Taksi kaartaa pihaan. Ollaan päästy takaisin normiarkeen; normi-kuljettaja, ja normi-taksi. Kaksi pikku-ukkoamme isoine reppuineen loikkivat taksista sisälle. Topo huutelee iloisena "moooooiii", ja ryntää keittiöön katsomaan, mitä tänään tarjoillaan ruoaksi. Jackpot: nakkikastiketta. Tämä tieto tekee Toposta niin onnellisen, että hän jollain ilveellä onnistuu riisumaan itseltään takin. Ja kengät. Takin olohuoneeseen. Yhden kengän vessan eteen. Toisen kengän keittiöön. Tässä vaiheessa haaveilen taas sukka-lapas-vihikoirasta. Sille olisi käyttöä huushollissa, jossa kolme tyyppiä keksii alkaa omatoimiseksi milloin keskellä rappusia, milloin puoliksi sohvan alla; riisuen siis yleensä sukkansa. Yhden niistä paikkaan x, ja toisen paikkaan xx. Ostan vuodessa kymmeniä sukkapareja. Silti niistä on krooninen huutava pula. Ja ei; nyt en sillä tarkoita sitä, etteikö pyykkikone jauhaisi. Koska se jauhaa. Samalla se vihikoira voisi opettaa lapsukaisemme a) pysymään eteisessä riisuutumisoperaation ajan b) opetella sitä riisuutumista siellä eteisessä.
Topolla siis kaikki "ookoo", Topoa lainatakseni. Edwardin kanssa on toinen homma. Hän puhkeaa lohduttomaan itkuun sisälle päästyään, ja ilmoittaa, että häntä on potkaistu päähän. Olen melkein saamassa sydänpysähdyksen; ryntään halaamaan Edwardia. Ja paukuttamaan ilmoille kysymysarsenaalin; mitä, missä, milloin, kuka, miksi, tappelitko, näkikö opettaja. Samalla käyn läpi Edwardin päätä. Pään suhteen kaikki "ookoo", ei merkkejä potkuista. Mutta kaulan/niskan tietämillä löytyy kyllä muutama tuore taiston jälki. Jatkan operaatiota lohdutus, ja kun itku on loppunut, aloitan uudestaan kyselyn. Kuka, mitä, missä, tappelitko sinä? Vastauksena Edward selvittää; "en saa kertoa". Seuraavat pari minuuttia homma etenee jotankuinkin näin: kysymyksen toistaminen, vastauksen toistaminen "en saa kertoa". Soitto kouluun; luokan avustaja on jo lähtenyt, mukava iltapäiväkerho-ihminen ei osaa sanoa, onko jotain sattunut koulussa, mutta lupaa auttaa asian selvittämisessä.
Pieni pohdintatauko; nyt järeät aseet peliin. "Kerroppa mitä tapahtui, ja isi käy ostamassa ison sinisen sipsin". Ei ehkä ensimmäinen tapa, jolla kasvatusoppaissa neuvotaan avaamaan lapsen kielenkantoja. Mutta tässä vaiheessa, hälläväliä. Panokset ovat kovat, ja nyt halutaan vain saada tietoa irti Edwardista. "Isi" "ostaa", "sipsi" samassa lauseessa; ja Edward alkaa laulaa kuin pikkulintu. Hän kertoo juurta jaksaen, miten jäljen teki luokkakaveri. Teen varmistuskierroksen; toistan Edwardin kertoman. Edward muuttaa kertomaansa; kyseessä olikin "tyttö". Kerrattuani kertomusta numero kaksi, tyttö muuttuu pojaksi. Ja seuraavalla kierroksella kaiken takana on ilkikurinen Tuomas Veturi. Kerrottuaan muutaman erilaisen version tapahtumien kulusta, Edward toteaa erittäin voitonriemuisena "minä kerroin tarinan. Nyt isi ostaa sipsin". Syö ruokansa minuutissa, tietäen, että missään olosuhteissa sipsejä ei tipu, jos on ruokaa lautasella. Ja painelee puuhastelemaan veljiensä kanssa. Ilmeisesti tapahtunut ei ole jättänyt mitään tolkuttomia henkisiä jälkiä Edwardiin.
Laitan miehelle viestiä; Edwardilla on jälkiä kaulassa. Mies ehdottaa "lahjo se sipseillä kertomaan, mitä tapahtui". Vastaan "tein niin jo". Mies esittää loogisen kysymyksen "no kuka se oli". Vastaan "poika, tyttö, poika, Tuomas Veturi". Homma jää tältä erin tähän.
