2013

jokaisen tulee varmasti ainakin jossain määrin kelattua mielessään mennyttä vuotta, vuoden lähestyessä loppuaan. Samaa harrastettu täälläkin ajoittain. Eritoten viimeisen viikon aikana. Kuinka paljon taas mahtuikaan vuoteen. Huolta, ja murhetta, iloa ja riemua. Vuotta 2013 tulen muistelemaan hyvin rankoista, ja raskaista asioista huolimatta lempeän positiivisella kaiholla. Vuonna 2013...

Sampu kasvoi pikkutaaperosta isommaksi taaperoksi. Vuosi sitten näihin aikoihin lähdettiin juuri piiiiiiiiiitkä odottamisen jälkeen kävelemään. Sen jälkeen ei olla paljon pysähdeltykään. Sampu pojistamme eniten "taviksena" hämmästyttää meitä vanhempiaan joka päivä. Pikkuihmisen älynväläykset, jatkuva oppiminen, oman tahdon, ja päättäväisyyden määrä, sekä sydäntätykyttäviin kiipeleihin ajautuminen aiheuttavat niiden sydämentykytysten lisäksi verenpaineen nousua, ja jatkuvia naurunpyrskähdyksiä. Sampu tekee mahdottomasta totta. Kuten päätyy takan, ja seinän väliseen noin 15 senttiä leveään rakoon hakiessaan sinne juuttunutta lelua. Ei liene tarvitse mainita, että sinne rakoon juuttui myös Sampu. Onneksi irrotushommiin ei tarvittu palokuntaa, ja puskutraktoria... Sampu on tyyppi, joka saa vain hyväntahtoisia hymistyksiä todetessaan vanhempiensa sängyssä, murukasan keskellä, että "Sampu söi sisin sissit". Prodigy osaa puhua! Ei sille voi olla vihainen. Sampu on ikuisesti vähän meidän vauva. Ja valitettavasti osaa käyttää hyvin asemaansa hyväksi haluamisautomaattina. Sampun kikatus... no se alkaa kikatuttaa itseäänkin.

Topo... Topo omistaa maailman kauneimmat harmaat silmät. Ja käsittämättömän pitkät, tuuheat, mustat ripset. Se minkä joku tyyppi on ottanut Topolta ymmärryksessä, on kyllä yltäkylläisesti korvattu ulkonäön suhteen. Kun Topo oli pieni piipero, puistossa äidit tulivat ihastelemaan erityisen kaunista pientä tyttöäni. Erityisen kaunis ainakin meni oikein. Topo on oppinut ammeessa ankkansa kanssa leikkiessään (ankka jonka Sampu suurella hartaudella valitsi omin kätösin veljensä nimipäivälahjaksi) sanomaan "kvaak kvaak". En osaa sanoa onko Topo, vai hänen vanhempansa ylpeämpiä tästä taidosta. Topo on kesämiehiä. Topo nautti sydämensä kyllyydestä siitä, kun kesällä sai istua järvivedessä, tai kahlata aina vain syvemmälle ja syvemmälle ilkikurinen ilme kasvoillaan. Topon kesän lempijuttu oli seistä vyötäröä myöten järvivedessä; mökin järvivedessä. Mökillä Topo heräsi rankan talven jälkeen henkiin. Silmät alkoivat tuikkia, yöt nukuttiin hyvin. Ja Topoa ei kiukuttanut mikään tässä maailmassa. Topo oppi tänä vuonna pelaamaan iPadilla. Edward, ja Sampu ovat oppineet, että iPad on Topon juttu. Ja siihen kosketaan vain Topon luvalla. Topo haluaa kylpeä joka ilta kaksi kertaa. Ja mikä ihaninta; Topo on oppinut halaamaan. Halaus on kömpelö; Topo tulee ja painaa päänsä äidin, tai isän vyötärölle, ja ottaa nopeasti toisella kädellä vyötäröltä kiinni. Hetki on nopeasti ohi, mutta se on maailman sydämen sulattavin hetki.

Edward voisi jälleen kerran saada vuoden isoveli palkinnon. Vaikka elämä ei ole Edwardiakaan kohdellut silkkihansikkain, ei Edward valita. Ei sitten kuuna päivänä mistään. Ainakaan oleellisesta. Joskin muumilaastari-fanina etsii illat pitkät naarmuja, joita mahdollisesti pitäisi paikata uudella laastarilla. Jos niitä ei löydy intensiivisistä etsinnöistä huolimatta, kertoo ääni vapisten siitä, kuinka elokuun kolmannella viikolla (suurinpiirtein) kaatui koulussa. Ja tähän vedoten pyytää laastarin. Edward käy salaa aamuisin tekemässä itselleen kaakaota. Sylttytehtaalle johtavat jäljet ovat seuraavat;  puoli naamaa suklaassa, puoli tiskikonetta kaakaotöhnässä, puoli tiskipöytää "suklaakaakaojauheessa". Kun Edwardia ristikuulustelee asiasta, hän vakuuttaa ensin, että ei ole tehnyt salaa suklaakaakaota, jonka jälkeen kapsahtaa kaulaan, vuolaasti anteeksipyydellen. Edward sanoo vähintään kymmenen kertaa tunnissa "rakastan sinua". Ja se isoveliys. Edwardin saadessa suklaapatukan, hän jakaa sen yhtään hermostumatta, vieressä taukoamatta kiekuvan "anna anna sä anna anna " Sampun kanssa. Edwardin saadessa sipsejä, hän jakaa ne tasan kolmeen osaan Topon, ja Sampun kanssa. Topon voidessa huonosti Edward lohduttaa. Halaa antaumuksella, ja sanoo "älä huoli".  Sampun satuttaessa (jälleen kerran) itsensä kiipeily, tai muissa huseeraustoimissa, Edward lohduttaa. Ja muistaa pyytää vanhemmilta Sampullekin laastaria, mikäli näkee laastaritarpeen. Ja kun äidillä on migreeni, halaa äitiä, ja sanoo "älä huoli äiti, kyllä se pääkipu menee pois".

Vuoden 2013 minulle tunteikkain juttu oli Topon päiväkodin äitienpäiväaamiainen. Me menimme sinne kaksin. Bussilla. Topo hyppi matkalla bussilta päiväkodille, pitäen minua kädestä kiinni. Ja samalla kikatellen. Aamupalan syömisestä ei meinannut Topon ykkösherkusta, sämpylästä, huolimatta tulla mitään. Koska Topon kaikki energia meni siihen, että hän kikatti onnellisena, kiehnäsi sylissäni, kikatti uudestaan, ja katsoi minua syvälle silmiin. Se taisi olla yksi elämäni parhaista hetkistä. Tai ainakin yksi elämäni parhaista aamiaisistaj (yksi parhaista ihan siitä systä, että Topo on aamun lapsi. Olen siis syönyt reilu kuusi vuotta sitten, synnytyssalissa aamupalaa, pieni kaunis nyytti kainalossani). Mietin pitkään miksi olin niin liikuttunut tästä hetkestä. Kunnes sen tajusin; ensimmäisen kerran ikinä Topo osotti vilpittömästi onnellisuutta, ja välittämistä. Taka-ajatuksena ei ollut saada yhtä pullaa lisää, tai pahoitella aiempaa turhaa kiukkukonserttia. Ei ollut taka-ajatuksia. Oli vain onni siitä, että äiti oli kosketusetäisyydellä.

Monesti saan kuulla kysymyksen "miten sä jaksat". Kyllä; välillä on niin raskasta. Ja äidin sydän itkee krokotiilinkyyneliä, huoli melkein lamauttaa hengityksen. Mutta; sitten on kaikkea tätä mistä kirjoitin. Miten tällaisten asioiden, ja pikkutyyppien kanssa voisi olla jaksamatta?

Onnellista loppuvuotta, ja vieläkin onnellisempaa ensi vuotta!

ChIlLaIlUa…

Joulu oli. Ja meni. Ja taas kerran tuli stressattua liikaa. Ja leivottua liikaa. Ja siivottua totaalisen turhaan. Mutta ei sen väliä. Oli mahtavaa. Jopa siinä määrin ihanaa, että tunnen pientä haikeutta siitä, että joulunpyhät ovat seuraavan kerran vasta vuoden kuluttua. Ilmeisesti joulua edeltävä stressi isolla ässällä on jo vaarallisesti painunut unholaan? Eli en luultavasti opi tästä(kään) joulusta mitään, mitä tulee siihen stressiin, leipomiseen, ja siivoukseen.

Me olemme viikossa päässeet ihan uusiin ulottuvuuksiin vuorokausirytmissämme. En enää tiedä minkä kontinentin rytmissä elelemme. Tai siis; osa perhettä elelee.

Vuorokausi  menee 3/5 osalla perheestä jotakuinkin näin: Sampu käy iltaisin nätisti nukkumaan noin kello 21. Tyyppi osaa olla todella hämäävä. Olemme miehen kanssa kerinneet tuulettaa sitä, että jätkä meni omaan sänkyynsä. Kävi sinne nukkumaan. Ja ihmisten ajoissa! Jonka lisäksi olemme ehtineet punoa suuria suunnitelmia elokuvien katseluista, takan äärellä romanttisesti hengailusta, ja hyvistä iltapaloista. Sekä siitä, että
v i h d o i n k i n pääsemme rauhassa testaamaan kolme viikkoa kylppäriä koristanutta oikeaa, isoa, kylpyammetta. Vain huomataksemme, että noin kello 22.30 seuraamme on liittynyt yksi 91 senttimetriä pitkä tyyppi. Joka "päiväuniensa" jälkeen on tottamaar täynnä virtaa. Pääsemme lopulta nukkumaan noin kello 01.30. Kun olemme ensin sen elokuvien katselun, ja romanttisen hengailun sijaan lukeneet muumi-kirjoja 26 kertaa, ja tarjonneet iltapalaa eri muodoissa 14 kertaa. Syöneet omina iltapaloinamme sen pikkutyypin ylijäämät. Keränneet lattialta legot liian moneen kertaan. Ja riidelleet sen 91 senttiä pitkän tyypin kanssa aiheesta nukkumaan meno aivan tuskastuttavan monta kertaa. Aamulla se 91 senttinen tyyppi nukkuu tietenkin kymmeneen asti. Tyytyväisenä, kuin pikku murmeli. Tosi reilua…

Isoveljet elelevät kiitettävästi kyllä normaalissa Suomen, ja kouluajan rytmissä. Illalla ollaan sängyssä viimeistään 20.30, unten mailla 21.00. Jotta jaksetaan yöllä nousta möykkäämään pariin kertaan. Ja kömpiä aamulla pirteinä sängystä ylös viimeistään 6.50. Meille äärettömän kaukaaviisaille vanhemmille kiitos loistoidesta hommata dvd:llä varustettu tv Edwardin huoneeseen vuosi takaperin. Vaikka dvd kiukuttelee siinä määrin, että elokuvaa vaihdetaan juhlatapauksissa kerran viikkoon, arkitapauksissa kerran kuukauteen, masiina tekee tehtävänsä. Aamut nimittäin menevät jotakuinkin näin; Topo herää 6.50. Ränkyttää huoneensa portin auki (en tiedä miten turvaportti enää hoitaa tehtäväänsä, jos se ei pidä lasta "turvassa" siellä oman huoneensa puolella?). Ja painelee Edwardin huoneeseen, kiekaistaen iloisena "moi". Edward herää. Pistää sen dvd-tv masiinan pyörimään, ja pojat kömpivät yhdessä Edwardin sänkyyn. Noin puolen tunnin sisään on ensimmäisen aamupalakattauksen vuoro. Yleensä se sisältää jostain jemmasta kaivettua joulusuklaata Edwardille. Ja pari paahtoleipää Topolle. Edward syö siististi, salaa, suklaat sängyssään. Ja Topo nauttii aamupalan numero yksi siinä tv:n äärellä. Murustaen samalla puoli kämppää. Ja Sampun vaatelipaston laatikot…  Kun verensokerit saadaan ns uuteen nousuun, Topolla alkaa olla sen verran  kierrokset katossa, että leivän syönnin lomaan mahtuu tolkutonta hyppimistä, pomppimista, joikaamista, ja pallon pomputtamista. Edward yrittää välillä vihjailla Topolle jotain liioista kierroksista. Vihjaukset ovat luokkaa "Topo, oma huone. Pupu". Tai "Topo ole hiljaa. Älä hypi". Tai "Topo ei saa huutaa" kiekumisten alkaessa rikkoa desibelirajoja. Veljekset kuitenkin jaksavat yleisesti ottaen hyvin sopuisasti viettää laatuaikaa keskenään Edwardin kämpässä. Kunnes viimeistään 8.30 aamuvuorossa oleva vanhempi kampeaa itsensä sängystä ylös, ja siirtää kaksikon Topo&Edward alakertaan. Tarjoilee oikean aamupalan, eli puuron, höystettynä aamulääkkeillä. Suorittaa toimenpiteen pukemiset, ja pesut, sekä laittaa alakertaan pyörimään leffan. Jonkun joka passaa kummallekin veljeksistä. Niin, ja keittää nukkumavuorossa olevalle vanhemmalle (ja itselleen) kahvit valmiiksi. Ja tilanteesta riippuen yrittää karata takaisin sänkyyn. Ohjeistettuaan ensin Topoa ziljardinteen kertaan siitä, että tv:tä ei saa hakata.

Jonkinmoista rauhaa riittää huushollissa siihen klo kymmeneen asti (jos osaa ummistaa korvansa siltä Topon pomppimiselta, ja joikaamiselta, ja Edwardin elämänohjeilta pikkuveljelleen), jolloin pikkumurmeli kampeaa itsensä sängystä ylös, ja päivä lähtee tosissaan käyntiin. "Haluamisautomaatti" nimeltään Sampu on sekunnissa toimintakunnossa. Ensin halutaan vettä. Sitten halutaan mandariinia. Jonka jälkeen leipää. Ja sitten halutaan leikkiä. Ja taas mandariinia. Tai rahkaa. Odottaminen on yliarvostettua, ja jos Sampulle yrittää mumista jotain epämääräistä kuten, "sähän söit just, mene nyt leikkimään nätisti", saadaan aikaseksi dramaattiset huutokohtaukset. Kiitos kuitenkin onnistuneiden joululahjojen, pikkumurmeli ensimmäisen haluamiskierroksensa jälkeen jaksaa yleensä viihdyttää itseään lelujensa kanssa sen aikaa, että äiti, ja isä saavat luvan pukea päälleen, ja syödä sen aamupalan suht rauhassa. Ja juuri sopivasti lounasaikaan ollaankin sitten valmiita liikkumaan ulko-oven toiselle puolen.

Jos vielä viikon elelisi tässä rytmissä, chillailisi. Jonka jälkeen aloittaisi pikku murmelin unikoulutuksen, osa sata. Ja itsensä valmistamisen siihen Edwardin&Topon rytmiin. Eli arkirytmiin. Väsyttää jo valmiiksi…

(tällasta meillä, chillataan vaan kahvikupposten äärellä…)

(ja nukutaan rauhassa pitkiä yöunia…)

Ihanaa Joulua! Ja joulunihmeitä

vaikka joulumieli oli kiitos kelien (ja sen, että Edwardin kuntoutussuunnitelma sattui juuri joulun alle, samoin kuin kaupungin vammaispalveluiden tädin kotikäynti) hieman hukassa, niin kyllä se sieltä kuitenkin löytyi pala palalta.

Kävimme ottamassa hommaan vähän vauhtia Haltialan tilalta kuluneena viikonloppuna. Lampolassa meidät otti vastaan ihana, vanhanajan joulunrauha, ja tunnelma. Sitä harmonista olotilaa häiritsi vain, ja ainoastaan lampolan ulkopuolelta kuuluva Topon puolihysteerinen, ja Sampun suhthysteerinen kiljunta. Topo ei diggaa eläimistä. Piste. Sampu diggaa eläimistä, mutta lampola meni puhtaasti yli ymmärryksen. Viereisen kahvilan nojatuolista löytyvä, päiväuniaan vetelevä kissa, kyllä oli positiivinen eläinkokemus Sampulle. Samoin kuin tarpeeksi pitkällä katseluetäisyydellä hengailevat lehmät. Topon the juttu oli ruskeana virtaava Vantaanjoki. Varovaisesti hän yritti hivuttautua lähemmäksi, ja lähemmäksi rantaviivaa, selkeästi mielessä uimahommat. Pullahoukutuksella saatiin onneksi tilanne raukeamaan. Ilman sen märempiä vesileikkejä.

Kotosalla olemme nostattaneet joulufiilistä joulupuuhastelemalla. Tai noh; en kutsuisi hommaa niinkään puuhasteluksi, kuin kunnon työksi. Keittiö on siivottu kahden päivän aikana noin viisi kertaa. Ennen jouluvieraiden saapumista, se luultavasti siivotaan vielä pari kertaa lisää. Imuri on laulanut noin suurinpiirtein kerran tunnissa. Ja liene tahti jatkunee iltapäivään asti samanmoisena. Ja vaikka on joulu, niin lapset leikkivät. (yllätys yllätys). Leikkiminen toisinsanoen tarkoittaa lelulaatikoiden sisällön levittelyä itse "joulupyhättöön", eli jouluiseksi koristeltuun olohuoneeseen. Se siitä eilisiltaisesta tuulettelusta "nyt on kaikki tehty, huomenna vain otetaan rauhassa ja keitetään perunat". En taas tullut laskeneeksi mukaan kolmea liikkujaa; ikiliikkujakolmiota. Plus sitä, että mies hoiti tällä kertaa kinkunpaistohomman. Ei tarvinne selittää tätä asiaa sen kummemmin.

Edward osaa ensimmäistä kertaa elämässään odottaa pukkia. Siinä määrin, että asiasta joulupukki+reki+joululahjat on keskusteltu äärettömään otteeseen viimeisten päivien aikana. Toisaalta; allekirjoittanut on kyllä osannut ottaa joulupukkihommasta kaiken hyödyn irti kasvastustarkoituksissa. Pitää olla kiltisti, jotta pukki tuo lahjoja. Näitkö; takapihalla juoksi tonttu tarkkailemassa ollaanko meillä kiltisti. Ja uudelleen muistuttelua siitä, että pitää olla kiltisti, jotta pukki tuo lahjoja.  (millä tuota lasta voi "kasvattaa" nyt kun pukki on sitten illemmalla visiittinsä tehnyt?). Yksi joulunihmeistä koettiin eilen illalla, kun 21.30 alkoi kuulua Edwardin huoneesta kolistelua. Hyvin vatsatautikammoisena olin ensin suht varma siitä, että nyt se joka-paikassa-jylläävä-tauti osui meihinkin, mutta ei; Edward ilmoitti siivoavansa Sampun lattialle heittelemät puupalikat. Ehkä noin miljardis pyyntö siitä, että joskus voisi ilman rukoilua, kiristystä, ja uhkailuakin siivota niitä leluja pois tehosi. Halleluja!

Toinen joulunihme koettiin Edwardin koristellessa kuusta, suurella antaumuksella. Ja sitäkin suuremmalla rakkaudella hommaa kohtaan.. Kun Edward oli vauva, odotin harmonisia lapsellisia jouluja perheen kesken. Kuvitelmissa tuoksuivat leivonnaiset, ja taustalla raikaisivat joululaulut. Näin silmissäni miten Edward pikkukätösin leipoo pipareita. Ja koristelee kuusta. Ja syö jouluherkkuja. Tähän odotushommaan meni x-määrä vuosia pidempään, kuin kuvittelin. Mutta kuten sanonta kertoo; hyvää kannattaa odottaa. Vielä odotan sitä päivää, kun ensimmäisen kerran sitten Edwardin vauvajoulun meille tulee sisälle ihka oikea kuusi. Ehkä ensi jouluna? Tähän mennessä oikea kuusi on ollut pihalla turvassa, kun sisällä on palvellut potkuautotörmäyksen, ja pallonheittokolauksen kestävä muovikuusi.

Kolmas joulunihme liene se, että tällä kertaa ihan ihka oikeasti odotan joululta eniten sitä, että näen kolmion ilmeet heidän avatessaan paketteja. Sen sijaan, että kuten aiempina jouluina, olen odottanut kolmion nukahtamista illalla. Ja sitä, että miehen kanssa istumme sohvalla vierekkäin. Poltamme lapsivaarallisia kynttilöitä aivan rauhassa. Ja juomme lasilliset viiniä, tai glögiä, tai joulusiideriä. Ja syömme suklaata hävyttömän avoimesti. (totuuden nimessä; tämä on se joulun kakkoshetki yhä!)  Onkohan minusta tulossa jossain määrin aikuinen?

Ihanaa joulua teille kaikille, jotka olette jaksaneet raapustuksiani lukea. Ja kiitos joka-ainoasta-mieltä-lämmittävästä-kommentista. Me keskitymme nyt syömään liikaa pullaa, suklaata, ja jouluruokaa. Ja "vain olemaan". Se se taitaa kuitenkin joulussa olla ihan sitä parasta?

s i s k o t

Minulla on yksi ihan ihkaoikea verisukulais-sisko. Sisko ei ole pelkästään sisko, vaan paras ystäväni. Kun olin kaksi vuotta sitten syksyllä murskana Sampun sairastuttua, sisko pakotti minut kuntosalille. Ja pysyin järjissäni. Käymme yhä kerran-kaksi viikossa yhdessä siellä salilla. Ja hommaa tasapainottamassa, jumpan jälkeen juomassa lasit viiniä, ja puhumassa läpi viimeisen kahden vuorokauden tapahtumat. Sisko on tullut missä kelissä tahansa, minkälaisen työpäivän jälkeen tahansa, aina, joka ilta, moikkaamaan kulloinkin sairaalassa osastohoidossa ollutta kolmion jäsentä, ja minua.  Tuoden sen perussetin jota sairaalassa selviämiseen aikuinen tarvitsee; limua, ja suklaata. Sisko on se, jonka kanssa saan myös (miehen lisäksi) muhevimmat riidat aikaiseksi, jos sille päälle satutaan. Sille päälle satutaan noin kerran vuodessa. Maksimissaan kahdesti.  Siskon kanssa emme osaa vihoitella toisillemme. Meidän vihoitteluennätys taitaa tällä hetkellä olla noin kaksi vuorokautta. Kun sisko laittaa viestin "koira jaksaa", minua alkaa aina naurattaa. Sisko muistaa joka ainoan menoni, ja lasten jokaikisen lääkärireissun. Ja muistaa aina toivottaa hyvät menot, tai tsempit matkaan. Itse hyvin harvoin huonomuistisena (tai lähinnä muistikapasiteetin täyttyessä kaikesta muusta) muistan iloisesti toivottaa siskolle "hauskaa teatteri-iltaa".Ja yleensä aina vastaus on "kiitti, mutta se on ens viikolla", muutama naurava hymiö viestin perässä. Sisko tietää…

Sen lisäksi minulla on miehen kautta saatu sisko. Me jaamme mm samanlaisen kammon vatsapöpöjä kohtaan. (ihan oikeasti, kyllä). Ja saatamme illan pimeinä tunteina käydä tekstiviestein läpi Uudenmaan tautitilannetta. Me ymmärrämme tässä pöpöasiassa toisiamme täydellisesti. Kun siippamme vihjailevat jotain ongelmakäytöksestä, me vain pyhäyttelemme heille, ja toteamme, että emme tod ole ainoita tässä maailmassa jotka kärsivät ko pelosta. Ja laittelemme taas viestiä kulloinkin päiväkodeissa, ja kouluissa, tai vaikkapa 600 kilometrin päässä jylläävistä pöpöistä, jotka pahimmassa tapauksessa löytävät meidät. Me käymme ihanilla illallisilla, ja suunnittelemme uraa yksityisyrittäjinä, yhdessä. Suunnitelmat tehdään siis niillä illallisilla, sen jälkeen kun alkumaljat, ja ruokajuomat on juotu. Noin kello 00.30 illallisten jälkeen, kotiin päin poistuessa, huikkaamme aina "ei sitten jätetä tätä yrityshommaa tähän, aletaan tosissaan miettiä sitä". Niin teemmekkin; kun menemme taas illalliselle.

Ja sen lisäksi minulla on lauma 12 kuukautta elämässäni olleita siskoja:

Reilu vuosi sitten sain eräänä lokakuun aamupäivänä soiton kolmion polilta. Tällä kertaa soitto ei koskenut lapsia, vaan äitiä. Sain kutsun viettämään pitkää viikonloppua Kaisankotiin (http://www.kaisankoti.fi/www/fi/) 15 muun pitkäaikaissairaan lapsen äidin kanssa. Omat huoneet, ruokailu neljä kertaa päivässä, lillumista porealtaassa, ja toivottavasti hyvää seuraa. En kahta kertaa miettinyt mitä vastaan kutsuun. Jos en nyt ihan kiljunut riemusta "kyllä", niin läheltä liippasi. Viikkojen kuluessa homma alkoi arveluttaa minua. Tuli viikonlopun ohjelma, jonka teemana oli "väsyneet äidit". Aloin nähdä painajaisunia neljän päivän itkukarnevaaleista, jonka jälkeen tulen kotiin oikeasti todella väsyneenä äitinä. Suurinpiirtein elämäniloni menettäneenä. Mies kuitenkin kannusti lähtemään, ja lupasi, että jollain verukkeella tulee kyllä hakemaan minut pois sieltä Kaisankodista, jos homma mene täysin ranteet auki-puolelle. Se ei kuitenkaan ole missään toisella puolella Suomea.

Ei tarvinnut miehen tulla. Vietin kolme loistavaa vuorokautta elämää suuremmassa seurassa. Nauroin kolmessa vuorokaudessa useamman kuukauden edestä. Tulin kotiin suurinpiirtein uudesti syntyneenä. Elämä oli saanut hyppysellisen uudenlaista perspektiiviä. Tai siis; minä olin saanut elämämääni uudenlaista perspektiiviä. Koska kyseessä oli äitejä joiden lapsilla oli hyvin erilaisia diagnooseja, ei tullut puhuttua lapsen oloista. Ja lapsen lääkityksistä. Ja lapsen sairaalareissujen määrästä. Tuli puhuttua siltä, miltä tämä kaikki meistä, äiteinä, vaimoina, ystävinä, siskoina, ihan vain minuna, tuntui.  Sai sanoa suoraan, että välillä meinaa pää hajota, ja kukaan ei katsonut kieroon. Kaikki vain nyökkäilivät, ja totesivat yhdestä suusta "mä niin tiedän mitä tarkoitat".

12 kuukautta tuon ensitapaamisen jälkeen me pidämme yhä yhtä. Me juttelemme somessa ainakin kerran viikossa. Ja tapaamme porukalla pari-kolme kertaa vuodessa (jos olisi pelkästään meistä kiinni, tapaisimme varmasti kerran kuussa). Kun jollain on kriisi, siskot ovat tsemppaamassa. Kun kirjoitat siskoille; nyt menee hermo, he tajuavat. Kun kirjoitat, mä olen niin väsynyt, he tajuavat. Ja kun kirjoitat mä olen niin onnellinen, he todellakin tajuavat. Kaiken huolen jakamisen lisäksi iloitsemme isosti, aina kun toistemme elämässä tapahtuu ihania, hyviä, ja onnellisia asioita. Ihan siis vilpittömän iloisesti, eikä sillä tavalla salaa kateutta tuntien.

Me käymme pari kertaa vuodessa ns todellakin-viihteellä, ja emme ole mitään muuta kuin lauma keski-ikää lähestyviä (mutta sydämessä ah ikinuoria), kaakattavia, hysteerisesti nauravia tavallisia naisia. Naisia vailla huolen häivää huomisesta. Meikkisudit heiluu, ja hiuslakka pöllyää. Yllättäen tämän porukan kanssa tulee tehtyä ne vuoden ainoat rehelliset baarireissut, jotka venyvät reilusti aamuyöntuntien puolelle. Kun ei siis ole huolta huomisesta.  Jos jostain "siskosta" ei kuulu hetkeen mitään, huhuillaan perään, ja varmistetaan, että kaikki on hyvin. Jokainen meistä nimittäin tietää, että muiden siskojen mielenrauhan vuoksi on hyvä ilmoittautua tasaisin väliajoin, vaikka olisi kuinka muita kiireitä.

Tänä vuonna(kaan) emme lähetä joulukortteja. Aiemmin en saanut niitä lähetetyksi koska olen nyt vain kertakaikkisen saamaton. Parina viimeisenä vuotena olemme antaneet rahaa erinlaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Vaikka minusta on ihana saada joulukortteja, haluan itse muistaa toisella tapaa. Niin myös tänä vuonna. Tänä vuonna laitamme joulukorttirahamme Kotilieden kummikerholle (http://kotiliesi.fi/lehti/kummikerho/kotilieden-kummikerho-auttaa) : nämä ihanat ihanat vanhat rouvat olivat osaltaan toteuttamassa minun, ja minun vertais-siskojen viikonloppua. Ja siitä olen heille ikuisesti kiitollinen.

Ja ihan hurjan kiitollinen olen kaikista siskoistani. Tämä kirjoitus on suurella rakkaudella omistettu heistä jokaiselle.

kun isä lähti matkalle...

Eli miehen vuoro lomailla. Sai vielä ekstra"lomapäivän", koska aloitti lomailunsa vuorokauden mittaisella työmatkalla. Mies jaksaa aina muistuttaa, että hänen työmatkansa ovat TYÖmatkoja, mutta kyllä luulen, että hän salaa nauttii niistä aika täysillä Jos kesto ei ole joko liian lyhyt, tai vaihtoehtoisesti liian pitkä.

Viikonloppuisin olemme aikalailla auton varassa normiarjessa. Kolmio nukkuu hyvin päiväunet autossa (jos ovat nukkuakseen) kauppa-puistoreissujen yhteydessä. Me vanhemmat saamme keskellä päivää aikaa jutella rauhassa keskenämme. Kuten varmasti kaikki pienten lasten kanssa tekemisissä olevat tietävät, että heillä on jokin aisti, joka sanoo "minulla on aikuiselle asiaa" HETI jos aikuinen yrittää keskittyä johonkin muuhun, kuin pikkutyyppien viihdyttämiseen. Joten tuo hetken juttelurauha on suorastaan arjen luksusta.

Tuossahan se auto nytkin pihassa seisoskelee, mies vielä ystävällisesti kysyi laitetaanko auto katokseen, vaiko autopaikalle. Hommassa on vain pieni mutta; rouvan autokoulu on vielä ns kesken. Toisinsanoen aloitettu, ja olosuhteiden pakosta lopetettu vuonna 2006, jonka jälkeen aktiivisesti puhuttu, että pitäisi se ajokortti hommata. Ilmeisesti sitä ei pelkällä puhumalla saa? Ilmeisesti sen eteen pitäisi suorittaa muunlaisia toimenpiteitä?

Joten miettimään vaihtoehtolajeja autolla suoritettavien puistokauppareissujen tilalle. Jossain hetkellisessä häiriössä menin lupaamaan Edwardille, että menemme ravintolaan (ja tässä tapauksessa mäkkäri, sekä hese lasketaan ravintolaksi) syömään ranskalaisia. Aamulla aloin vimmalla miettiä, missä hampurilaispaikassa ei olisi tolkutonta hälinää lauantaina, ja vielä bonuksena; joulun alla. Koska Topon mielentila ei ole ihan sellainen (sanotaan nyt näin, että jos Topo kävisi pattereilla, pupu saisi nanosekunnissa kenkää duracellilta), että hänet haluaisi väkisin raahata ensin vartiksi jonottamaan sitä purilaista. Ja sen jälkeen vartiksi etsimään pöytää jossa sen syödä. Ja oma mielentilani ei ollut sellainen, että jaksaisin kolmio-showta joululahjashoppailijoiden keskellä. Enkä usko, että joululahjashoppailijoiden mielentila on sellainen, että jaksaisivat kolmio+äiti keskipäivän showtamme. Nopeasti pääteltynä moista hampurilaispaikka ei ole missään. Ainakaan bussimatkaetäisyydellä. Ja sellaisella bussimatkaetäisyydellä, että Topo ei hermostuisi, koska bussi ei menekään siihen suuntaan, jonne hän sen menevän oletti. Eli varasuunnitelmat käyttöön.

Edwardin jatkaessa juttua ravintolasta, ja ranskalaisista onnellinen hymy kasvoillaan, oli pakko keksiä jotain muuta kuin puistoon, kauppaan, sipsejä lauantaina kunniaksi, ja kotiin. Tämä ravintolajuttu oli nyt niin iso, että edellämainittu vaihtoehto ei olisi sitä ranskalais-ravintola jutustelua lopettanut. Siellä kaupassa olisi käyty, ostettu sipsit. Syöty ne. Ovelana poikana Edward ei olisi suoriltaan torpannut ideaa; vaan sipsien loputtua olisi jälleen otettu puheeksi ravintola, ja ranskalaiset. Ja olisin ainakin Edwardin mielestä ollut luomakunnan suurin luopioäiti, kun olisin luistanut lupauksestani.  Eli laajensin yhtälöä hommalla nimeltä piparkakun paisto. Ja voilá; Toimi! Ravintolat, ja isot ranskalaiset vilkkuvat yhä puheessa, mutta nyt lauseessa esiintyy myös "sitten kun isi tulee kotiin". Ja sen jälkeen onnellinen huokaisu "tänään me leivotaan piparikakkuja" (kyllä, ne ovat itsepintaisesti Edwardin puheissa piparikakkuja). Piparkakut siis tällä kertaa pieksivät ravintolan 1-0.

Eli puistoon, jonne pääsee bussilla joka ei Topon mielestä liiku väärään suuntaan. Ja jonka lähellä on kauppa. Helppoa kuin heinänteko. Pojille vaatteet niskaan (äidille myös) ja juoksujalkaa bussipysäkille. Epäilen muuten vahvasti, että lapsemme eivät tiedä, että kotiovelta voi oikeasti myös kävellä rauhassa bussipysäkille. Emme luultavasti ikinä ole lähtenee siinä määrin ajoissa, etteikö sinne bussille olisi juostu ns kieli vyön alla, minun huudellessa kannustushuutoja "nopeammin nopeammin". Puistossa, Edwardin ja Sampun viilettäessä ees-taas "jättiliukumäkeä", Topo tyytyi istumaan mäen huipulla, kiljahdellen tasaisin väliajoin tasaisen kiukkuisella äänensävyllä. Yritin leperrellä "mikäs nyt harmittaa", antaa äidillisiä ohjeita "älä viitsi huutaa, ollaan puistossa, kaikki hyvin". Ja antaa Edwardille ohjeita; ota Topoa kädestä kiinni, ja laskekaa yhdessä alas. Mutta Topo ei sieltä huipulta hievahtanutkaan. Meni hetki ennenkuin hitaalla käyvä äiti-ihminen keksi mistä kenkä puristaa; viimeksi kun laskimme ko mäkeä, menin jossain (jälleen) hetken mielenhäiriössä mukaan poikien laskutoimituksiin. Joten ei muuta kuin mäen päälle, Topo syliin, ja laskemaan. Noin sata kertaa. Sanonpahan vaan, että se mäelle kiipeäminen, ja alas laskeminen meni ihan jumppatunnista. Ja sanonpahan vaan, että tästedes puistoillessa Topon seurassa puistoissa, joissa on isoja liukumäkiä, varaudun hommaan toppahousuilla.

P.S mitä tulee pipareihin, eihän se ulkonäkö ole se tärkein juttu? Totuuden nimessä en noista väkerryksistä osaa kertoa mitkä ovat kolmion tuotoksia, ja mitkä äidin. Olemme tässä hommassa ihan samalla lähtöviivalla. Mutta hyvä-äiti pisteitä siitä, että ne nyt on tänäkin vuonna paistettu. Eikö?

päivän käyttökokemus hommasta nimeltä talvi

Tässä alkuviikosta kävimme taas piipahtamassa Töölön suunnalla ah niin tutuksi tulleessa osoitteessa. Kyseessä oli Sampun ihan kontrollikäynti, ja emme asiasta ottaneet suurempaa stressiä. Läpihuutojuttu. Siis ihan oikeasti läpihuutojuttu. Lääkäri oli tyytyväinen kaikkeen; kohtaustilanteeseen, siihen ettei vakituista epilääkettä tarvita, Sampun kehitykseen. Ja eihän siinä voinut, kuin itse myhäillä mukana. Jottei kaikki olisi ollut liian ruusuista, kävimme lopuksi vielä läpi Topon asioita. Sellainen pieni realitycheck; ei nyt sentäs ihan loistavasti pyyhi joka saralla. Pääasia kuitenkin, että emme saaneet millään tapaa, mihinkään suuntaan järkyttäviä uutisia tällä kertaa. Eli keikka jäi selkeääkin selkeämmin plussan puolelle.

Koska olimme suht lähellä erästä kirpputoria, jonne kirppisaddiktina olin hetken hinkunut, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja suunnata siis lekurikeikan jälkeen kirppistelemään. Tässä päästään siihen talvikuvioon.

Ensimmäisen kerran sitten viime talven, pakkasasteita oli hieman reilummin, lähempänä kymmentä, kuin viittä. Luntakin oli sen kaksi senttiä maassa. Joten luonnontilaa ihan oikeasti sai tuona päivänä kutsua talveksi.  Olin ylittänyt itseni äitihommassa, ja saanut otettua trikoopeiton mukaan reissullemme. Sampulle rattaisiin lämmikkeksi. Mukamas. Todellisuudessa lämmittämiseen siitä ei pakkaskeleillä ole. Se söpö peitto soveltuu korkeintaan lapsen nenänaluksen pyyhkimiseen Suomen talvessa.  Joka tapauksessa, olimme Sampun kanssa mielestäni jopa kiitettävästi talvivarustautuneita parin kilsan kävelylenkille lääkäristä kirppikselle.  Niin; nimenomaan mielestäni.

Ensimmäinen kilometri siitä pyöreästi kahdesta kilsasta, sinne kirppikselle, käveltiin rauhassa. Ehdin hetken jo fiilistellä tulevaa talvea, ja nähdä pesueemme sieluni silmin pulkkamäessä, jonka jälkeen olisimme punaposkisina kahvilassa nauttimassa kuumaa kaakaota. Kuvitelmissa luultavasti taustalla vielä lauloi joku enkelikuoro. No; kilometrin jälkeen ajattelin, että Sampun olisi hyvä nousta rattaista välillä jaloittelemaan, ettei tule kylmä. Ja tästä, jälkeenpäin ajateltuna kuningasideasta, alkoi seuraavat kaksi tuntia jatkunut kitarisojen tuuletustuokio a la Sampu. Sampu ei kertakaikkiaan voinut sietää kylmyyttä. Käveleminen oli syvältä. Ja rattaat jostain vielä syvemmältä. Keli niin syvältä, ettei Sampulla enää kertakaikkiaan riittäneet sanat, ja metafoorat syvyyteen. Piti ottaa esiin järeät aseet, eli ääni.

Olen poikien kanssa julkisilla paikoilla tottunut, että saatamme joskus (tai tyyliin aina)  kerätä katseita. Joinain päivinä kestän sen "kuin mies", joinain päivinä en niin hyvin. Mutta noin lähtökohtaisesti olen tätä nykyä asennoitunut siihen, että Topon käytös, jodlaus, ja Edwardin kovaääninen ihmettely milloin mistäkin saattaa kerätä katseita. Siihen en ole varautunut, että minun hyväkäytöksinen kuopukseni olisi se katseiden kerääjä. Sehään on se tyyppi jota ihastellaan kylillä, ja kaupoissa.

Nimittäin; kun Sampu aloitti huudon, sille ei tullut loppua. Siellä kirppiksellä maata röhnötettiin lattialla, ja huudettiin. Sitkeästi kiersin kirppiksen (suht pikaiseen), kun sinne asti oli tultu. Eräs ensikertalaisäiti kävi innokkaasti keskustelemassa muiden paikalla olleiden äitien kanssa, ihastelemassa heidän pikkupilttejään, ja tiedustelemassa pilttien ikää. Meidät hän jostain kumman syystä ohitti. Meni varmaan kotiin katumaan sitä, että oli ikinä alkanut toivoa jälkikasvua.  Kassalla pahoittelin häiriötä. Kiitos mukavalle kassaneidille, joka oli sitä mieltä, että Sampu oli kuitenkin käyttäytynyt suht ok. Kun lähdettiin kirppikseltä Sampu huusi, koska halusi rattaisiin. Ja sitten sieltä pois. Todetakseen vaan, että missään nimessä hän ei aio tässä kirpakassa pakkassäässä kävellä sitten metrin metriä. Kun se 91 cm pitkä (jep, nyt on tuoreet mitatkin tyypistä) lapsi yritettiin istuttaa rattaisiin, kasvoi hän jollain tapaa ainakin henkisesti vähintään metrin lisää pituutta, ja en saanut poikaa menopeleihin vaikka kuinka puliveivasin. Homma meni ihan äiti-lapsi-jumpaksi.  Lopulta väännön jälkeen pääsimme kirppikseltä bussipysäkille todetaksemme, että bussin perävalot senkun vain vilkkuvat edessä olevissa liikennevaloissa. Huippua!

Seuraavat puoli tuntia siis vietimme laatuaikaa odotellen siinä ihanassa talvi-ilmassa seuraavaa bussia. Sampun huutaessa. Ja ihmisten katsoessa. Hytkytin rattaita, hytkytin Sampua sylissä, pyysin, rukoilin, pyysin, ja rukoilin uudestaan. Mutta huuto ei loppunut. Laitoin miehelle viestiä, että ei tuu mitään; me emme tuntia tule ruuhka-aikaan bussissa huutaen kuin palosireenit. Mies yritti tsempata; jos sillä on joku vaate huonosti päällä, eihän sen korvat ole kipeät, eihän sen ole kylmä.  Minun mielestä miehen olisi vähintään pitänyt taikoa itsensä, ja auton siihen paikan päälle tyyliin minuutissa, ja hoitaa meidät sieltä pakkasesta pois. Sain kuitenkin pidäteltyä itseäni kirjoittamasta mitään "NYT HETI TÄNNE HAKEMAAN MEIDÄT"-viestejä.

Vihdoin, ikuisuuden jälkeen se uusi bussi tuli. Bussi oli tietenkin suht tupaten täynnä. Ja Sampu jatkoi huutoaan. Ja kaikki katsoivat (näin ainakin uskoisin… ). Muutama ystävällinen täti-ihminen kysyi kauniisti Sampulta mikä harmittaa. Sampu ei edes kyselyitä huudoltaan huomannut. Aloin vajota jonkinasteiseen toivottomuuteen. Meidän on pakko hypätä bussista pois, ja seisoa pakkasessa tien varressa niin, että poika rauhoittuu. Kerkesin jo laittaa miehelle viestin, että me ei sitten oikeasti tulla tällä bussilla kotiin, kun kesken näpyttelyn huuto hiljeni. Ja Sampu nukkui. Ja nukkua posotti kotiovelle asti. Heräten iloisena, ja täysin elämäänsä tyytyväisenä. Oltiinhan me kotona, sisällä, lämpimässä, takkatulikin loimusi olkkarissa. Onneksi seuraavana päivänä talvi oli jotakuinkin poissa.

P.S koska saan jotain ilmeisesti naisrotuun kuuluvaa mielihyvää hommasta nimeltä shoppailu, jäi reissu kirppislöytöineen kuitenkin plussan puolelle. Mitä sitä ei olisi valmis kestämään ostosreissun takia…

Räkänen Juttu

Topolla on nuha. Eli huushollissamme vallitsee jotakuinkin jatkuva katastrofitila. Kyllä; nuha, ja katastrofitila; eivät ole vitsejä, kumpikaan näistä. Siis varmasti täällä voisi  vallita suurempi, ja pahempi katastrofitila, en epäile sitä yhtään. Mutta luokittelisin tämän Topo plus nuha yhtälön kyllä jo jonkinasteiseksi katastrofitilaksi. Jonka soisin väistyvän aika pian.

Kun Topolla on nuha, niin elämä osaa olla aika hankalaa. Topon on huono olla. Mutta koska Topo ei puhu, hän ei osaa kertoa minne sattuu, milloin sattuu, tartteeko lääkettä, toivooko hän että villa villerkullan asuintoverit olisivat ns turpa rullalla hetken. Vai kaipaako hän vain teetä (tai päärynämehua Topon tapauksessa), ja sympatiaa. Kun Topolle tulee nuha, hän on kalpea. Hän ei oikein nuku. Hänen silmät ovat vain puolittain auki. Hän on välillä myös vähän harmaan sävyinen kasvoiltaan. Hän narskuttaa. Ja hän joko vuoronperään itkee sydäntä raastavasti, tai nauraa niin että pääsisi heittämällä jonkun kauhuleffan näyttelijäkaartiin. Hänen kroppansa nytkyy pienesti jatkuvalla syötöllä. Hän veivaa silmiä, koska päässä luultavasti tuntuu tosi pahalle.  Niin, ja sitten hän huutaa. Hän huutaa jos ei saa tarpeeksi nopeasti ruokaa. Tai hän huutaa, koska sai liikaa ruokaa, liian vähän ruokaa, tai vaihtoehtoisesti vääränlaista ruokaa. Tai koska auto kääntyy väärään suuntaan, tai ei pysähdy silloin kun hän oli ajatellut. Tai koska hän ei pääse kylpyyn. Tai koska päästyään kylpyyn ammeessa on liian vähän, tai vaihtoehtoisesti liikaa vettä. Niin, ja siis Topo haluaa vimmalla päästä kylpyyn. Jossa hän viihtyy noin minuutti kolmekymmentä sekuntia. Hän pompottaa palloa noin 500 kertaa minuutissa, helposti puoli tuntia putkeen. Ja kun hän on lopettanut, hän hyppii, kuin pallo, noin 100 kertaa minuutissa puoli tuntia putkeen. Jonka jälkeen hän taas vaihtoehtoisesti nauraa, itkee, tai huutaa. Tai haluaa syömistä. Tai haluaa päästä kylpyyn.

Mikä tässä kuviossa on raastavinta sen lisäksi, että meidän vanhempien päät meinaavat räjähtää kaikesta itkemisestä, huutamisesta, pomppimisesta, ja nauramisesta, on se ettemme osaa auttaa. Topo saa kaikkea mahdollista lääkettä; peruslääkettä, vitamiineja, kipulääkettä, ja ylimääräistä epilepsia lääkettä. Hän saa kylpeä kahdeksan kertaa päivässä, ja syödä 12 kertaa päivässä, ja pompottaa sitä hiivatin palloa niin paljon kuin sielu sietää. Mies suunnittelee hommaavansa jotain kuulokkeita, jota  Hans Välimäki on suositellut ihmisille jotka matkustavat paljon. Ne kuulemma sulkevat kaikki äänet ympäriltä pois. Näin miehen otsasuoni olisi ehkä himpun verran vähemmällä rasituksella. Mutta ehdottoman, sijoilla 1-100000000000, raastavinta on se, että emme voi ottaa sitä niin kaikki valtaisen hirvittävän huonoa oloa pois. Vaikka tekisimme mitä. Paitsi tänään pariksi hetkeksi.

Teimme puistoilureissun vähän pidemmän matkan päähän. Topo itki, ja oli huonovointinen autossa. Meinasimme luovuttaa alkutekijöihinsä. Mutta mietimme, että kun Topo tajuaa minne olemme matkalla, hän on ehkä hetken onnellinen. Ja kun pääsimme perille puistoon Topo totta tosiaan hetken verran piristyi. Ja nauroi, niin kuin onnellinen pieni poika nauraa. Narskutti, oli kalpea, ja silmät viirussa, mutta oli silti hetken onnellinen. Keinui, laski liukumäkeä, ja nautti. Puistoilureissun jälkeen uskaltauduimme vielä kahvilaan kahville. Tämä oli erityisen iso juttu Edwardille, joka oli jaksanut jo etukäteen fiilistellä tulevaa kahvilareissua toteamalla noin sata kertaa, miten hän aikoo syödä ison pallon suklaajäätelöä. Reissu oli tärkeä myös Topolle, joka oli taas hetken verran onnellisen näköinen, kun söi niitä omia herkkujaan. Tai kun hän päättäväisesti paineli istumaan tuiki tuntemattoman tädin kahviseuralaiseksi, katsoi silmiin, ja huikkasi "moi", niinkuin vanha tuttu. Tai kun kaivautui minun, äidin, kainaloon, katsoi silmiin, ja kikatti.

Kotimatkalla autossa mies otti minua kädestä kiinni, ja totesi, että me mentiin kahville vaikka Topo on niin mahdottomassa kunnossa. Niin me tehtiin. Ja vaikka kaikki ei mennyt ehkä ihan putkeen, olimme kaikki hetken aikaa tosi onnellisia. Aina ei tämän sirkuksen kanssa jaksa "esiintyä" julkisilla paikoilla. Toisina päivinä se "esiintyminen" taas on se juttu, joka tuo sitä valoa juuri tähän hetkeen, ja toivon pilkahdusta huomiseen. Ei luovuteta. Mentiin kahville, vaikka päällä oli se pieni katastrofitila. Ja ihan varmasti mennään uudemmankin kerran.

P.S yksi juttu mikä tekee myös Topon onnelliseksi on katkeamaton rakkaussuhde; Topo + iPad. Toistaiseksi ei ole kohdattu niin suurta vastoinkäymistä, etteikö jossain vaiheessa iPad olisi tuonut piristystä pikku-ukon päivään. Hyvä niin! Maailma tarttee iPadeja. Topo tarttee iPadeja. Meidän perhe tarttee iPadeja. (siksi miehen ostoslistalla on niiden kuulokkeiden lisäksi myös toinen iPad… Annetaan olla, suotakoon se. Kun mieskin tulee siitä iPadista ajoittain aika onnelliseksi).

Kun äiti lähti matkalle…

… itse istun kiertoajelulla, ihastelemassa kyseistä maisemaa, muilla mailla vierahilla. Ennen kyseisen kuvan ottamista olen nauttinut hyvässä seurassa pitkän lounaan, yli 20 asteen auringonpaisteessa. On syöty aikalailla liikaa paikallisia herkkuja, juotu paikallista hyvää viiniä, sekä jälkkäriksi vedetty tolkuttoman hyvää kahvia. Oltu vain, istuttu, nautittu, ja hyvin epä-äitimäiseen tapaan hassattu lounaaseen kolme tuntia. Syöty lämpimät ruoat lämpiminä, ja juotu kylmät juomat kylminä. Sekä tietty perään vedetty se kahvi höyryävän kuumana.  Mieli lepää, life is good. Hoemme ystävän kanssa säännöllisin väliajoin toisillemme "me ollaan lomalla". Todellakin!

Puhelin piippaa, pikainen tarkastus: Mieheltä tulee viesti "kumpaa lääkettä eka Sampulle, oranssia, vai vihreetä". Jahas, ei tarvitse neljää kertaa miettiä mitä kotona tapahtuu. Jos mies tiedustelee astmalääkkeen käyttöohjeita keskellä kirkasta päivää, niin saattaa olla, että on ns tilanne päällä.

Annan lääkitsemisohjeet, ja laittelemme illan aikana tilannetiedotuksia; "yskii yskii". Mutta ilmeisesti ei suurempaa hätää. Ainakin puhelimeen tulee parikin kuvaa iloisena potkuautollaan ympyrää pörräävästä juniorista. Eli maassa rauha; Ainakin näin annan itseni olettaa. Vietämme ystävän kanssa hyvän illan siellä muilla mailla vierahilla.

Aamulla "tarkistusviesti"; miten meni yö. Vastaus "S nukahti klo 06".  Siinä vaiheessa alkaa olla lievästi sellainen olo, että ei siellä kotona ehkä kaikki ole mennyt ihan putkeen. Pari kyselyviestiä perään, ja vyyhti purkautuu; Sampu on yskinyt koko yön. Myös mies, ja Edward ovat sairastuneet. Kaiken lisäksi "Topo on jotenkin aika kierroksilla" = lue ihan helvetistä. Topon vointi seilaa tasaisin väliajoin ylös- alas vuoristoratamaisesti. Kun ollaan huipulla elämä on Topon kanssa suht ok, ainakin joidenkin mittapuiden mukaan. Kun mennään rotkoon, se on karmeaa. Mutta mies vakuuttaa "täällä kaikki hyvin, älä meitä mieti, enjoy". Kysyn mieheltä, onko antanut astmalääkkeitä useampaan otteeseen, kuin sen kerran silloin iltapäivällä. Vastaus on "klo 18/22/02 ja en muista" Eli siellä ilmeiseti totta tosiaan on valvottu koko rahan edestä. Seuraava viesti; ollaan lääkärissä, Sampu saa spiraa. Sen jälkeen rauhoitusviesti "mennään kotiin tekemään ruokaa, kaikki hyvin, enjoy".

Saan kyseisen iltapäivän, illan, ja seuraavan aamun aikana juuri sopivan määrän mieltä rauhoittavia viestejä. Joo, ollaan kipeitä, mutta meillä ei ole hätää. Sampun tilanne pysynyt ihan hyvänä kotilääkityksillä. Topo on yhä helvetistä, mutta onneksi huomenna on maanantai. Ja Edward; no Edward ottaa kaiken ilon irti siitä, että on sairaana, ja saa vain tuijottaa telkkaria, tyyliin aamusta iltaan. Pystyn ihan aikuisten oikeasti nauttimaan viimeisistä hetkistä omalla lomallani. Välilasku-lentokentällä on tunti tolkulla aikaa pyöriä kaupoissa, mutta mielessä ei ole kuin yksi missio; miehelle pitää löytää jotkut todella hyvät tuliaiset. Onneksi ne löytyvät.

Kun kotiudun, mies odottaa yhä valveilla, ihan hyvillä mielin, todella räkätautisena. Oli vähän hektistä, mutta ihan hyvin meni. Kuulemma. Onneksi olemme miehen kanssa samaa mieltä tuliaisten loistavuudesta. Komppaan miestä, siinä, että välillä voi olla vähän rankempia päiviä. Ja että on varmasti ollut aika raskas viikonloppu.  Samalla isosti toivon, että meillä menee kolmion kanssa paremmin, kun mies lähtee parin viikon kuluttua pienelle omalle lomalleen… Ja jos olisi joku vuoden isä kisa, niin olen sitä mieltä, että miehen pitäisi tästä suorituksesta saada aika roppakaupalla pojoja.

P.S ja se matkalle lähtö… Hyvin suunniteltu ei ole todellakaan puoliksi tehty. Suunnittelin nimittäin lähteväni rauhassa ,ja pakkaavani pitkän kaavan mukaan. Totuus meni jotakuinkin näin: heräämme 8.08 lähtöaamuna miehen kanssa. E&T.n taksi tulee n 8.13. Kello ei ole soinut. Sampu (joka siis on ollut tulossa pikkaisen räkäiseksi lähtöyönä) on herännyt noin 45 kertaa raakkumaan. En ole pakannut, koska illalla Sampu on nukahtanut klo 23. Äidin viereen. Tottakai. Ehdimme saada E&T matkaan jotakuinkin ajallaan. Totean miehelle, että vedän pikatirsat. Kentälle pitää kuitenkin lähteä vasta 10.30. Herään 9.50. En ole pakannut, enkä käynyt suihkussa. Lähden matkaan matkalaukun kanssa, jonka sisältö on joko iloinen, tai ei niin iloinen yllätys. Suihkun raikkaana, tukka märkänä, ilman meikin häivääkään. Onneksi autossa voi vähän sutia naamaan väriä. Mies pääsee kerrankin jeesustelemaan, että eikö pitäisi pakata ajoissa. Yleensä kun tämä fraasi kuuluu minulle.