka erehdyttävästi näytti pienimuotoiselta kuumekouristukselta. Kun karmalle kettuilee, se kyllä kettuilee huolella takaisin.

Voin kertoa, että pääsimme kuitenkin kunnialla kotiin ja, että olo ei ole enää yhtään levännyt. Pulssi ei ole vieläkään normaalilukemissa. Muonittaja totaaliepäonnistui hommassaan tänään. Topon kuumekouristysyritys jäi onneksi pieneksi. Siitä selvittiin ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Tällä hetkellä kaikki ovat hiljaa. Ja tyytyväisiä. Sampu siinä määrin hiljaa, että pitänee tarkistaa herran vireystaso. Alkuillan pikaunet kun ovat "Sampun juttu". Jaksaa sitten valvoa yhtä pitkään, kuin vanhempansakin.
Voin kertoa, että "tänään alkaa terveellisempi elämä"-puheet on tältä päivältä heitetty romukoppaan. Sen verran koville päivä otti, että tänä viikonloppuna on pakko pitää kaksi karkkipäivää. Ei voi mitään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua voin ehkä huokaista. Ja sanoa, että tämä päivä oli tässä. Ensi yöstä en viitsi sanoa mitään. Karman yövierailu voisi olla liian kettumainen homma.

Huumorimiehiä

Puolihölkätessäni aamupäivällä bussilta Linnalle, kävi mielessäni, että montakohan kertaa olemme kyseisessä osoitteessa piipahtaneet. Liekö satanen mennyt rikki. Jotkut keikoista ovat olleet rankempia, jotkut vähemmän rankkoja, jotkut äärimmäisen rankkoja. Olen kuunnellut 30 seconds to Marsia kuulokkeista ihan liian kovalla, saadakseni päälle tahtotilan. Edwardin viettäessä taas yhtä yötä epilepsiaosastolla. Yrittänyt vakuuttaa itselleni, että kyllä tästä vielä noustaan. Hokenut mantraa "älä itke älä itke älä itke", tietäessä että näissä asioissa se itku ja markkinat lausahdus pitää paikkansa. On aika ja paikka itkulle. Mutta se ei ole siinä pikku-ukon sairaalasängyn vieressä. Jos se pikku-ukko sattuu olemaan hereillä. Ja jotakuinkin tolkuissaan.

Olen ollut jossain epätoivon rajamailla, kun olemme Topon kanssa astelleet Linnan ovista sisälle. Todennut lääkärille, että nyt oikeasti jotain on tehtävä. Muutama vuosi sitten minä olin se, jota vietiin. Vikisin korkeintaan. Nyt osasin päättäväisesti sanoa, että me olemme miehen kanssa asiaa miettineet. Pohtineet. Tutkineet. Ja olemme sitä mieltä, että lääkitystä on säädettävä. Aina jotain on tehty. Välillä jossain määrin menestyksekkäästi. Välillä tekemisen mennessä ihan päin helvettiä. Mutta aina on kuitenkin jotain yritetty.

Olen katsellut vauvaani söpössä Metsolan potkupuvussa, yrittäen miettiä mukavia, samalla kun Linnan tuttu sosiaalitäti on vuodattanut kyyneleitä vieressäni. Koska vauvanikin on sairastunut. Ja koska asia on koskettanut sitä Linnan sosiaalitätiä.

Nyt onneksi Linna-mittarilla oli kyse suht läpihuutokeikasta. Tärskyt neuropsykologin kanssa.