Laitan tapahtuneesta vielä kyselyn reissuvihkoon. Ja seuraavana päivänä, lounasaikaan Edwardin luokan avustaja soittaa, kertoen tapahtumien kulun. Rinnakkaisluokan poika (eli tarinasta poika-osuus meni oikein!) oli leikkinyt kavereidensa kanssa kamppausleikkiä. Päättänyt kampata myös Edwardin, ja samassa ottanut Edwardia turhan lujaa niskasta kiinni. Edward oli potkaissut poikaa nilkkaan. Yritän puolimutista, jotain tyyliin "voi hurja, pitää puhua Edwardin kanssa, ettei saa potkia", samalla salaa ollessani iloinen siitä, että pikku-ukkomme osaa puolustautua. Melkein lauseeni päälle avustaja toteaa iloisena; "no musta se oli tosi hyvä, että Edward osasi puolustaa itseään". Ja jatkaa "Edward ei kyllä täällä yleensä mitään tappeluita aloita. Siis osaa tarvittaessa kyllä puolustaa itseään, jos joku muu käy kimppuun. Mutta on kyllä muutoin niin kiltti, ja reipas. Että ei tartte pelätä, että se täällä kauheasti tappelisi". Meinaan siinä kauppakeskuksen käytävällä, lounaspaikan ulkopuolella, poksahtaa ylpeydestä. Meidän poikamme ei turhia tappele. Mutta osaa kyllä myös puolustautua. Go Mies & Minä ! Näinhän sitä on opetettukkin. Vuoden kasvattajatitteleitä odotellessa siis…
Samana päivänä olen poksahtaa ylpeydestä, kun seuraan ensimmäisen kerran "sitten alkukankeuksien" Topon musiikkiterapia-sessiota. Viimeksi olen ollut seuraamassa terapiasessiota silloin, kun aloittelimme musiikkiterapiaa. Tuolloin Topo yritti, vain ja aktiivisesti puolen tunnin ajan karkailla terapiatilasta. Roikkuen non-stoppina ovenkahvassa kiinni, ja huutaen pää punaisena. Olin aivan varma, että ei tästä tule mitään. Tuli siitä; Tänään Topo on niin iloinen, ja onnellinen. Saa onnistumisen tunteita. Viihtyy terapeutin seurassa paremmin, kuin loistavasti. Kommunikoi. Muka-soittaa. Ja loppulaulun aikana yrittää selkeästi tapailla muutamaa laulun sanaa. Mikä muutos; nytkin tilassa raikaa. Mutta huudon sijaan soitto.
Pisteenä iin päällä käymme samaisena päivänä Sampun kanssa ostamassa hänelle ensimmäisen, itse valitun värityskirjan. Sampu valitsee sen huolella. Kantaa sitä kuin aarretta, läpi kauppakeskuksen. Autossa pitää kirjaansa sylissään, kuin aarretta. Ja kotona pitää heti päästä värittämään. Ja minä; huokailen enemmän kuin tyytyväisenä miehelle, miten meidän ALLE kolmevuotias lapsemme kävi ostamassa värityskirjan. Ja haluaa värittää. Ja tajuaa mitä värittäminen on… "ei Edward, ja Topo kyllä oikein tajunneet"…
Joskus kerron tarinoita tästä päivästä; kun kuulin, että joku kasvatustyössämme on selkeästi mennyt kuten pitää. Koulusta kerrottiin, miten vanhin tyyppimme osaa puolustaa itseään, mutta ei kaivele turhaa verta nenästään. Ja miten todistin kahden muun tyypin kasvua pojista taiteilijanaluiksi; rumpuvirtuoosi-Topo, ja maalari-Sampu. Niin, ja miten kauniisti meidän pihalla kukkivat orvokit toukokuun alussa, lumisateidenkin keskellä. Koska kyseessä on tarina, voin jättää kertomatta, että minulla ei satunnaisten kukkasten levinnäisyyteen, tai kukintaan ole osaa eikä arpaa. Ja olen muutenkin ihan käsi mitä tulee orvokkeihin. Tai ylipäänsä minkään kukkasen, tai kasvin selviämiseen kotipihallamme. Tarinoihin voi jättää halutessaan vain ne huippukohdat. Kuten; orvokit kukkivat. Toukokuussa. Vaikka satoi lunta. Piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti