kahvinkeittimen hyvästit

mies kyselee, että kattelitko jo niitä kahvinkeittimiä. "lähetin sulle pari linkkiä, kato onko ne hyviä". Nyökkäilen vain, joo joo. Ja heitän perään kysymyksen; eikö me sittenkin voitaisi ostaa vaan varaosa keittimeen. Kuulemma ei. Keitin on palvellut monta vuotta, ei siihen kannata enää varaosia ostella. Hyvä ettei pääse itku. Mies lohduttaa "ei heitetä sitä pois. Jätetään jemmaan. Kai sillä jotain voi keitellä, jos se uus keitin ei toimi tai jotain". No, vähän helpotti surutyötä tämä lupaus.

Niin, siis surutyötä kahvinkeittimestä? Ei kai siihen voi kiintyä noin? Ilmeisesti voi. Tai sitten enemmänkin muistoihin, joita siihen liittyy.

Ensimmäisen kerran bongasin samanlaisen kahvinkeittimen naapuriemme luona. Se näytti aika päheältä, ja osasi keittää tosi hyvää kahvia. Tuolla visiitillä he olivat vain naapureita. Pikkuhiljaa naapurin rouvasta tuli kahvikaveri (joskin, hän juo vain teetä). Iltakahvi/tee hetkien lisäksi juoksukaveri. Ja lopulta yksi elämäni parhaista ystävistä. Vaikka he pakkasivat kimpsunsa, ja kampsunsa, kahvinkeittimineen, ja muuttivat kauas pois, ystävyys on pysynyt. He eivät enää juo kahvia. Mutta kun vierailemme heidän luonaan, masiina kaivetaan kaapista esille.

Kahvinkeittimemme keitti pehmeää, juuri sopivan vahvaa kahvia, jota pystyin juomaan silloinkin, kun kirosin raskaana olemisen jatkuvine oksetuksineen jälleen kerran sinne, minne aurinko ei niin suoraan paistele. 30 viikon ajan pohdin pari-kolme kertaa viikossa ns laatoitushommia tehdessäni, että onkohan minulla byyttatauti, vai voiko tuo mahassa kasvava itu oksetuttaa näin paljon. Mitään ei voinut syödä, mutta aamukahvi oli keitettävä. Joka aamu. Orjallisesti. Raskauden alusta loppuun asti. Yhdeksän kuukauden hautomisen jälkeen syntyi Sampu. Meidän linnunpoikanen. Ihmeemme.

Kahvinkeitin on keittänyt kolmen kotona vietetyn vuoden ajan orjallisesti aamukahvit joka ainoa aamu. Välillä sitä kahvia on pitänyt juoda kaksi isoa kuppia, ennen kuin unihiekka on karissut silmistä. Välillä on riittänyt yksi kuppi. Sitä kahvia on juotu sängyssä, läppäri sylissä, milloin mitäkin asioita hoidellen, tai vain aivot narikassa surffaillen. Kahvi on tarjonnut mammalomilla oleville ystäville päiväkahvit. Olemme Kaisankodista löytyneen ystävän kanssa nauraneet, ja itkeneet vuoronperään elämää, ja elämän nallekarkkeja iltapäiväkahvien äärellä. Terapeutin tapaamisissa keskustelujen lomaan on särvitty kahvit. Ja mietitty, että millä ilveellä se Topo alkaisi osoittaa jotain kommunikoinnin tapaisia elkeitä. Fiilistelty sitä, miten Topo on yrittänyt sanoa jotakin. Osoittanut oikeaoppisesti jotain kuvaa. Ja miten katsekontakti on parantunut. Olen lahjonut Edwardin syömään ruokansa vinkumatta, ja vauhdilla; ruoan jälkeen keitetään kahvit. Se tarkoittaa sitä, että Edwardille on tarjolla jotain hyvää. Kun olen ollut väsynyt, tai surullinen, olen keittänyt kahvit. Mennyt istumaan pihalle. Tai parvekkeelle. Ja ollut hiljaa, yksin, sen kahvikupillisen ajan. Jokainen, joka ikinä on täällä käynyt kahvilla, on ihmetellyt, miten siitä termoksesta sitä kahvia oikein kaadellaan.  Ja olen sotkenut taloutemme joka ainoan pöytäliinan, ja tabletin kahvinkaatohommissa.

Kahvinkeitin on palvellut kaikki lasten syntymäpäiväjuhlat. Kun kerrankin mummit, kummit, sisarukset, ja poikien serkukset ovat saman pöydän ääressä. Olkoonkin tilanne elämässä mikä tahansa; ne juhlat ovat aina olleet iloisia.

Olemme miehen kanssa käyneet ostamassa leivoksia, ja keittäneet kahvit, kun olemme saaneet lapsiin, tai työelämään liittyviä hyviä uutisia. Ja keittäneet kahvit, ja pohtineet elämää, kun ei ole pyyhkinyt ihan yhtä loistavasti. Olemme suunnitelleet tulevia lomia. Ja hankintoja, ja pakollisia ostoksia kahvin äärellä. Olemme tarjoilleet ystäville illallisten jälkeen kahveja.

Keitin on ollut mukana kaikessa, viimeiset kolme vuotta. En koe samanlaista haikeutta esimerkiksi sen suhteen, että näinä päivinä huusholliimme muuttaa uusi sohva. Vanha on jo ihan rotjake. Näyttää rumalta. Ja siinä on tahroja. Hyvä vaan, että lähtee. Mutta tuo keitin; miten voi olla näin haikea olo.

Ehkä siksi, että se hajosi juuri nyt. Ennalta arvaamatta. Samaan aikaan, kun Edward lähtee viimeistä päivää kouluun. Ennen syksyä. Ennen kuin palaan työelämään. Samaan aikaan, kun Sampu täyttää kolme. Ja hoitovapaa on eittämättä loppu. Ei ole enää vaihtoehtoja; jäädäkö kotiin, vai mennäkö töihin. Töihin on mentävä. Ihan oman pääkopankin vuoksi. Ja tuolle variksenpelätintukkaiselle pikku-ukolle tekee erittäin hyvää hengailla päivät pitkät suurin piirtein oman ikäistensä kanssa.

Tänään käymme muistamassa maailman parhaan dagisryhmän aikuisia. Ei; he eivät suinkaan pääse vielä eroon meistä. Meillä kävi elämää suurempi mäihä, kun saimme kuin saimmekin Sampun samaan ryhmään seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Tänään käymme kiittämässä heitä siitä, miten tärkeitä he ovat olleet perheellemme. Mikä tuki, ja turva he ovat olleet, kun Topon vointi on heitellyt, ja elämä tuntunut välillä sitä myöten kovin raskaalta. Jopa epätoivoiselta. Ja miten he ovat jaksaneet riemuita mukana, kun Topon vointi on tasaantunut. Osoittanut merkkejä paremmasta. Kun Topo on oppinut sanomaan äiti, ja isi, ja ottanut taas käyttöönsä kuittauksen "ookoo".

Aikakauden loppu. Kahvinkeittimen loppu. Toivottavasti mies löytää meille keittimen, joka osaa keittää yhtä pehmeää kahvia. Ja jonka keitosten äärellä saamme taas luoda monen monta mahtavaa, iloista, haikeaa, muistoa. Mutta minun siemens porsche-jotakin; säilyt aina muistoissani.

juhlahumussa

kello on jotakuinkin 17.45. Kylvän pihalle salaattia. Tai siis lähinnä kylvän sitä istutuslaatikkoon. Enkä kyllä ole ihan satavarma, käytetäänkö toimituksesta sanaa kylväminen? Mies huutelee, että moneltakos se Topon kevätjuhla on. "Kuudelta, kohta pitää ruveta laittautumaan". En tiedä mistä kuvittelen aina, ja ikuisesti, että sekalainen seurakuntamme pystyisi suoriutumaan 20 minuutin toimituksista vaipanvaihtoineen, tukan sukimisineen, ja vaatteiden vaihtoineen seitsemään minuuttiin. Miten voi aina tulla yhtä suurena yllätyksenä, että meille tulee kiire? Bonuksena, Sampu on keksinyt hauskan uuden leikin. Hän juoksentelee (jo puettuna) shortsihaalari päällä, läpi kahluualtaan. Jee, vesi roiskuu. Jee, vaatteet kastuu. Jee, kengät on litimärät. Topo makoilee kahluualtaassa asussa, jossa hän maailmaan tulla tupsahti. Ja protestoi äänekkäästi jokaista "Topo tule tänne, puetaan päälle, mennään autolla. Prum prum. Mennään juhliin"-maanittelua.  Edward sitä vastoin on eteisessä, valmiuksissa, t-paita väärinpäin, laittamassa kenkiä jalkaansa. Hän on lähdössä juhliin. Innostusta riittää koko muun porukan edestä. Eli perheen juhlainto hyvässä balanssissa.

Tällä kertaa hommaa nimeltä "juhliin valmistautuminen" mutkistaa vielä isovanhempien yllätysvisiitti. Pikaiset moikat, pojille mehut, ja isovanhemmat jatkavat matkaansa. Kellon lähentelee ilta kuutta. Topo on nakuna, käteni ovat mullassa. Ja Sampu juoksentelee yhä ympäri pihaa, ja kahluuallasta, litimärkänä. Edward steppaa eteisessä "mennään nyt. Mennään juhliin". Kaverini laittaa viestiä "täällä on tuhottoman kuuma, lapsi on ihan poikki. Ootteko tulossa, juhlat alkaa kohta". Vastaan "Topo ei varmaan jaksa koko juhlia, tullaan vähän myöhässä. Ilmoitin siitä jo opellekin". Pistämme ns hösseliksi.

Olemme 10 minuuttia myöhässä juhlapaikalla. Sävelet on selvät; tiimi Topo&äiti hoitavat juhlallisuudet alta pois, Edward, Sampu&mies puistoilut. Maassa rauha niin pitkään, kunnes auton perävaloja ei enää näy. Tässä vaiheessa Topolla palaa hessu. Ensin hän yrittää epä-topomaisesti karata äiti-ihmiseltä. Suoritamme kevennetyn version iltalenkistä dagiksen parkkiksella. Topon todetessa, että äiti-ihminen kyllä maar pysyy juoksutahdissa mukana, hän hautaa suunnitelman a. Ottaen käyttöön suunnitelman b, joka sisältää variaation jalanpolkemisesta, ja huutamisesta, höystettynä käsien huitomisella. Yritän napata Topoa jostain raajasta kiinni sen poljennan, ja huitomisen lomassa, ja saada poikaa liikuteltua kohti juhlalukaalia. Ei onnaa; tästä puuhasta saisi hyvin jatko-osan mission impossible:lle.

Keksin aloittaa uuden lähestymistavan, näppärä minä. Mennään pihan kautta sisälle. Käydään läpi keinut, liukumäet, ja muut hilavitkuttimet hyvää tahtiin, jonka jälkeen juhlitaan. Topolle homma ookoo. Siis siihen asti, kunnes pitäisi siirtyä sisätiloihin. Tässä vaiheessa hän esittää noin sadannen osan näytelmästä "heittäydyn huutavaksi jauhopussiksi". Jollain tapaa jauhopussi saadaan raahattua dagiksen ovesta sisälle. Jossa raikaa pienten ihmisten kaunis laulu. Jota Topo höystää huutamalla ja paukuttamalla ovea. Ei kun aamupiirihuoneeseen rauhoittumaan.

Seuraavat 10 minuuttia vietetään aamupiirihuoneessa. Sylikkäin, nojatuolissa. Topo on ihan poikki, ja ruumiinosa toisensa jälkeen nytkähtelee myoklonioiden tahtiin. Topo melkein nukkuu sylissäni. Tekisi mieli ruveta parkumaan. En jaksa näitä juhlia. Aina samanlaista taistoa. Näistä ei meidän perheessä saa kukaan irti yhtään yhtikäs mitään. En jaksa olla silmätikkuna; jonka lasta, ja lapsen käytöstä tuijottaa juhlasalillisen verran aikuisia silmäpareja. Lapset eivät Topon toiminnasta hätkähdä; he ovat tottuneet. Heille hän on vain Topo. Aikuisille hän on oudosta käyttäytyvä, kiljuva, mölisevä pikkutyyppi. Osa katsoo Topon edesottamuksia hyväntahtoisesti, osa ihmetellen, osa siltä väliltä. Ja mikä vitsi on raahata tänne illalla väsymyksestä puolinuupahtanutta pikku-ukkoa. Joka ei ymmärrä, että tämä on iloinen tilanne. Joka luultavasti vain ajattelee mielessään, että suoritin tänään jo kertaalleen aamupiirit, ja koritehtävät, en lähde siihen hommaan uudestaan. Osoittaen mielipiteensä, ja mielipahansa niinkuin parhaiten osaa: protestoimalla.

Juhlaesitykset loppuvat, ja yksi Topon ryhmän aikuisista tulee luoksemme "voi Topo, onpa ihana että jaksoit tulla tänne juhlimaan. Tule, mennään syömään pullaa". Ja Topo lähtee. Yksi toisensa jälkeen Topon ryhmän aikuiset tulevat lempeästi moikkaamaan Topoa. Tarjoamaan vähän lisää pullaa, ja sanomaan ääneen, miten iloisia ovat siitä, että Topo on mukana juhlissa. Ilo on vilpitöntä. Topo saa oman todistuksen, ja ruusun suoritetusta esiopetusvuodesta. Äitiä meinaa taas paruttaa. Tällä kertaa ihan vain siitä syystä, että näistä aikuisista näkee miten he tekevät hommaansa sydämellä. Ja miten he välittävät välillä pajatson tavoin käyttäytyvästä pikkumiehestämme. Topon kanssa kun ei aina saa sitä, mitä tilaa. Topo on tyytyväinen saadessaan pullaa. Ja meinaa nukahtaa istualleen. Ryhmän aikuiset käyvät vuoronperään taas juttelemassa meille "voi Topo, ootko sä noin väsynyt. Kohta pääset kotiin nukkumaan. Mutta tosi kiva, että jaksoit tulla". Juhlat loppuvat, Topolla ei ole enää tulenpalava kiire kotiin. Mutta ei myöskään pistele rähinäksi, kun ilmoitan, että nyt voidaan lähteä. Mies, ja tehotiimi Sampu&Edward tulevat hakemaan meitä. Menemme vihaisetlinnutpuistoon, ostamme lisää pullaa. Ja jäätelöä. Edward huokailee, miten on ihanat juhlat.

Loppuillan on tosi hyvä mieli.

Joskin viikko tästä episodista pääsen taas manaamaan iltajuhlia. Tällä kertaa vuorossa Edwardin koulun kevätjuhla. Jota vietetään illalla. Koulun jälkeen. Ja jossa taas äiti saa kunnian hoitaa juhlallisuustapahtumat lapsensa kanssa, miehen hoitaessa kauppavelvollisuudet kahden muun lapsen kanssa.

Tällä kertaa kuvittelin, että homma hoidetaan rennoin rantein. Tästä me suoriudumme ihan heittämällä. Odotukset normaalikäyttäytymisen suhteen olivat siis taivaissa. Edwardin kanssa moikataan tutut, istutaan paikoillemme, katsellaan juhlallisuudet läpi, moikataan tutut uudestaan ja lähdetään kotiin. Vaan ei. Autossa Edward nuokkuu. Koululla Edward ilmoittaa, että ei halua juhlia. Häntä väsyttää. Edward istuu kaksin kerroin tuolillaan. Murisee (tämä olikin jotain aivan uutta… Tekevä oppii…). Edward kuulemma vihaa juhlia. Murisee lisää. Ilmoittaa lähtevänsä kotiin, ja jäävänsä lomalle. Viisaana äiti-ihmisenä otan viisaan äiti-ihmisen kasvatusmetodit käyttöön, tyylillä "Edward kuule, jos ei juhlissa osata käyttäytyä, niin voi olla, että pitää perua koko loma". Niih.

Jollain tapaa selvitään loppuun asti. Autolle mennessä Edwardin luokkakaverin vanhempi puhisee "siis ihan liian pitkä juhla. Ei tarttis olla näin pitkä". Toinen vanhempi pohtii sitä, että eivätkö nämä erityiset voisi saada jotain omia juhlia. Ja itse komppaan heitä kovaan ääneen. Heitellen ilmaan ehdotuksia siitä, että olisi sitten kanssa kiva, jos ne juhlat olisivat vaikka aamulla. Miettiessäni mielessäni, että voipi olla, että ensi vuonna jätetään juhlallisuudet väliin.

Juhlakavalkadi alkaa siis näiltä osin lähentyä loppuaan. Lähitulevaisuudessa kyllä siintää yksi juhla; Sampun kolmoset. Niitä Edward on odottanut pitkään, ja hartaasti. Haaveillen suklaakakusta, ja vieraista.

Sitä ennen Edwardilla alkaa pitkään, ja hartaasti odotettu l o m a. Se olisi pitänyt aloittaa jo tänään. Edwardin ilmoittaen aamulla suureen ääneen, että hän on kyllä pettynyt. Eilen oli juhlat. Tänään pitäisi olla loma. Pettymystä höystettiin viskomalla reppua rappusissa, ja vaellellen kaikkiin muihin, paitsi taksin oven suuntaan. Niin, ja muristen. Tästä saadaankin lomalle ensimmäinen asia to-do-listalle; kitke murina pois.

kaikki, heti, nyt-ärsytys

kevät on kiireistä aikaa. Enkä nyt tarkoita lakkiaisia, tai valmistujaisia, tai muuta sellaista. Joskin; kevääseen kuuluu jokaiselle lapsiperheelle tutut kevätjuhlat, todistustenjaot ja kevätkirkot.

Kevät on kiireistä aikaa, koska poikien puolivuosittaiset neurologivisiitit sattuvat keväälle. Pitää muistaa hoitaa syksyksi koulukyydit, ilta- ja aamupäivähoidot. Pitää käydä labrassa ennen niitä neurologivisiittejä. Ja täyttää toivomuslomakkeet tilapäishoitopaikkaan loppuvuodelle. Käydä tutustumassa Topon kouluun. Ja sitten tietty on ne mukavammat osuudet kuten kevätjuhlat- ja kirkot. Tämän kaiken keskellä pää on kuin Haminan tori. Tarttisi asioidenhoitajan… Jolla olisi loistava muisti. Ja jonkun, joka vaihtaisi vaikka yhden lääkärikäynnin ylioppilasjuhliin. Vapaaehtoisia?

Yksi neurologivisiiteistä hoidettiin päiväjärjestyksestä pois tänään. Edwardin vuoro käydä näytillä. Edwardia huoletti etukäteen suuresti se, jos lääkäri keksii "nipsaista" (suomeksi: ottaa verikokeen). Vakuutin, että sitä ei tarvitse nyt huolehtia. Sovittiin reippauspalkinnot, jos ollaan nätisti lääkärissä. Ja ekstrareippauspalkinnot siitä hyvästä, että aina käsissä kulkevat kaksi kappaletta Tuomas Vetureita viettäisivätkin päivän,käsien sijaan, äidin käsilaukun pohjalla. Ja sovittiin bonusreippauspalkinnot, jos lääkäri keksisikin, että nyt olisi hyvä käydä labrassa. Nipsasemassa. Sävelet olivat siis selvät lääkärikeikan suhteen.

Aamusta Edward oli innoissaan; Kyllä lääkärikeikka koulupäivän voittaa mennen tullen. Autossa oltiin reippaina. Ja vedettiin pienet tirsat. Jotta takuulla jaksaa ottaa kaiken ilon irti lääkärikeikasta. Odotusaulassa puhkuttiin intoa.

Mutta kah; kun lääkäri käveli odotustilaan mentiin reippausmittarilla pakkasen puolelle. Edward liukui odotusaulan sohvalta, kuin jauhopussi lattialle. Ja ilmoitti reippaaseen ääneen, jotta hän ei suinkaan aio tulla lääkärin huoneeseen. Ei voisi lääkärin huoneet vähempää kiinnostaa. Ei auttanut muu, kuin ottaa käyttöön kasvattamisen kulmakivet: uhkaus, kiristys, lahjonta. "jos ET mene lääkärin huoneeseen, ET saa ranskalaisia. Ookoo?" (eivätkö kaikki kasvatusoppaat neuvo toimimaan juurikin tuolla tavalla?) Ja johan saatiin Edwardiin liikettä.

Itse vastaanotolla kaikki sujui kuin tanssi. Edward antoi kauniisti katsoa suun, korvat, tunnustella vatsan, tutkia refleksit, ja kuunnella sydämen. Vaikka hän ens alkuun kyllä muistutti lääkäriä siitä, että tämä on tyhmä. Ja että hän vihaa lääkäreitä. Tuo kuulunee kuitenkin asiaan.

Ei lääkemuutoksia, siltä osin keikka ihan peruskauraa. Mutta saatiinhan sitä kuitenkin taas jotain miettimisen aihetta. Ainakin täksi päiväksi. Nimittäin Edwardin väsymys.

Edwardin vireystaso on viimeiset vuodet ollut, kuin pitkän kaavan vuoristorata. Syksyllä aletaan väsähtää. Väsähtämisen huipentuma koetaan siinä helmikuun kieppeillä. Ja keväällä ns aletaan herätä henkiin. Pilke palaa silmiin, ja tekemisen ilo hommiin. Jostain syystä viime keväänä ei enää tapahtunutkaan tätä ihmevirkoamista. Eikä tänä keväänä. Edward on väsynyt. Piste. Kun Edward saa olla hetken aloillaan, hän nukkuu. Piste. Kun puhutaan siitä, että huomenna on koulussa hepparetki. Ja iltapäivällä mennään kahdestaan kauppaan, on ensimmäinen vastaus "minä en halua, minä en jaksa". Tähän on totuttu, ja elämää elellään siihen tahtiin, että sitä tekemistä ei ängetä vuorokauteen isolla kauhalla, ja kahmalokaupalla. Välillä tulee minuutti mietittyä, että mikä väsymyksen aiheuttaa. Jonka jälkeen palataan päivärytmiin, ja unohdetaan ihmettelyt.

Nyt ihmettelyyn yhtyi lääkäri. Ei ole uniapnea. Ei ole narkolepsia. Poika ei hengästy, ja väsähdä kesken tekemisten. Eikä nukahda ruokapöytään. Ainoa mikä tuntuu olevan suht selvää, on se, että väsymys on elämänlaatua huonontavaa. Ja sitä pitää tutkia. Ja sitä tullaan tutkimaan. Mutta näin äkkisiltään lääkärillä ei ollut heittää epäilystä yhtään mistään. Eikä ensimmäistäkään teoriaa. Piti siis itse heittää järveen ensimmäinen teoriakivi; voiko väsymys vain olla osa Edwardin "sitä suurta tuntematonta". Yksi oire lisää poikia vaivaavasta mystisestä "jutusta". Kuulemma voi.

Pitäisi vain tyytyä tähän. Kukaan ei osaa sanoa asiasta juuta, eikä jaata, tähän hätään. Loppukesästä tutkimuksissa ehkä selviää jotain. Tai sitten ei. Ens alkuun tyydyinkin tilanteeseen, ja vastauksiin joita ei ole. Kunnes kotimatkalla, Edwardin nukkuessa bussissa sikeää unta, alkoi ärsyttää. Hemmetti; haluan vastauksia. NYT. Haluan, että Edwardille tarjotaan vitamiinkuuri, tai rautakuuri, tai joku lääkekuuri, jolla vireystila saadaan nousuun. En suostu hyväksymään sitä, että väsymys onkin vain oire itse perussairaudesta/viasta, ja sitä ei voida hoitaa. Edwardilla on resursseja oppia lukemaan sujuvasti. Ja kirjoittamaan hienosti. Ja alkaa harrastamaan uintia, ja ratsastusta.  Mutta kun vaan väsyttää, niin ei siinä paljon aakkoset nakerra. Hepat, ja uiminen vielä vähemmän.

Olen aina ollut kaikki mulle, heti, nyt-ihmisiä. Onpa ollutkin läksyistä suurimpia oppia elämään sen asian kanssa, että maailma ei toimikaan (aina) tuolla periaatteella. On asioita, joihin ei voi vaikuttaa. On asioita, joihinka kenelläkään ei ole valtaa vaikuttaa. On asioita, joihin lääkäri ei voi antaa vastauksia. Ei nyt. Eikä välttämättä ensi vuonna. Eikä välttämättä sitä seuraavanakaan vuonna. Ymmärrän tuon. Mutta en tajua. Ärsyttää, että ei saatu kaikkea, heti, nyt. Ei saatu reseptiä ihmepillereihin, joilla Edwardin energiatasot saadaan järjestykseen. Eikä ohjetta syöttää pojalle enemmän rautapitoista täysjyväpuuroa, ja c-vitamiinia. Ja kasvattaa pihalla salaattia. Se kun auttaa.

Pitää vain osata taas odottaa. Pistää pää pensaaseen, ja olla niinkuin ei mitään. Tässä vain elellään. Edwardia välillä väsyttää. Huokaista syvään, ja todeta, että liene pääasia tänään se, että Edward on tyytyväinen. Syötiin ranskalaisia. Ostettiin suklaata. Ajettiin ratikalla. Bussissa ennen nukahtamista Edward selitti kymmenen kertaa, miten oli ihana päivä. Se kai on tärkeintä?

Yritän muistaa tämän, heti kun kaikki, heti, nyt-ärsytystilani hieman laantuu.

tavallinen minä

perus-tavallinen-tilanne; Edward ja mies kiistelevät siitä, katsotaanko tv:stä Rio-elokuvaa. Vaiko jääkiekkoa. Sampu kantaa askarteluvälineitä esiin. Topo polskii kahluualtaassa; heittelee ilmaan palloa, ja kiljahtelee perään sitä sun tätä. Sitä sun tätä tarkoittaen "ohhoh" "aahhaahh" "iiäääh". Raikuvalla äänellä. Allekirjoittanut tuskailee loputtoman tiski-pyykki-sotkuvuoren kanssa. Elämää. Tässä ja nyt. Ihan tavallista elämää.

Sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa juttujani tässä kyseisessä osoitteessa, sivustoa on näytetty 20.000 kertaa. Ihan hurjaa. Olen iloinen, ja otettu, ja ihmeissäni. Täällä kirjoittaa tavallinen minä. Tavallisia juttuja, ehkä vähän epätavallisesta arjesta, mutta arjesta kuitenkin. Kuvat eivät ole ammattikuvaustasoa, jutun laadusta puhumattakaan. Silti juttujani jaksetaan lukea. Ihan käsittämättömän mahtavaa!

Kuka on tavallinen minä; no keski-ikäinen nainen. Joka kamppailee niinkin eriskummallisten asioiden kanssa kuin; ikuinen laihdutusprojekti. Elää haavemaailmassa, jossa viikon urheilukuurilla, ja kovalla vedenjuonnilla päästään ns biitsikuntoon. Eikä vuosienkaan jälkeen opi, että näin ei vaan tapahdu. Joka kesä tulee yhtä suurena yllätyksenä se, että kahdeksan vuotta sitten "hieman pinkeinä" ostetut shortsit ovat; tadaa... Yhä hieman pinkeitä Totuuden nimessä hieman enemmän pinkeitä. (ookoo, aikailailla pinkeämpiä…)

Tavallinen minä ei ole mikään kokkikolmonen. Triomme valitsee mennen tullen, ja heittämällä kaupan hyllystä pinaattiletut, ja perunasoselaatikot toivelounaiksi. Äidin ehdotukset itse tehdystä pizzasta-nakkikastikkeesta-lihapullista torpataan. Korkealta, ja kovaa. Tavallinen minä kokkaa sinnikkäästi niitä pizzoja-nakkikastikkeita-ja lihapullia. Toivoen, että joku päivä ne kelpaavat koko kolmikolle. Samalla lukien sydänsyrjällään einesruoan vaaroista: kohta ovat lapset ihan pilalla. Ja tarjoillen jääkaapista pinaattilettuja, ja perunososelaatikkoa, koska "jotainhan niiden on syötävä". Tässä vaiheessa annan kyllä erityiskunniamaininnan Edwardille; Jälkiruoan toivossa Edward pistelee menemään kokkauksen, kuin kokkauksen, a la mama.

Tavallinen minä toivoo omaavansa ihan hemmetin paljon pidemmän pinnan. Kun trio vetää hermot tiukille, hermot ovat tiukkina. Ja tämä huutaa. Niin, että naapuritkin kuulevat. Siinä ei kymmeneen laskemiset, ja vanhempana olemiset paljon paina. Kun otsasuoni tykyttää, paineiden pitää purkautua jotain kautta. Ja ne purkautuvat äänen muodossa. "nyt loppui" ollee suosikkihuudahdukseni.  Heti perään tämä potee suunnatonta, pohjatonta, morkkista. Ja voihkii miehelleen, miten taas meni hermot, ja olen ehkä maailman kaamein äiti. Ja miettii "mitä naapuritkin ajattelee". Niin muuten, mitä?

Jeesustelu on myös tavaramerkkini. Miehen korottaessaan ääntään, taivastelen miten hän nyt tollein lapsilleen huutaa... "siis yritä hengittää syvään, kyllä se siitä", "hei yritä muistaa, että sä olet se vanhempi, ne on vasta lapsia". Jotta niih.

Tavallinen minä unohtaa ilmoittaa myöhässä lääkärijutut, ja peruuntuneet musiikkiterapiat päiväkotiin. Ja tavalliselle minälle tulee aina yhtä suurena yllätyksenä se, että lapsille pitää erikseen hakea paikkaa aamu- iltapäivätoiminnasta. Tavallinen minä muistaa +19 asteessa, vettä tullessa kuin Esterin sieltä, että Edwardilla on ainoastaan karvavuoriset kumpparit. Koulussa ihmeteltiin miksi Edwardin sukat ovat märät. Vaikka saappaat tuntuvat olevan ihan ehjät.

Tavallinen minä suunnittelee innoissaan puisto-kaupparetkeä miehen reissupäivälle. "ihanaa, trion kanssa peuhataan. Käydään kaupassa rauhassa. Ja kotona harmoniossa tuhotaan kaupasta ostetut eväät" Joka hemmetin kerta tulee yhtenä suurena yllätyksenä se, että kuviossa on kolme lujan oman tahdon omistavaa tyyppiä. Kolme liikkuvaa liikkujaa. Harvemmin kaikki menee ihan harmoniassa. Omaan myös kyvyn unohtaa nuo epäonnistumiset. Muutama päivä, ja here we go again.

Tavallinen minä haaveilee puolesta tunnista kotona, trion (ja totuuden nimessä, myös miehen) hereilläoloaikana, jolloin k u k a a n ei puhu minulle kertaakaan. Ja siitä, että mies ilmoittaisi perjantaina, että haluaa viettää koooooko viikonlopun trion kanssa mökillä. Totuuden nimessä haaveilen, että he häipyisivät kahdeksi viikoksi keskenään mökille. En vain kauheasti kehtaa myöntää asiaa ääneen. Ja tiedän, että toiveeni on ihan yhtä utopistinen, kuin joka keväinen viikossa biitsikuntoon projektini.

Tavallinen minä suree myös aina, ja ikuisesti, jossain pienessä syöverissä sitä, että meille kävi näin. Joinain päivinä suru on isompi, joinain päivinä se on hengästyttävän kaiken valtaava. Ja toisina päivinä suorastaan huomaamaton. Mutta siellä se on aina. Tavallinen minä on myös äärettömän onnellinen siitä, että meille kävi näin; saimme kolme ihanaa poikaa. Onnellinen olen joka päivä. Jossain siellä pyykkivuorten-karjumisten-askartelujen-pepunpesujen-toivottoman ruoanlaiton-ja ikuisuus siivousprojektien välissä. Välillä pikkasen vähemmän onneton, välillä pakahduttavan paljon onnellinen.

Tavallinen minä lähtee antamaan miehelle iltaohjeet "kylvetä pojat, kun on niin paljon siitepölyä ilmassa" "muista antaa Edwardille puuron jälkeen jätskiä" "Sampulle allergialääke". Pakkaamaan laukkunsa. Ja jumppaamaan. Lauantaina koittaisi omaloma; nythän on vasta maanantai. Vielä saattais ehtiä biitsikuntoon?

Tavallinen minä omistaa myös maailman ihanimmat ystävät. Ne ovat ne, jotka pitävät pinnalla, kun pinnan alla kuohuu. Ja jotka iloitsevat, kun aihetta on. Kiitos teille. Joka ainoalle teistä. Ja isoin kiitos miehelle. Vaikka sen tyypin voisi ampua joskus avaruusraketilla jonnekin maapalloa kiertämättömille urille, niin ei sitä ilman voisi kyllä elää.

kovaksi kasvamisen pitkä oppimäärä

jos joutuisin kuvaamaan itseäni yhdellä lauseella, se olisi ehkä "sinisilmäinen tuuliviiri". Sivuhuomautuksena voin kertoa, että minulla on oikeasti siniset silmät. (ja mieheni osannee vahvistaa minun olevan tuuliviiri…). Mutta liittyen asiaan; olen koko elämäni elänyt periaatteella "kiltteydellä pötkii pitkälle". Ei-sanan käyttö, muussakin yhteydessä, kuin lasten komentamisessa, on pitänyt opetella pitkän kaavan mukaan. Elämä on kuitenkin opettanut, että ei se kiltteys kanna ihan aina. Eikä metsä ihan aina vastaa, kuten sinne huutaa.

Erityislasten vanhemmuudessa on se ikävä puoli, että juttuja ei saa olemalla kiltti. Ja odottamalla, että joku tarjoaa niitä juttuja. Homma ei toimi kiltteyskisa periaattella "kun tuo Edwardin, ja Topon äiti on niin mahdottoman kiltti tapaus, niin palkintona tarjoamme koko perheelle vuoden palvelusetelit lastenhoitoon". Tämän olen oppinut viimeisen parin vuoden aikana. Vasta. Meillä kun kävi niin, että erityislapsivanhemmuutemme alkutaipaleella meitä sattui hoivaamaan maailman ihanin, ja paras, ja sympaattisin "vammaisosastotäti". Hän kertoi mitä oikeuksia meillä on. Mitä apuja, ja palveluita meidän kannattaa hakea. Mistä niitä kannattaa anoa. Hän toi mukanaan lomakkeet, ja varmisti jälkikäteen, että olen ne täyttänyt ja lähettänyt oikeaan paikkaan. Kuuntelin muiden erityislasten vanhempien vääntöjä milloin mistäkin asiasta ihmeissäni. Ei meillä vaan. Kaikki sujuu kuin tanssi. Mikä tässä vammaisvanhemmuudessa on muka niin hankala?

Noh, sanonta "Siperia opettaa"on (myös) aunnuet minulle suht laajasti menneiden vuosien aikana. Siperia opettaa, tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hoitavat lääkärit, vierailevat lääkärit, terapeutit, päiväkodinhenkilökunta ehdottavat, ja suosittelevat tilapäishoitoa. Kaupungin suunnalta todetaan, että juu; se saattaisi olla aiheellista. Onhan lapsenne suht vaikeasti hoidettava. Ja perään todetaan, että ei me nyt kuule kuitenkaan sitä tilapäishoitoa myönnetä. Tässä taistossa Siperia opetti puolessatoista vuodessa kovaksi kasvamisen kandin verran opintoviikkoja. Ja osasin jo osallistua erityislasten vanhempien välisiin keskusteluihin, palveluiden saamisen vaikeudesta, syvällä kokemuksen rintaäänellä. Kyllä on juu vaikeaa.

Tämän puolentoista vuoden aikana opin myös sen, että ein ei aina tarvitse tarkoittaa eitä. Sain kolme kieltävää vastausta. Sähköpostitse, ja puhelimitse. Ei myönnetä tilapäishoitoa. Piste. Ilmoitin, että en nyt jätä asiaa tähän. Piste. Ja en jättänyt. Soitin uudestaan, ja kirjoitin lisää sähköpostia. Välillä, kun meinasi iskeä turnausväsymys, mahtava puheterapeuttimme tsemppasi "oot jaksanut näin kauan, älä luovuta". En luovuttanut. Ensimmäinen erävoitto tuli, kun jossain palaverissa todettiin, että kaupunki ei näe mitään syytä, miksei tilapäishoitoa myönnettäisi. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan vielä myönnetty. Homma ei etene ihan näi jouhevasti. Joten: jatkoin taistoa vielä hetken verran. Ja lopulta: sain kotiin kirjalliset liput, ja laput, joissa todetaan, että Topolle on myönnetty kolme vuorokautta tilapäishoitoa kuukaudessa. Ja Edwardilla saman verran joka toinen kuukausi.

Eilen kävimme miehen kanssa perus hyvä-paha-poliisi-keskustelumme eräästä to-do-listalla olevan hoidettavan asian tiimoilta. Olemme siis kasvaneet tähän erityisvanhemmuuteen myös hyvä-paha-poliisi tiiminä. Minä olen se kiltti tyyppi, joka soittaa, ja aloittaa reklamoinnin asiasta, kuin asiasta, tyyliin "kiitti ihan hirveästi tästä, ja tästä jutusta. MUTTA". Vuosia sitten en olisi osannut hoitaa edes hyvän poliisin roolia. Tiimimme olisi ollut puolikas; mies = hyvä JA paha poliisi. Muutama kovaksi kasvamisen oppimäärän opintoviikko, ja osaan sujauttaa kiitoksen perään sujuvasti moitteen. Tarvittaessa. Listallamme olevan hoidettavan asian tiimoilta sovimme, että hyvä poliisi ottaa ensin yhteyttä, ja tekee kiltin reklamoinnin. Jos ei homma etene, paha poliisi jatkaa. Tällä kertaa hyvän poliisin taktiikka puri, asia hoidettu. Kaikilla asianosaisilla hyvä mieli. Ja sain ehkä taas yhden kovaksi kasvamisen-opintoviikon hyväksytyksi.

En usko, että ikinä tulen suorittamaan kokonaisuudessaan kovaksi kasvamisen maisterin tutkintoa. Minussa asuu yhä liikaa sitä sinisilmäistä tyyppiä. Joka uskoo, että kiltteys loppupeleissä voittaa. Ja ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Mutta se kuuluisa äidinrakkaus on pistänyt opinnot suht hyvään vaiheeseen. Edward, Topo, Sampu, kiitos että olette opettaneet minut pitämään puolianne. Ja puoliani.

ylikunto & aivolepo

joskus viime vuoden puolella Edwardin opettaja lohdutti minua koulussa, kun valittelin, miten olen kova unohtelemaan asioita, että "hei, muistisi on varmaan ylikunnossa. Sulla on niin paljon muistettavaa. Oot vaan niin kuin liikaa treenannut urheilija: ylikunnossa". Tänään käytin samaa lohdutusta, kun ystäväni koki vanhemmuuden "onnistumishetkiä" unohtaessaan lapsensa päiväkotikeskustelun. Ja saadessaan siitä epäsuoraa palautetta päiväkotihenkilökunnalta. Lohdutin häntä myös sillä, että Topon reissuvihkoissa on nykyään päivää-ennen-muistutuksia, tyyliin "huomenna menemme retkellä" "muistattehan kouluunsiirto palaverin huomenna". Kun näitä muistutuksia alkoi tipahdella reissariin, annoin itselleni tukun luopioäiti-pisteitä. En edes muista lapseni päiväkotiretkiä. Kunnes tajusin, että päiväkodin henkilökunta ei luultavasti pidä minua maailman suurimpana luopioäitinä; he vain oikeasti tietävät, että minun kapasiteetilleni, muistettavaa on liikaa. Että oikeasti olen välillä ylikunnossa.

Olen ylikunnoltani sujuvasti unohtanut Topon päiväkodin keskusteluajan. Siis tuplaunohtanut; unohtanut tehdä kalenteriin merkinnän keskustelusta. Ja konkreettisesti unohtanut mennä keskusteluun. Lisäsin ylikuntopanoksia laittaessani puhelimen äänettömälle; koska olimme Sampun kanssa päiväunilla. Päiväkodista kukaan ei siis saanut minua kiinni. Joten mies saa kesken työpäivän puhelun päiväkodista. Puhelussa tiedustellaan, että eihän Sampulle, ja vaimollesi vain ole sattunut mitään. He kun eivät tulleet palaveriin, eivätkä vastaa puhelimeen. Ei ole heidän tapaistaan. On soitettu aiankin kymmenen kertaa. Heräsin päiväunilta siihen, kun ovikellomme soi. Mies oli hälyttänyt naapurimme tarkistamaan, että olemmeko Sampun kanssa kunnossa. Olemmehan me; kunnossa, ja päiväunilla. Ja puhelimeen tullut reilu 20 vastaamatonta puhelua.

Ylikunnoltani olen unohtanut toimintaterapeutin tapaamisen Linnassa. Muuttuneet uimapäivät Edwardin koulussa. Eväsretken Topon dagiksessa. Avaimet kotioveen koko päiväksi (ei, meillä ei käynyt kutsumattomia vieraita). Olen unohtanut sen, että taloyhtiön hallitus tulee aamulla kello 8 katsastamaan olohuoneen ikkunan eristyksiä. Ja kello kahdeksan ollut tyytyväisenä yöpuku päällä, tukka pystyssä, ihmetellen miksi ovikello soi. Lääkärien kysellessä Linnassa, koska lapsukaisemme söi viimeksi bentso-antibiootti-allergialääke-astmalääkekuurin, saan totaalisen blackoutin. Yleensä olen kirjannut kuurit kalenteriin. Ja ylikuntoisena unohtanut lääkärikeikalta kalenterin kotiin. Ja ylikunnon noustessa kohisten kerron, että "kyllä se taisi pari kuuria syödä tuossa tammi-helmikuussa. Vai hei; olisiko se ollut maalis-huhtikussa. Hmmm... Mä en nyt kyllä muista. Mutta siis pari kuuria on mennyt tänä vuonna".

Pieni merkki ylikunnosta on liene myös se, että pojille muistetaan pyytää uusia lääkereseptejä siinä vaiheessa, kun purkin pohjalta viimeinenkin tabu on vedetty naamariin. Yleensä pistän miehen aina soitteluasialle. Koska minusta on liian noloa, lähestulkoon kahdeksan vuoden lääkerumban jälkeen olla yhä ne vanhemmat, jotka eivät muista uusia reseptejä ajoissa. Miestä ei moinen hävetä. Hän hoitaa homman, olkoonkin sitten virka-, taikka päivystysaika. Satunnaisesti mies yrittää heittää ilmoille kysymyksen "miksei me soitettu aiemmin". Tähän riittää yleensä vastaus "mä hoidan kaiken muun. Mikset SÄ soittanut aiemmin". Toteamuksen jälkeen keskustelu asiasta on finito. Ja palaamme asiaan kun seuraavan kerran resepti on umpeutumassa.

Olen ihan oikeasti täysin vakuuttunut siitä, että omaan normaalia hötömmän pään. Tällä tarkoitan sitä, että pystyn omaksumaan suorastaan loistavasti höttöä informaatiota; kuten Kentin uusien biisien sanat. Opin ne heittämällä. Osaan ulkoa iltapäivälehtien viihdeosioiden uutiset. Osaan luetella ulkoa jokaisen ruotsalaisen miljonääriäiti-sarjan staran nimen. Ja heidän perheenjäsentensä nimet. Mutta hei; jos pitää muistaa jotain valtion päämiehistä, historiasta, maailmanpolitiikasta; noup. En muista. Yritän lukea iltapäivälehtien Ukraina-tiivistelmät, koska en vain kehtaa olla niin auttamattoman pihalla, ettenkö tietäisi mitä siellä noin niin kuin suurpiirteisesti tapahtuu.

Välillä saan itseni sivistämispuuskia: halusin välttämättä, että tilaamme Suomen Kuvalehden koska "tykkään lukea sitä". (muistan hämärästi, että joskus 20 vuotta sitten tykkäsin oikeasti lukea sitä). Mies varmisti moneen kertaan, etten vain sekoita Suomen Kuvalehteä, ja Kodin Kuvalehteä. Ei; en sekoita. Haluan Suomen Kuvalehden. Ja aion lukea sen orjallisesti kannesta kanteen, tietoa imien, ja omaksuen. Suomen Kuvalehti on tullut meille kolme kuukautta. En ole vielä "ehtinyt" avaamaan yhtään lehdistä. Miehen työmatkalta tuomat ruotsalaiset juorulehdet oli kahlattu läpi tunti sen jälkeen, kun mies saapui reissusta.

Välillä puolustelen miehelle tätä höttöpäisyyttäni sillä, että tarvitsen aivolepoa. Kun päivän to-do-listalla on soittaa Linnaan, jotta saadaan uusi e-resepti lääkkeille (tällä kertaa ennakoivasti, purkissa on vielä kahden päivän lääkkeet). Varmistaa, että taksit noutavat, ja hakevat Edwardin ja Topiaksen tilapäishoitopäivinä oikeisiin aikoihin. Ilmoittaa oikeat ajat eteenpäin koululle, ja päiväkodille. Muistaa kouluunsiirtopalaveri. Valmistautua "linnakeikkaan", ja tehdä lääke- sekä tavaralistat tilapäishoitopaikkaan, niin olen saanut tarpeekseni ns vakavasti asioista. Tarvitsen aivolepoa. Tarvitsen Kentin biisien hyräilyä, saippuasarjoja, juorulehtiä, Tarvitsen Lady Gagaa juoksulenkillä. Minä en tilannut näin vakavia asioita muistettavaksi, ja ajateltavaksi. Siksi tarvitsen höttöä, ja ehkä vähän irtokarkkia sen kanssa.

Uskon vakaasti, että osa "ylikuntoani" johtuu mielen pienestä kapinasta. Hoidan asiat, joita en oikeasti halua hoitaa. Protestoimatta. Suurempia valittamatta. Itkemättä. Eteenpäin porskuttaen. Yhden asian hoidettuani, sujuvasti seuraavaan asiaan tarttuen. Ja tämä kapina konkretisoituu saippua- ja unohtelutarpeena.

Onneksi se unohtelutarve on valikoiva. En usko, että ikinä voin unohtaa mennyttä äitienpäivää. Menimme vihdoinkin kävelylle Tammisaaren luonnonsuojelualueelle. Paikkaan jonne olen halunnut kävelylle monen monta vuotta. Kävelimme siellä kaksi tuntia. Kukaan ei karannut, pudonnut mihinkään, eikä vedellyt mahdottomia kilareita. Vietimme ehkä yhden elämäni parhaista kaksituntisista samoillen valkovuokkojen seassa. Kanssavaeltelijoiden luoden ystävällisen hymyileviä silmäyksiä poikalaumaamme kohtaan. Edwardin, ja Sampun poimiessa valkovuokkoja. Ja Topon tarjotessa palloa ohikulkijoille "heiä" pyynnöllä höystettynä. Ja moikatessaan iloisesti joka ainoaa vastaantulijaa. En usko, että ikinä joudun niin ylikuntoon, että tuo päivä jäisi unholaan.

toivon ilotulitus

Kun Edward oli kahden, kuulimme, että hänellä tulee aina olemaan ongelmia kehityksen kanssa. Ja vähän niin kuin joka saralla. En muista minkä ikäinen Topo oli, kun kuulimme samat ennustukset. Kummankin kohdalla ennustukset ovat pitäneet enemmän, tai vähemmän, hyvin paikkansa. Joten kun Sampu alkoi selkeästi oireilla kolmen kuukauden ikäisenä pikkunyyttinä, ei tarvinnut olla avaruusinsinööri jotta osasi päätellä, mitä ehkä tuleman pitää.

Väitin kiven kovaan aamulla autossa, että ei; en ole ollut eilen, enkä tänään äkäinen siksi, että meillä on tiedossa osa yksi Sampun vuosihuollosta. Osa yhden pitäen sisällään puten, eli puheterapeutin, arvion Sampun sanallisen arkun sisällöstä. Sampu ei ihan puhu kuin puheenpitäjät, tai muut puhetieteen- ja taiteen ammattilaiset. Mutta osaa kyllä pääsääntöisesti sanoin selvittää aikeensa, ja asiansa. (jos siis aikeet eivät ole salaisia koiruus-aikeita). Joskin selvitystä ei välttämättä ulkopuolinen ymmärrä, ilman tulkin = äidin, tai isän, apua. Suu vaahdossa selvitin miehelle autossa, että olen ehkä hieman kireä siksi, että meillä kukuttiin, enemmän kuin nukuttiin menneinä parina öinä. Ja ärsyttää, että lähdemme aina liian myöhään liikkeelle. Sen luonnollisesti ollessa miehen vika. Aina. Ihan joka kerta. Ja lisäsin perään jonkun yritähän ehtiä ajoissa-kannustuksen, jonka saatoin muotoilla tyyliin: "jos me ollaan minuuttikin myöhässä, sä hoidat sitten tän keikan". Emme olleet myöhässä. Melkein Linnan oven kohdalla mies kysyi "pitäskö tässä nyt jännittää jotain". Tuskaisena vastasin "emmätiedä, en mä ole mikään arvioita tekevä terapeutti". Ja jälleen kerran valistin, että ei minua kyllä jännitä kuitenkaan.