Perillä odottivat mies ja syy, miksi oltiin taas siinä tutussa osoitteessa. Tai noh: yksi syistä. Sampu. Mies oli kyllä ilmoittautunut vapaaehtoiseksi keikan heittäjäksi. Mutta koska pelkäsin, että hän unohtaa kertoa jonkin erityisen tärkeän seikan Sampun osaamisrepertuaarista, tai mainita esimerkiksi sen, että poika tykkää askarrella, halusin olla itse paikalla. Jotta tämä neuropsykologi ei vahingossa tekisi jotain diagnooseja, vain koska hän ei tiedä, että Sampu ihastui muovailuvahaan kaksi vuotiaana, ja värityskirjoihin vähän vajaa kolme vuotiaana. Ja että Sampu tykkää syksyisin käydä marjastamassa. Maailmahan voi kertakaikkiaan keikahtaa vaikka nurin ilman näitä oleellisia faktanpalasia.

Koska Edward ja Topo olivat aikoinaan käyttäneet rankkoja metodeja kouliessaan minusta erityisäitiä näissä neuropsyko-asioissakin, en osannut tällä kertaa jännittää sitä, että Sampu pistäisi ihan hanskat narikkaan ja laittaisi homman isolla kädellä ranttaliksi. Kun olet tunnin verran seissyt x-asennossa oven edessä, jotta jälkikasvusi ei pääsisi karkaamaan huoneesta kesken tutkimusten, niin melkein mikä tahansa siellä tutkimushuoneessa on pala kakkua. Olisin voinut laittaa euron likoon senkin asian puolesta, että Sampu ei aloita tutkimushuoneessa huutokonsertteja. Tai käytä varttia tutkimusjasta siihen, että valuttaa lavuaarin vettä. Odottaa, että vesi valuu lavuaarista pois. Ja valuttaa lavuaariin lisää vettä. Sitä mitä tulemaan piti en osannut aavistaa.

Sampu on selkeästi siis huumorismiehiä. Harmi, että tästä puolesta tuskin saa neuropsykologin tutkimuskäppyröihin hirveästi ikälispäpisteitä. Varsinkaan kun huumoripuolen tuo esille seuraavalla tavalla; Neuropsykologin pyytäessä kuvasarjasta korva-nenä-silmä-jalka osoittamaan jalkaa, Sampu laittoi päänsä vinoon. Otti hyvin vakavan ilmeen kasvoilleen. Ja osoitti korvaa. Katsoen ivallisesti alta kulmain rouvashenkilöä pöydän toisella puolella. Joka meni ja kehtasi kysellä näin typeriä asioita. Kun hänen pyydettiin uudestaan osoittamaan jalkaa, näytettiin nenää. Ja heitettiin pöydän toiselle puolelle pari ivallista silmäystä lisää. Olin ihmetyksestä jossain määrin mykkänä; homma tuli ihan puskista. Onneksi pöydän toisella puolella istuva nepsy luovutti korva-asioiden kanssa, siirtyen sujuvasti tehtävään numero kaksi.

Tehtävä numero kaksi oli kertoa "mitä kuva esittää". Eteen lätkäistiin ensin niinkin vaikea juttu, kuin auto. Sampu heitti päänsä vinoon. Laittoi suun kiinni. Ja ivallisesti katseli taas pöydän toiselle puolelle. Tässä vaiheessa äiti-ihmisen pulssi alkoi osoittaa hienoisia nousemisen merkkejä. Ei helvata;  ihan turha kertoilla marjastuksista ja askartelutuokioista, kun tyyppi ei suostu edes autoa sanomaan. Saatikka sauhuta siitä, miten puhe on vieläkin kyllä epäselvää, mutta eteenpäin on menty hurjaa vauhtia. Nepsy varmasti lätkäisee meille tyyliin kymmenen lisäkeikkaa Linnaan. Jotta saadaan selvitettyä edes jossainmäärin poikalapsen osaamistaso. Mitä ne tykkää töissäkin. Just kun olen päässyt vakuuttelemaan esimiehelleni, että nämä keikat eivät kuulu enää ainakaan mihinkään joka viikkoiseen arkeen meillä. Yritin suputtaa Sampulle jotain tyyliin "kerro nyt tätille mikä siinä on. Minkä värinen se on" Sampu kuittasi homman liukumalla tuolistaan lattialle. Ja avaamalla suunsa. Ehdin jo tuulettaa, miten prodigyni nyt varmasti sanoo jotain fiksua. Jotain josta nepsy ymmärtää, että kyseessä on, jos ei nyt ihan Einstein, niin ainakin jossain määrin mini-mini-mini-Einstein. Sampun suusta pääsi tasan "pois". Ja hän suuntasi askeleensa ovelle.

Samalla, kun ponkaisin pystyyn tuolistani melkein valon nopeudella, valmiina nappaamaan Sampun "tiukkaan syleilyyn" ehdin heittää ilmoille ehdotuksen "olisiko teillä jotain tehtäviä pojalle. Hän tykkää tehtävistä". Neuropsykologi kävi hakemassa "tehtävälaukkunsa". Katsoin parhaaksi ottaa Sampun polvelleni istumaan. Näin ehdin pysäyttää pojan poistumisaikeet alta aikayksikön. Ja siinä sivussa toivoa, että laukusta löytyisi joku palikkatesti. Tai palapeli. Jotain jonka kanssa puuhastellessa Sampu innostuisi ja heittäisi kovisroolinsa nurkkaan.

Neuropsykologi kaivoi laukusta esiin "hassun palapelin". Jes tuuletin mielessäni. Palapelit; niitä on yritetty tehdä kotona (painoarva sanalle yritetty). Ja niitä on todistetusti tehty dagiksessa. Tämä me klaarataan. Ensimmäinen tehtävä oli niinkin vaikea, kuin yhdistää toisiinsa kaksi koripallon puolikasta. Tuuletus oli mielessäni muuttunut hurraukseksi; nyt me näytetään tädille närhenmunat. Meneeköhän Sampulla "palapelin" kokoamiseen sekunti vaiko kaksi? Sisäisessä tuuletushurmiossani en vain ollut ottanut huomioon yhtä muuttujaa matkalla. Muuttujaa nimeltään Sampu.

Sampua, joka asetteli palaset kauniisti toistensa perään. Kaivoi esiin leikkijunan. Jolla alkoi ajella palasten päällä, ees-taas, ees-taas. Suurella antaumuksella. Täti siinä pöydän toisella puolella yritti maanitella "niin, mitenkäs ne palaset nyt oikein laitetaan. Tulisko siitä joku kiva kuva". Korvissani alkoi suhista, maanittelin Sampua "kyllä sä tän osaat, näytäppä tätille". Ehdottelimme Sampulle jotain junan parkkiin laittamisesta ikkunalaudalle. Sampu teki työtä käskettyä. Otti ne hurjat kaksi palapelin palaa käpäliinsä ja: alkoi liikuttaa palasia oikeisiin suuntiin. Kunnes muisti taas, että missä ollaan. Ja miten ainakin kolmevuotiaan poikalapsen mielestä paikassa pitää käyttäytä. Laittoi ne palaset peräkkäin. Otti junan parkista, ja jatkoi operaatiota yliajelu.

Katsoin kelloa; hengissä selvitty seitsemän minuuttia. Enää 53 minuuttia. Kyllä me niistäkin selvitään. Ehkä.

Tässä vaiheessa onneksi vastapäätä istuva täti vihelsi pelin poikki. Pisti äidin käytävälle istumaan. Rohkaisevalla "Sampu on jo niin iso poika, että me pärjätään täällä kaksin" kommentilla höystettynä.

Seuraavan noin 50 minuutin sisään huoneesta ei kuulunut huutoa. Kukaan ei yrittänyt karata sieltä ulos. Ja luulen kuulleeni jopa muutamaan kerran lauseen "hyvä Sampu, juuri noin. Todella hienosti osasit tehdä tehtävän". Niin, meidän prodigy… Yksi keikka klaarattu. Enää kolme jäljellä. Jaksaa jaksaa. Ja ehkä täti laittaa kuitenkin papereihinsa maininnan siitä, että tyypiltä löytyy ainakin jonkin sortin ymmärryksen lisäksi myös hyvä huumorintaju. Ehkä siitä saa jonkun lisäpisteen niiden kuva-arvoitus- ja palapelipisteiden näyttäessä sitä pyöreää nollaa. Niin, ja sitä puhettakin kuultiin. Ainakin siinä vaiheessa, kun loppuheippoja vaihdellessa tuli esiin aihe pyöräily. Ja kuinka Sampu tykkää potkupyöräillä. Tässä vaiheessa Sampu katsoi asiakseen valaista neuropsykologia aiheella "hepat kakkaa. Hepat kakkaa tosi paljon". Kas kun viimeisin pyöräkeikka oli läheisille talleille. Jossa oli niitä heppoja. Ja paljon kakkaa. Niin; äiti-ihminenhän kertoi, että puhe on mennyt kivasti eteenpäin…

Tuttuja SyysJuttuja

"päiväkodin lapset ovat pihalla taas, ne tuli leikkimään. Ilma on kauniimpi, kuin milloinkaan, enkä itkekään". Biisi raikaa päässäni. En tiedä johtuuko se siitä, että katsoimme illalla miehen kanssa erästä paljon puhuttua tv-sarjaa, jossa sitä juuri satuttiin laulamaan. Vai siitäkö, että olen aina tykännyt biisistä tosi paljon. Vai johtuuko asia siitä, että olen päiväkodilla. Hakemassa Sampua.

Opettaja huomaa, että tulen. Mutta antaa Sampun rauhassa jatkaa puuhastelujaan, Sampu kun ei ole vielä paikalle saapuneesta äiti-ihmisestä tehnyt havaintoa. Sampu on täysin keskittynyt iltapäiväpuuhiin, jotka tällä kertaa sisältävät palapelin kokoamista.  Ope selvittää mikä pala pitäisi saada seuraavaksi paikoilleen. Jotta pupu saa korvat. "Pupu saa khhorrrrvat" toistaa Sampu. Ja asettelee palikkaa. Seuraavaksi ovat vuorossa kissa ja koira. Se biisi soi yhä päässäni. Olo on hyvin kaksijakoinen. Sampun puuhastelua on loistava seurata. Mutta...

Kävimme ystäväni kanssa ajatuksenvaihtoa illalla. Lopputulema oli se, että totesimme virallisesti syksyn saapuneen. Meillä on ilo ja kyseenalainen kunnia olla yhdessä äitejä pienelle laumalle erityislapsia. Sanomattakin selvä, että tässä on yhdistävä tekijä. Kun tämän lisäksi tykkäämme spekuloida suosikkimerkkien (lasten sellaisten) syys- ja kevätmallistot (asiat jotka sijoittuvat elämän tärkeydet listalla tietenkin kärkisijoille) ja jututkin käyvät yksiin, niin se on selviö, että eloista ja oloista tulee juteltua pintaraapaisua syvemmin. Välillä enemmän Ja välillä vähemmän. Tällä kertaa syksy päätelmä oli lopputulemana keskustelusta, jonka aihe "yllättäen" oli: kuinka epäkunnossa kukin lapsistamme on. Paria kiukuttaa, paria väsyttää, pari tarttee vissiin jotain lisälääkitystä. Ei mitään hirveän erityistä. Perussyksyä. Kuuluu asiaan.

Sehän kuuluu asiaan nimittäin, että Edwardin vireystaso laskee samaa tahtia, kuin päivät pimenevät syksyisin. Muutaman päivän jatkuvan "ei minä en halua" ja "minä vihaan äitiä / isiä / Sampua/ Topoa / kylässä ollutta ystävää / kotia / koulua / kylpyammetta / hammasharjaa / humppaa (lue jumppaa) maailmaa"- virsien veisuun jälkeen annoin miehelle iltatehtäväksi raahata vähemmä hyväntuulisen esikkomme yksityiselle lääkäriasemalle. Saatoin höystää tätä tehtävänantoa sanomalla jotain tyyliin "nyt ihan oikeasti mä en helvetti vieköön enää ala. Saa luvan löytyä joku syy. Mä en suostu siihen, että kiukutellaan taas koko talvi". Kas, kun Edwardia väsyttää, niin Edwardia kiukuttaa. Ja jokainen vanhempi, puoliso, kaveri, työkaveri, tai sisar, tietää miten helvetistä on yrittää seurustella, viritellä tekemisiä, saatikka elää tyypin kanssa, jolla planeetat ovat jatkuvasti väärässä asennossa. Lääkärivisiitin lopputulema oli vähemmän yllättävä; pientä nuhaa lukuun ottamatta ei mitään vikaa pojassa. Eli tiedossa tällä menolla muutama kuukausi päivänpaisteilua. Edwardin aamukiukku liene jatkossa hyvä motivaattori siihen, että tämä äiti-ihminen saa kammettua itsensä epäinhimilliseen aikaan sängystä ylös, ja suunnistettua työpaikalle. Perheen miespuolisten jäsenten vielä jatkaessa uniaan.

Sekin kuuluu asiaan, että Topolla kierrokset nousevat samaa tahtia, kuin yöunet lyhenevät. Tässä ollaan sujuvasti siirrytty kello kuuden aamuista, viiden ja neljän kautta siihen, että puolikoomassa hoipuimme yönä menneenä miehen kanssa paimentamaan Topoa takaisin sänkyyn kello yö-kolmen korvilla. Samalla hoitaen pikaisen lääkitsemisneuvottelun "huomenillalla aloitetaan riva" "joo" "älä unohda" "joo, älä säkään".

Topon elämä on vuosia ollut vuoristorataa. Viime aikoina olemme joskin nähneet enemmän ja enemmän sitä hyväntuulista Topoa. Joka tykkää keinua hurjaa vauhtia pihakeinussa. Joka siitä keinusta tipahdettuaan katsoo asiakseen nuhdella keinun alla olevaa mattoa. Useaan otteeseen. Joka katsoo silmiin. Nauraa. Yrittää sanoa tavuja. Välillä olisi niin helppo tuudittautua siihen, että koska Topo katsoo silmiin, nauraa, yrittää sanoa tavuja ja tykkää keinua, ei tule enää takapakkeja. Kunnes ne kierrokset nouset. Ja yöunet lyhenevät. Ja sen muistaa taas; vuoristoradassa mennään sekä ylä- että alamäkeä. Pidetään lääkitsemisneuvottelut. Ja toivotaan, että lääke auttaa, kierrokset laskevat, unet pitenevät, ja vuoristorata on taas matkalla parempaan suuntaan.

Sampun kanssa ollaan aloittelemassa syksyn setti neuropsykologisia testejä. Tai tapaamisia neuropsykologin kanssa. Vaikka kolmion nuorimmalla jäsenellä ovat asiat suorastaan loistavasti verrattuna isoveljiinsä, en voi olla sydämessä stressaamatta. Olemme niin monet kerrat aiemminkin menneet testeihin, vuosihuoltoihin, soitellen sotaan asenteella. Tämä klaarataan. Ja joutuneet puskahyökkäyksen yllättämiksi. Onko se niin, että kun liikaa tulee niitä huonoja uutisia, niin niitä alkaa myös automaattisesti odottaa? Tiedän, että Sampulla on asiat paremmin, kuin isoveljillään. Mutta mitä jos ei ole neuropsykologin mittareiden mukaan tarpeeksi paremmin? Jos hän löytää huomautettavaa? Haluaa tehdä lisää diagnooseja? Mitä jos hän tekee taas puskahyökkäyksen?

Biisi raikaa yhä päässäni. Sampu on huomannut noutajaksi saapuneen äitinsä. Kasvot puhkeavat hymyyn. Sellaiseen korvasta-korvaan hymyyn. Hän juoksee äiti-ihmisen luokse. Haluaa syliin. Halataan, sylitellään. Äiti-ihminen antaa ohjeita; mene ottamaan tossut pois. Puetaan päälle. Hae saappaat. Isi odottaa autossa pihalla. Sampu tekee työtä käskettyä. Paitsi, että työnkäsketyn välissä pukee fleecehaalarinsa päälleen miten sattuu. Jalat laitetaan hihoihin räkänaurun säestämänä. On sillä kaikki hyvin mietin. Pitää löytää taas se soitellen sotaan asenne. Uskoa, että näistä testeistä klaarataan puhtain paperein. Luottaa siihen.

Illalla, kun Sampu nukahtaa, hän haluaa pitää äitiä kädestä kiinni. Sampu on jo nukahtamassa, kunnes havahtuu, yskäisee, valittaa kurkkua. Ottaa paremman otteen kädestäni. Tunnen miten läpi kropan menee pieniä nytkyjä. Ne menevät sarjoina; pää, käsi, jalka, vatsa, toinen käsi, pää, käsi jalka, vatsa, toinen käsi... Ajattelen mielessäni: kurkkukivut, nytkyt... Syksy. Niin tuttua. Biisi soi yhä päässäni. Päiväkodin lapset ovat pihalla taas...

 

 

 

 

Maailmojen törmäys

kävelen ruuhka-aikaan maamme päärautatieasemalla. Junalla on tullut suhattua päivän aikana ees-taas koko rahan edestä. Aamulla junalla töihin. Työpäivän päätteeksi junalla kotikonnuille vammaispaleluiden ja tilapäishoitopaikan yhteispalikseen. Jonka jälkeen jälleen vaihteeksi kiireellä takaisin junaan. Jonka määränpää on maamme pääkaupunki. Askeleet vievät sieltä päärautatiesamalta tuttuja polkuja jo tutuksi muodostuneeseen paikkaan; työpaikkaan. Ja siellä alkavaan naisten iltaan.

Pää on, kuin se paljon puhuttu Haminan tori. Olen sujuvasti päivän aikana ollut aamulla äiti, joka anti-vaimona lähtee kolmena päivänä viidestä töihin, ennenkuin päätön aamuralli a la kolmio alkaa. Törkeästi perustellen miehelle tätä aikaista töihin lähtöä sillä, että pääsee ajoissa pois. Jotta JOS miehelle sattuisi palaveri juuri sille kellonlyömälle, kun Edward ja Topo kotiutuvat, olisin varmasti asemissa avaamassa ulko-ovea koululaisille ja huikkaamassa heipat heitä kotiin kuljettaneelle henkilölle. Todellista syytä en hevin myönnä; lähden ajoissa, jotta saan juoda työmatkalla napatun aamulatteni rauhassa. Perustelen jokapäiväistä kahviostostani sillä, että pitäähän itseään kannustaa jollain tapaa siitä, että jaksoi taas hienosti herätä ajoissa. Sutia väriä naamaansa. Ja pukeutua muuhun, kuin poikaystäväfarkkuihin ja collegepaitaan. Toimistolla on aamukahdeksan pintaan hiljaista. Pidän oman vartin lattetaukoni. Selailen puhelimesta tärkeimmät asiat; iltapäivälehdet ja sosiaaliset mediat. Ennenkuin avaan työkoneeni. Ja otan sen työntekijän roolin.

Päivällä olen ollut työntekijä. Työssä käyvä äiti. Sujuvasti jutellut kahvinkeittimen äärellä välikausivaatteista, halloween juhlista ja siitä, miten juu ei käy aika pitkäksi kolmen suht pienen sällin vanhempana.

Työpäivän jälkeen olen äiti, joka hoitaa lapsensa vammaispalveluasioita. Keskustelee sujuvasti (punaisesta langasta kiinni saatuaan) tilapäishoidon käyttöasteesta. Taksikuljetuksista. Siitä kannattaako siihen tilapäishoitoon käyttää EHO:n vaiko omaishoidon päiviä. Ja miten kikkailemme tilapäishoidot vuodelle 2015.

Siinä ihmisvilänä keskellä, päärautatieasemalla, iltapäiväruuhkan aikaan, on seuraavaksi tarkoitus sujuvasti sukeltaa rooliin "uusi työntekijä tapaamassa työtovereitaan epävirallisissa puitteissa". Maailmat törmäävät siihen tahtiin, että ajatuskapasiteetti ei pysy perässä. Työpaikalla haen salaattia, lasin viiniä ja alan jutella mukavia työkavereiden kanssa. Ajatukset ovat jossain muualla. Tai eivät oikein missään. Tämä roolista toiseen sukkulointi muutaman tunnin sisällä aiheuttaa orastavaa päänsärkyä.

Vammaispalveluiden tiloissa, Edwardin ja Topon tilapäishoitopaikan palvelupäällikkö kysyy "saanko udella, että missä käyt töissä". Kerron mitä teen työkseni. Ja missä niitä töitä teen. Häntä naurattaa "en osaa ajatella, että nämä vammaisasioiden ekspertit, eli vanhemmat, tekevätkin jotain täysin muuta työkseen". Niin. Niinhän minä teen…

Sampun kanssa kotona hengaillessa ehdin haaveilla siitä, että opiskelen itselleni tutkinnon. Jonkin kehitysvammapuolen jutun vaikka. Ehdin toivoa saavani työpaikan jostain järjestöstä, jonka toiminta liippaisi jollain tapaa kolmion juttuja. Lopulta päätyen tekemään työkseni ihan jotain muuta. Sen ihan jonkun muun tekeminen on aivolepoa. Aivolepoa kehitysvamma-epilepsia-sairaus-asioista. Tervetullutta sellaista. Samalla aivojumppaa; joudunkin miettimään ihan muun genren asioita, kuin niitä, jotka ovat tulleet ihan liian tutuiksi eritoten kotivuosien aikana. Havahduin tänään siihen, miten kivaa onkin olla se tyyppi joka ei tiedä kaikkea. Ei pitele kaikkia punaisia lankoja käsissään. Jonka harteilla ei ole joka-asian-muistaminen. Olen uusi tyyppi. Jolle opetetaan kädestä pitäen uusia työtehtäviä. Tiimimme "emon" pitäessä huolta siitä, että onhan tämä kolmen poikalapsen äiti muistanut varmasti syödä aamupalaa. Ja taivastella jälleen kerran, miten pikapuuroa ei lasketa lounaaksi. On erittäin mukavaa, että kolmen alaikäisen esimiehen sijaan töissä on yksi aikuinen esimies. Ja muutama kappale aikuisia työtovereita. Joiden kanssa tehdään välillä hiljaa rivissä töitä. Edwardi lainatakseni "tiekonetta painellessa". Ja hiljaisuuden vastapainoksi välillä käyttäydytään, kuin ne kotityöpaikan alaikäiset pomot; lapsellisesti. Hyvässä hengessä lapsellisesti. Keskittyen ajoittain elämän todellisiin tärkeyksiin, kuten: mistä löytyisi täydellinen pari mustia saapikkaita, uusi toppatakki talveksi. Ja kuinka monta päivää kullakin on vielä harjoittamatta sokeri-vilja-yms lakkoa. Ja kuka on unohtanut tehdä edellisenä iltana kyykkyhaasteen kyykyt (kaikki, sitä tiimimme emoa lukuunottamatta…).

Naistenillassa syön sitä salaattia. Juon sen viinini. Hipsin muun porukan vanavedessä katsomaan muotinäytöstä. Hiplailemaan vaatteita. Hetkellisesti en ole äiti, en työsskäyvä äiti, vammaispalveluiden asioista keskusteleva äiti, enkä se uusi työntekijä. Olen nainen, joka hiplaa niitä vaatteita. Sen työpaikalla tarjoillun viinin ja muotinäytöksessä eteen tuodun kuohuvan aiheuttaen jonkinsortin ostoshysteriaa. Katsastan hintalappuja. Joo, kallista on. Mutta hei; mehän saadaan nyt hyvät alennukset. Kerään kasan vaatteita. Jonotan pukukopeille. Todeten hetken kuluttua että nyt ei a) jaksa b) laihdutusprojekti (toimituksen huomautus: ikuinen sellainen…) on sen verran kesken, että nyt ei hassata pieniäkään omaisuuksia piukeisiin nahka-jersey-housuihin.

Hetken (naisten mittakaavassa hetken. Jos sovitussessiota olisi todistamassa joku miessukupuolen edustajista, hän ei ehkä käyttäisi termiä hetki. Lähinnä jotain suuntaan ikuisuus/liian pitkä aika/tolkuttoman pitkä aika). kuluttua me naiset liikumme ulos liikkeestä jossa meille esiteltiin talven ja syksyn uutuuksia. Puheensorina täyttää kaupan edustan. Huokaillaan miten oli ihania vaatteita. Ja meni paljon rahaa. Ja pitää joitain hankintoja miettiä huomiseen asti. Pohdin yhä kuumeisesti mielessäni, että teinkö vikaliikkeen kun jätin ne nahka-jersey-byysat sinne liikkeeseen. Tiimimme emo lohduttaa "haetaan ne hei lounaalla sulle huomenna" Puheenaihe siirtyy sujuvasti tärkeästä aiheesta shoppailu, seuraavaan tärkeään aiheeseen;"minne mennään jatkoille". Lähden jo valumaan siihen "yhdet vielä" äänestyksen voittaneeseen anniskelupaikkaan. Kunnes Haminan tori fiilis, päänsärky, ja roolista toiseen sukkulointi vievät voiton. Ajatus kodin lämmöstä ja omasta sängystä voittaa pään sisäisen äänestyksen kymmenen-nolla. Huikkaan moikat ihanalle lähimmälle työtoverilleni, ja niille uusille tuttavuuksille. Junan sijaan valitsen kotitumiskulkuvälineeksi bussin. Yritän nollata pään. Ajatukset. Ajatuksen voimalla poistaa nyt jo voimalliseksi muuttuneen päänsäryn. Toivoen, että kotimatka sujuisi äänenvauhdilla.

Kotona miehen kanssa käymme läpi päivän tapahtumat. Olen vaimo. Mies tarjoilee vaimolleen päänsärkylääkettä. Huolehtii, että olenhan varmasti syönyt. On vankasti sitä mieltä, että "olisit sä nyt voinut parille lähteä". Olen vankasti eri mieltä. Nakkaan työvaatteet nurkkaan. Raahaudun sänkyyn. Minuutin sisään seuraani liittyy Sampu. Ja Sampun sata pehmolelua. Sampu nukahtaa viereeni seuraavan minuutin sisään. Katson nukkuvaa lasta. Ajatukset rauhoittuvat. Päänsärky alkaa väistyä. Olen hetken aikaa vain minä. Avaan telkkarin. Katson minun saippuoitani. Ja nukahdan.

Aamulla havahdun vierestä kuuluvaan pieneen ääneen "mä menen pissalle". Paijaan Sampua unenpöpperössä, "mene vaan pissalle". Vierestä ei kukaan lähde hipsimään kohti vessaa. Käännyn, katson Sampu; joka on umpiunessa. Maailmojen törmäys; kahden lapsen jälkeen, joiden puhetta saatiin, ja saadaan odottaa, meillä on lapsi joka puhuu unissaan. Ihanan ironista.