Sampulla(kin) alkaa olla tässä vaiheessa aika selvät sävelet sen suhteen mitä tarkoittaa vuosihuolto. Ei ehkä ihan suoranaisesta tuota sanaa käytettäessä. Mutta hän tietää mitä tarkoittaa vanhempien selitys: Menemme linnaan. Jossa tapaamme tädin. Tädin kanssa askarrellaan/leikitään/luetaan kirjoja. Sampulla on myös selvät sävelet sen suhteen, että ensimmäisen 43 minuuttiin 60 minuutin ajasta, ei kannata hirveästi niitä taitoja vilautella. Antaa äidin kertoa mitä poika osaa. Pojan tyytyessä katselemaan kulloinkin vuorossa olevaa terapeuttia, alta kulmain, "älä kato mua, tajuutsä"-ilmeellä. (Sampulla ihan oikeasti on sellainen ilme). Ja tätä samaa, tutuksi tullutta rataa sessiomme eteni myös tänään. Joskin jo noin 23 minuutin kohdalla Sampu innostui siinä määrin terapeutin leikkiviritelmistä, että lähti niihin mukaan. Luoden kuitenkin sinnikkäästi "älä kato mua, tajuutsä"-silmäyksiä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ettei naikkonen ala liian tuttavalliseksi… Ja ettei kukaan vaan vahingossa luule, että täällähän on suorastaan mukavaa.

Olin etukäteen valmistautunut siihen, että aletaan puhua jostain puheentuoton viivästymästä. Ja heitellään ilmaan ehdotusta puheterapiasta. Fine; maailma ei noihin kaadu. Ei edes siirry kauheasti radaltaan. Eletään sen asian kanssa. Ja sitä rataa. Ja puheterapeutin kanssa Sampun puhekin varmasti selkiintyy suht sutjakkaan. Kyllä tää tästä. Ei jäädä asiaa sen kummemmin suremaan.

Kun lähdimme linnasta, mieheltä oli tullut viesti. Tiedusteli miten meni. Tiesin hänen olevan tärkeässä paliksessa, mutta näpyttelin heti vastauksen "puhe vähän epäselvää. Muuten kaikki tosi hyvin. Ymmärrys pelaa hyvin. Ei tartte aloittaa putea vielä. Tavataan taas 6 kk kuluttua. Ja kehui meitä, kun tehdään niin paljon juttuja poikien kanssa. Me mennään nyt kahville".

Tuntia myöhemmin istuimme mies, Sampu, ja minä kahvittelemassa. Mies lounastunnillaan, me palkintokahveillamme.  Mies kertoi, että hänen oli kesken sen tärkeän paliksen pitänyt salaa vilkuilla puhelinta aina välillä. "Kun jännitti niin kamalasti". Myönsin, että kyllä minuakin, ehkä, vähän, jännitti. Sampu leikki palkintoleluillaan; muovitraktorilla, ja neljällä maatilan eläimellä. Mies ehdotti, että ostettaisiin minulle mini pullo kuoharia päivän kunniaksi. Teimme niin. Tuskailimme hetken kahvilan ryöstöhintoja, mutta hönkäisimme seuraavassa lausessa "no, tällaisia päiviä ei kovin montaa tule elämässä eteen". Ja jatkoimme tyytyväisenä annostemme tuhoamista.

Siellä kahvilassa, vessassa käydessä minun teki mieli samaan aikaan itkeä, ja nauraa. Sama olo oli bussissa matkalla Linnasta keskustaan. Ja kotona pitkin iltapäivää. Miksi? Kyseessä oli kuitenkin vain toteamus, että tavataan kuuden kuukauden kuluttua. Puhe epäselvää, mutta "teidän taustoilla, kyllä se varmasti siitä". Ymmärrys pelaa. Vähän kehumista siitä, miten Sampu osaa leikkiä hienosti. Ja todella pitikiä aikoja. Ei mitään meille puskista tullutta infoa. Miksi siis päässä oli tunteiden myrsky, ja ilotulitukset samaan aikaan?  Siksi; että jälleen kerran, salaa, sydämessä, heräsi toivon kipinä siitä, että kaikki menee Sampun kanssa tosi hyvin. Että hän menee normaaliin kouluun. Hän opiskelee, menee töihin. Ajaa ajokortin. Menee naimisiin. Ja ties vaikka minusta joskus tulisi mummi. Noiden asioiden ajatteleminen edes viiden sekunninkin verran on itselläni takuuvarma kyynelhanojen avaamisase. Ne ovat asioita, joista aika pitkälti on joutunut jo kahden lapsen kanssa luopumaan. En ajattele noita asioita päivittäin. En välttämättä edes viikottain. Koska  luopumisen tuska siitä, mitä meillä ei ole edes vielä ollut, on liian raju. Se, että pute toteaa, että nähdään kuuden kuukauden kuluttua, ilman jatkotoimenpiteitä nyt, juuri, tänään; se herättää taas toiveet eloon. Ja ne salaiset, tukahdutetut toiveet, aiheuttavat sellaiset tunteiden ilotulituksen, etten tiedä miten ne parhaiten purkaisi. Itkeä, vai nauraa? Bonuksena vielä fakta, että kohta meillä on kolmevuotias lapsi, joka ei käy puheterapiassa. Hassua suorastaan!

Uskon, että moni tuttavapiiristämme (ystäväpiiristämme tuskin kukaan) on miettinyt aikanaan, miksi nuo hemmetin hullut menivät hankkimaan lisää lapsia. No me hullut menimme hankkimaan lisää lapsia siksi, että haaveilimme aina kolmesta, tai neljästä lapsesta. Ja vielä enemmän siksi, että haaveilimme terveestä lapsesta. Toiveet eivät ihan 100 % täyttyneet. Mutta välillä on näitä pilkahduksen päiviä, kun ajattelen, että ehkä kaikki järjestyykin. Jos eivä Sampun ekat vuodet olleet ihan terveyttä täynnä, niin ehkä jatkossa kaikki menee tosi hyvin? Ehkä 15 vuoden kuluttua Sampun osalta kohtauksien kyttääminen, ja vuosihuolto ovat vain muisto haalea? Ja kiroamme sitä, miten "normiteinit osaavatkaan olla niin hemmetin hankalia"? Se olisi aika mageeta…

tarinan kertoja

sattui eräänä iltapäivänä;

Taksi kaartaa pihaan. Ollaan päästy takaisin normiarkeen; normi-kuljettaja, ja normi-taksi.  Kaksi pikku-ukkoamme isoine reppuineen loikkivat taksista sisälle. Topo huutelee iloisena "moooooiii", ja ryntää keittiöön katsomaan, mitä tänään tarjoillaan ruoaksi. Jackpot: nakkikastiketta. Tämä tieto tekee Toposta niin onnellisen, että hän jollain ilveellä onnistuu riisumaan itseltään takin. Ja kengät. Takin olohuoneeseen. Yhden kengän vessan eteen. Toisen kengän keittiöön. Tässä vaiheessa haaveilen taas sukka-lapas-vihikoirasta. Sille olisi käyttöä huushollissa, jossa kolme tyyppiä keksii alkaa omatoimiseksi milloin keskellä rappusia, milloin puoliksi sohvan alla; riisuen siis yleensä sukkansa. Yhden niistä paikkaan x, ja toisen paikkaan xx. Ostan vuodessa kymmeniä sukkapareja. Silti niistä on krooninen huutava pula. Ja ei; nyt en sillä tarkoita sitä, etteikö pyykkikone jauhaisi. Koska se jauhaa. Samalla se vihikoira voisi opettaa lapsukaisemme a) pysymään eteisessä riisuutumisoperaation ajan b) opetella sitä riisuutumista siellä eteisessä.

Topolla siis kaikki "ookoo", Topoa lainatakseni. Edwardin kanssa on toinen homma. Hän puhkeaa lohduttomaan itkuun sisälle päästyään, ja ilmoittaa, että häntä on potkaistu päähän. Olen melkein saamassa sydänpysähdyksen; ryntään halaamaan Edwardia. Ja paukuttamaan ilmoille kysymysarsenaalin; mitä, missä, milloin, kuka, miksi, tappelitko, näkikö opettaja. Samalla käyn läpi Edwardin päätä. Pään suhteen kaikki "ookoo", ei merkkejä potkuista. Mutta kaulan/niskan tietämillä löytyy kyllä muutama tuore taiston jälki. Jatkan operaatiota lohdutus, ja kun itku on loppunut, aloitan uudestaan kyselyn. Kuka, mitä, missä, tappelitko sinä? Vastauksena Edward selvittää; "en saa kertoa". Seuraavat pari minuuttia homma etenee jotankuinkin näin: kysymyksen toistaminen, vastauksen toistaminen "en saa kertoa". Soitto kouluun; luokan avustaja on jo lähtenyt, mukava iltapäiväkerho-ihminen ei osaa sanoa, onko jotain sattunut koulussa, mutta lupaa auttaa asian selvittämisessä.

Pieni pohdintatauko; nyt järeät aseet peliin. "Kerroppa mitä tapahtui, ja isi käy ostamassa ison sinisen sipsin". Ei ehkä ensimmäinen tapa, jolla kasvatusoppaissa neuvotaan avaamaan lapsen kielenkantoja. Mutta tässä vaiheessa, hälläväliä. Panokset ovat kovat, ja nyt halutaan vain saada tietoa irti Edwardista. "Isi" "ostaa", "sipsi" samassa lauseessa; ja Edward alkaa laulaa kuin pikkulintu. Hän kertoo juurta jaksaen, miten jäljen teki luokkakaveri. Teen varmistuskierroksen; toistan Edwardin kertoman.  Edward muuttaa kertomaansa; kyseessä olikin "tyttö". Kerrattuani kertomusta numero kaksi, tyttö muuttuu pojaksi. Ja seuraavalla kierroksella kaiken takana on ilkikurinen Tuomas Veturi. Kerrottuaan muutaman erilaisen version tapahtumien kulusta, Edward toteaa erittäin voitonriemuisena "minä kerroin tarinan. Nyt isi ostaa sipsin". Syö ruokansa minuutissa, tietäen, että missään olosuhteissa sipsejä ei tipu, jos on ruokaa lautasella. Ja painelee puuhastelemaan veljiensä kanssa. Ilmeisesti tapahtunut ei ole jättänyt mitään tolkuttomia henkisiä jälkiä Edwardiin.

Laitan miehelle viestiä; Edwardilla on jälkiä kaulassa. Mies ehdottaa "lahjo se sipseillä kertomaan, mitä tapahtui". Vastaan "tein niin jo". Mies esittää loogisen kysymyksen "no kuka se oli". Vastaan "poika, tyttö, poika, Tuomas Veturi". Homma jää tältä erin tähän.

Laitan tapahtuneesta vielä kyselyn reissuvihkoon. Ja seuraavana päivänä, lounasaikaan Edwardin luokan avustaja soittaa, kertoen tapahtumien kulun. Rinnakkaisluokan poika (eli tarinasta poika-osuus meni oikein!) oli leikkinyt kavereidensa kanssa kamppausleikkiä. Päättänyt kampata myös Edwardin, ja samassa ottanut Edwardia turhan lujaa niskasta kiinni. Edward oli potkaissut poikaa nilkkaan. Yritän puolimutista, jotain tyyliin "voi hurja, pitää puhua Edwardin kanssa, ettei saa potkia", samalla salaa ollessani iloinen siitä, että pikku-ukkomme osaa puolustautua. Melkein lauseeni päälle avustaja toteaa iloisena; "no musta se oli tosi hyvä, että Edward osasi puolustaa itseään". Ja jatkaa "Edward ei kyllä täällä yleensä mitään tappeluita aloita. Siis osaa tarvittaessa kyllä puolustaa itseään, jos joku muu käy kimppuun. Mutta on kyllä muutoin niin kiltti, ja reipas. Että ei tartte pelätä, että se täällä kauheasti tappelisi". Meinaan siinä kauppakeskuksen käytävällä, lounaspaikan ulkopuolella, poksahtaa ylpeydestä. Meidän poikamme ei turhia tappele. Mutta osaa kyllä myös puolustautua. Go Mies & Minä ! Näinhän sitä on opetettukkin. Vuoden kasvattajatitteleitä odotellessa siis…

Samana päivänä olen poksahtaa ylpeydestä, kun seuraan ensimmäisen kerran "sitten alkukankeuksien" Topon musiikkiterapia-sessiota. Viimeksi olen ollut seuraamassa terapiasessiota silloin, kun aloittelimme musiikkiterapiaa. Tuolloin Topo yritti, vain ja aktiivisesti puolen tunnin ajan karkailla terapiatilasta. Roikkuen non-stoppina ovenkahvassa kiinni, ja huutaen pää punaisena. Olin aivan varma, että ei tästä tule mitään. Tuli siitä; Tänään  Topo on niin iloinen, ja onnellinen. Saa onnistumisen tunteita. Viihtyy terapeutin seurassa paremmin, kuin loistavasti. Kommunikoi. Muka-soittaa. Ja loppulaulun aikana yrittää selkeästi tapailla muutamaa laulun sanaa. Mikä muutos; nytkin tilassa raikaa. Mutta huudon sijaan soitto.

Pisteenä iin päällä käymme samaisena päivänä Sampun kanssa ostamassa hänelle ensimmäisen, itse valitun värityskirjan. Sampu valitsee sen huolella. Kantaa sitä kuin aarretta, läpi kauppakeskuksen. Autossa pitää kirjaansa sylissään, kuin aarretta. Ja kotona pitää heti päästä värittämään. Ja minä; huokailen enemmän kuin tyytyväisenä miehelle, miten meidän ALLE kolmevuotias lapsemme kävi ostamassa värityskirjan. Ja haluaa värittää. Ja tajuaa mitä värittäminen on… "ei Edward, ja Topo kyllä oikein tajunneet"…

Joskus kerron tarinoita tästä päivästä; kun kuulin, että joku kasvatustyössämme on selkeästi mennyt kuten pitää. Koulusta kerrottiin, miten vanhin tyyppimme osaa puolustaa itseään, mutta ei kaivele turhaa verta nenästään. Ja miten todistin kahden muun tyypin kasvua pojista taiteilijanaluiksi; rumpuvirtuoosi-Topo, ja maalari-Sampu. Niin, ja miten kauniisti meidän pihalla kukkivat orvokit toukokuun alussa, lumisateidenkin keskellä. Koska kyseessä on tarina, voin jättää kertomatta, että minulla ei satunnaisten kukkasten levinnäisyyteen, tai kukintaan ole osaa eikä arpaa. Ja olen muutenkin ihan käsi mitä tulee orvokkeihin. Tai ylipäänsä minkään kukkasen, tai kasvin selviämiseen kotipihallamme. Tarinoihin voi jättää halutessaan vain ne huippukohdat. Kuten; orvokit kukkivat. Toukokuussa. Vaikka satoi lunta. Piste.

KotiÄidin PerusPäivä

olen yrittänyt aina välillä tuoda esille sitä pointtia, että vaikka täällä kotosalla vilisee noita erityislapsiksi luokiteltavia tyyppejä, niin elelemme kuitenkin suht normaalia arkea. Siis lapsiperhearkea. Ja tämän myötä olen tullut johtopäätökseen, että kotiäidit; niillä täytyy olla maailman pisimmät hermot. Ja kultaisin sydän. Ja epäitsekkäin luonne. Ja sitä rataa.  Nostan hattua ihmiselle, joka vapaaehtoisesti päättää pyhittää elämästään x-määrän vuosia vain, ja ainoastaan kasvattaakseen pikkupilteistään koulukelpoisia. Minusta kun ei nimittäin i k i n ä olisi siihen. Hups; nielaisen sanani. Olisi jonkun aikaa, jos meillä olisi; autonkuljettaja, kokki, siivooja, ja eritoten joku risteilyemännän tapainen apuvoima tekemässä lasten viihdyttämisestä hieman iisimpää. (niin, ja ehkä joku ulkoistettu lasten viihdytyskeskus)

Meillä kun peruspäivä on jotakuinkin tällainen:

Edward ja Topo hoidetaan taksivalmiiksi. Yleensä suostuttelun, lahjonnan, ja uhkailun saattelemana. Joskus, hyvin harvoin, kaikki sujuu ilman edellämainittuja toimenpiteitä. Tuolloin annamme miehen kanssa itsellemme vuoden vanhempi- palkintoja. Ja rehvastelemme miten: "täällä meillä tehdään aamutoimet silkassa harmoniassa".

Tänään jouduttiin käyttämään aseita suostuttelu, ja uhkailu. Ketään ei hotsittanut palata päiväksi arkeen, arkipyhän jälkeen.

Reissuvihkoon raapustettiin pari riviä hätäisesti "Aurinkoista viikonloppua! Toivottavasti Topo on sinne päästyään leppoisampi. Ei oikein haluaisi lähteä päiväkotiin, ja aamuisin vähän harmituttaa.". (vähän harmittaa tarkoittaen oikeasti: harmituttaa niin, että desibelirajat rikkoutuvat, ja vanhemmilla on tinnitystä ). Tältä aamulta oli harmitukset onneksi jo harmiteltu, ja Topo odotti leppoisasti dagisreppunsa kanssa pian pihaan kaartavaa taksia. Hetkosen kuluttua Edward raportoi, että taksi tuli. Ehdin jo huokaista; aamusta selvittiin suht kunnialla. Jos sitä ottais kupin kahvia…

Kunnes ilman täytti jättikarjaisu, a la Topo. Syy; tutun kuljettajan liene lomaillessa, pihaamme oli suhannut väärän värinen taksi. Ja ilmeisen väärä kuljettaja. Siis ainakin Topon mielestä. Viimeistään tässä vaiheessa Topo päätti, että hän ei totta maar tuon tyypin kyytiin lähde. Ja että pitää tänään vapaapäivän. Onneksi vanhemmilla on veto-oikeus, ja diktaattorin määräysvalta aika monissa asioissa, mitä tulee pieniin lapsiin… Joten ei kun takki niskaan. Kengät jalkaan. Keskimmäistä pikku-ukkoa käsipuolesta kiinni, ja tyyppi taksiin. Uuden kuljettajatuttavuuden varmistellessa, että kumpi pojista pitikään viedä kouluun. Ja kumpi dagikseen. Selvitin; keltapipoinen kauniisti, ja hiljaa istuva tyyppi, joka osaa puhua, menee kouluun. Vihreäpipoinen söpöliini, jolla ei nyt ole ihan paras mahdollinen hetki, ja joka ei muuten sitten puhu, päiväkotiin.

Kahdeksan sekunnin kuluttua sedällä on menneet jo tyypit sekaisin. Ja hän tuskaili sitä, miten ikinä ei voi tietää, minne puolelle taloa pitäisi parkkeerata. Että tulevatko lapset niinkuin etu-ovesta, vaiko takaovesta ulos. Tässä vaiheessa olen pudonnut kärryiltä; meidän tönömme kohdalla on kääntöpaikka, ja talon takana metsä. Ja ulko-oviakin tasan yksi. Tyydyn vain nyökkäilemään, toivottamaan päivänjatkot, ja kirmaamaan sisälle. Samalla pohtien, että pitäisiköhän varulta soitella kouluun, tai päiväkotiin; että onko perille saapunut veljeksistä oikea tyyppi. Todeten, että luultavasti sieltä ainakin soitellaan perään, jos pihaan jätetään väärä nassikka.

Sisällä; täytä tiskikone-tiskaa tiskattavat tiskit-imuroi (koska Topo murensi aamupuhteena keittiöön, ja vessan edustalle paahtoleivän, ja oli viimeistellyt sotkun ottamalla käsin makaronilaatikkoa jääkaapista. Ja tiputtamalla samalla lattialle, sievästi siroteltuna, kauhallisen verran niitä makaroneja, ja jauhelihoja). Laita pyykkikone pyörimään.  Askareideni kanssa puuhastellessa Sampu on löytänyt vappukarkkien jämät. (mistä??? Ei mitään tietoa).  Jäbä tulee hyvin velmun näköisenä, vihreä-musta-keltainen kuolavana suusta valuen, hengailemaan äidin lähistölle. Annan ukaasia: "mistä sä olet löytänyt karkkia. Nyt sylkäiset suun tyhjäksi. Ja syöt tuon leivän mikä sulle on tehty". Sylkemisen kanssa tehdään työtä käskettyä. Loppua protestoidaan; karjumalla. Leipää viskotaan lattialle. Äiti noukkii leivän. Ja antaa uuden ohjeistuksen; syö leipä. Sitten saat kattoa Tomi Traktoria. Sampu tuhahtaa jotain "ei syö. Sä oo tymmä" suuntaista…

Leipä on syöty. Tai ainakin se on kadonnut jonnekin ruokapöydältä. Ja Sampu kovasti vakuuttaa syöneensä sen. Ei keksineensä koiruuksia sen kanssa (satunnaisesti leipiä löytyy sohvan alta, tv-tason alta, patterin välistä, tai sohvan takaa…) Tomi Traktori viritetty olohuoneen telkkariin. Saan otettua kupin kahvia, ja pinon laskuja. Huikkauksen "Sampu, äitin pitää nyt hoitaa pari hommaa, kato rauhassa Tomi Traktoria" saattelemana kipuan yläkertaan. Asettaudun tietokoneelle. Ja teen huomion; netti ei toimi. Laittamaan wlan boxia päälle, ja pois päältä, ja uudelleen päälle. Ja tekemään tietokoneella taikoja. Kahden minuutin jälkeen; netti toimii. (ehdin huutaa suihkussa olevalle miehelle "sä käyt sitten tänään ostamassa uuden boksin. Ihan oikeasti". ) Pääsen takaisin koneelle: "Yllättäen" Sampulla on asiaa äidille. Hän haluaa katsoa Madagascarin pingviiniä Eetun, ja hänen huoneessaan. *voi huokaus* ; Dvd päälle. Perään napakka pyyntö "Sampu, äitin pitäisi nyt tehdä tietokoneella niitä hommia. Katso rauhassa tv:tä". Sampu katsoo. Minuutin. Ehdin saada verkkopankin auki.  Kunnes Sampu tulee ehdottelemaan junarataleikkejä. Ja haluaa käydä läpi työpöydän laatikoiden sisällöt. Ukaasia "Sampu, et vie sun astmalääkkeitä mihinkään. Äitin pitää tietää missä ne on, jos sulle tulee yskä". Ukaasi otetaan vastaan karjumalla. Ja heittelemällä sitä astmalääkettä. Ja niitä junia. Ja toteamalla perään jotain "sä oo tymmä"-suuntaista. Mikä loistava perjantai. Ja hei; kellokin on jo 9.05. Onneks kohta on ilta… Samalla muistan; tänään on siis perjantai. Kerhopäivä. Jes! Siellä Sampu viihtyy. Ja äiti kans.

Kello 9.48 Sampu on kylpenyt. Työpöydän laatikot on jätetty rauhaan. Telkkaria ei ole katsottu hetkeäkään. Äiti-ihminen on ehtinyt maksaa yhden laskun. Alamme tehdä lähtöä kerhoon. Kyllä tästä ihan hyvä päivä vielä tulee. Heti kun saan gasellin lailla äitiään karkuun juoksevan Sampun kiinni. Yritän selittää jotain siitä, miten bussi lähtee kohta. Ja jos ei ehditä bussiin, ei päästä kerhoon. Sampu kuittaa kikattamalla, ja piiloutumalla sohvatyynyjen alle. Ei ainakaan hauku äitiään "tymmäksi". Hyvä hyvä.

Kerhossa on leppoisaa. Sampukin on hyvin yhteistyökykyinen. Luultavasti osaltaan kiitos allergialääkkeiden. Ne kun väsyttää. Joten Sampu tyytyy; makaamaan lattialla, ja leikkimään traktorin kanssa. Tai istumaan äidin sylissä. Kaupassakin menee hyvin. Itseasiassa; kaupassa menee aina hyvin. Sampu on ruokakauppamiehiä. Ilman ongelmia, ja shownumeroita työntelee tyytyväisenä kärryjään. Ja yleensä niihin ei edes eksy ylimääräisiä ostoksia (mitä nyt kerran ostosten seasta löytyi ylimääräinen appelsiinijogurtti. Ja kerran kilo kanafileitä…) Postissakin menee suorastaan loistavasti.

Se kyllä tiedetään x-vuosien äitikokemuksella, että hyvä flow ei voi jatkua ikuisesti. Eikä jatku nytkään. Bussissa alkaa väsyttää. Väsymys kulminoituu kotipysäkilllä siihen, että bussista ulostauduttuamme pitää vähän viskoa pipoa maahan. Ja heittäytyä pyörimään kuraisen-siitepölyisen-märälle kadulle. Ja huutaa lujaa. Karata rattaista, ja heittäytyä uudestaan sille kuraisen-siitepölyisen-märälle kadulle. Jollain ilveellä pääsemme kotiin asti, kuten aina. Vaikka satunnaisesti meinaa usko loppua projektiin "50 metriä bussilta kotiovelle, kyllä tää klaarataan". Kotona Sampu pyytää anteeksi kiukutteluaan. Ensimmäinen kerta! Meinaan haljeta ylpeydestä, ja onnesta. Kunnes; tarjoilen vääränlaista ruokaa väsyneelle 90+ senttiselle tyypille. Jolla palaa hessu aivan täydellisesti. Muutaman minuutin huutokonsterin jälkeen 90+ senttinen Sampu päätyy kuitenkin takaisin ruokapöydän ääreen, syö ruokansa, ja juo maitonsa edes jossain määrin tyytyväisenä.

Onneksi tyyppiä väsyttää yhä. Hän kömpii hauva kainalossaan sänkyyn. Ja nukahtaa päikyille. Ah; hetki rauhaa. Kunnes, mieleen hiipii ajatus "ihan kuin Kela ei olisi maksanut mulle kotihoidontukea". Ei kun verkkopankkiin. Toteamus; Kela ei ole kahteen kuukauteen maksanut kotihoidontukea. Maksamattomuudelle löytyy myös hyvin looginen selitys; Kelan papereiden mukaan olin ilmeisesti yhä menossa töihin maaliskuussa 2014. Pää meinaa räjähtää; ei hemmetti, taas lomakkeiden täyttelyä. Maksaakohan ne edes niitä kahden kuukauden rahoja takautuvasti? Ei hemmetin hemmetin hemmetti.. Mä en ala.

Äkkiä hakemus netin kautta Kelalle. Lisätietokohtaan selvitys; en muistanut ilmoittaa, etten mene töihin. Niin, ja riittäähän teille kaupungilta viime elokuussa saatu päätös kotihoidon kuntalisästä (joka huh: on voimassa!). Ettei tarvitse sitäKIN ruveta hakemaan TAAS erikseen.

Sopivasti, kun hakemus on täytetty, taksi kurvaa pihaan. Edward ja Topo kotiutuvat. Hyväntuulisina. Kuljettamassa heitä on jälleen uusi tuttavuus, uuden näköisellä autolla. Uusi tuttavuus manailee "mun papereissa luki, että osoite on 21. Täähän on kaks ii" Nyökkään, mumisen "juu, niin, ne saattaa hyvinkin mennä papereissa sekaisin". Hymyilen, kiitän, ja toivotan hyvää viikonloppua. Ja ohjaan sällit sisälle.  Riisutaan Edward, ja Topo. Pestään kädet. Tarjoillaan ruokaa. Kysellään menneestä päivästä. Laitetaan dvd pyörimään; Sampun yhä nukkuessa. Hetki rauhaa!

Sampu täyttää kolme vuotta suht pian. Toisin sanoen; olen myös ollut poissa työelämästä kolme vuotta. Kun Sampu täyttää kolme vuotta, hoitovapaani päättyy  (asia josta ei tarvitse edes tehdä Kelalle erillisiä ilmoituksia, se vaan on niin). Äitini kanssa tulevaisuudesta jutellessani, hän heitti ilmaan ajatuksen; mikset ole vielä vuotta kotona. Makustelin ajatusta ehkä kolme sekuntia. Todetakseni, että ei onnistu. Sampu alkaa tarvita oman ikäistään seuraa. Tarpeen tyydyttämiseen eivät riitä enää kerho- ja puistoreissut. Ja se, että saa veljien kanssa peuhata kaikki iltapäivät. Hänelle tekee hyvää päästä viettämään päiviä ikätovereiden kanssa. Ja apinoida heiltä vahvistusta taidoilleen, jotka eivät kaikilta osin vastaa taitoja, joita Sampun ikäisellä pitäisi olla.  Ja hei; ihan oikeasti äitikin alkaa tarvita oman ikäistään seuraa.  Sitä, että joku juttu on minun oma juttuni. Että olen taas muutakin, kuin äiti. Odotan innoissani sitä, että puen ehkä välillä mekon päälle. Opettelen ehkä taas kulkemaan korkkareissa. Otan ehkä käyttöön kaapissa kolmisen vuotta "parempia aikoja" odottaneet "paremmat käsilaukkuni". Käytän ihan varmasti joka päivä huulipunaa. Ja : ihan eniten odotan sitä, että pääsen oikeasti tekemään töitä. Miettimään muutakin kuin "lapsellisia" juttuja.

Samalla tiedostan, että tämä oli tässä. Ei enää aamupäiväkylpyjä.  Ei enää rauhallisia kävelyreissuja läheisille heppatalleille.  Extempore bussiajeluita kauppakeskuksiin. Puistopäiviä.  Päiviä vanhempien luona. Iltapäiväkahveja ystävän kanssa. Salaisia jäätelöhetkiä kävely- ja kauppareissujen lomassa. Ei enää suunnittelematonta arkea.

Hetkellisesti tulee ihan hirveän haikea olo. Mutta samalla tiedän, että aikansa kutakin. Minulle se aikansa kutakin oli tällä kierroksella aika tasan tarkkaan tuon kolme vuotta. Sen jälkeen totesin, että tyydyn ihastelemaan kotiäitiyttä kaukaa. Harjoittamatta sitä itse. Se kun on oikeasti ihan järkyttävän rankkaa puuhaa. Vaikka kuinka pääsisi välillä istumaan puiston penkille jätskin kanssa.