pahan päivän mietteet

Miltä se tuntuu? Kun lapsi sairastaa. Kun kyseessä on sairaus, josta ei parannuta. Ja vamma, joka ei mene pois. Parhaimpina päivinä, hyvinä päivinä ja kohtalaisina päivinä se on juttu, joka jäytää ajatuksissa taustalla. Ehkä niiden lääkäriaikojen muistamisen muodossa, paperirallin muodossa, apteekkikäyntien muodossa. Asian kanssa pystyy elämään, ilman että sairaus, tai vamma hallitsee koko elämää. Se on siellä taustalla, mutta se ei täytä kuluvaa päivää. Se ärsyttää, mutta se ei muserra.

Entäs sitten ne pahat päivät? Uskoisin, että samalla kun lapsi sairastuu, tai vammautuu, kun käy ilmi, ettei hän ikinä tule elämään ihan samanlaista elämää, kuin ikätoverinsa, niin koko perhe sairastuu. Lapsen sairaus kun on eittämättä koko perheen juttu. Lapsen voidessa huonosti koko perhe voi jossain määrin huonosti. Kun lapsi valvoo, niin ainakin se perheen aikuisväki valvoo ja huolehtii mukana. Kiukutellaan kilpaa väsymystä. Arkipäiväisistä asioista suoriutuminen vaatii aikamoista ponnistelua. Sitä toimii, kuin robotti; poimii kaupasta vessapaperit, ainekset päivän ruokiin, maidot ja leivät. Ilman, että ajatukset ovat pätkän vertaa niissä ostoksissa. Kotona odottaa pölynimuri, pyykkivuoret, tiskivuoret, niiden kanssa taistelee, kuin robotti. Se imurointi tuntuu yhtä raskaalta, kuin amatöörilenkkeilijälle kympin lenkki, päivän jälkeen jolloin on unohdettu syödä aamupala ja lounas. Ja tiskivuoren selvittäminen on suoraan verrannollinen kilometrin uintiin kahden päivän paaston jälkeen. Rankkaa, raskasta, voimia kuluttavaa. Viimeisillä voimilla kauhotaan, jotta pinnalla pysytään.

Kun Edward, Topo tai Sampu voivat todella huonosti, koko elämä pysähtyy. Ei ole eilistä. Ei huomista. On tämä päivä, tämä hetki, hetki josta taistella seuraavaan hetkeen. Silmissä polttelevat kyyneleet, hengittäminen on raskasta, pinna on niin kireällä, että kaatunut maitolasillinen voi siinä hetkessä tuntua ihan oikeasti maailmanlopulta. Ajatustyö takkuilee normaaliakin enemmän. Sitä tuntuu, kuin olisi eksynyt ikipimeään metsään, paikkaan jossa ei aamulla nousekaan aurinko. On vain kylmää, pelottavaa, polulla on kuoppia joihin kompastuu. Se kompastuminen sattuu ja se polku ei johda perille turvaan. Valoon. Kotiin. Lämpöön.

Raastavinta ehkä kaikessa on tietoisuus siitä, että tässä ei ole kyse yskästä, tai korvatulehduksesta; muutamasta rankasta päivästä sairaan lapsen kanssa. Tässä on kyse elämän pituisesta matkasta. Ensi viikolla ei olla terveitä. Ehkä voidaan paremmin, elellään normaalimmin, mutta näistä sairauksista ei parannutta. Kukaan ei voi luvata, että tämä huono jakso kestää nyt vain kaksi päivää. Sieltä pimeästä metsästä voidaan palata hetkeksi valoisemmille poluille. Paikkaan jossa ei ole niin kylmä. Ja seuraavassa hetkessä eksyä takaisin siihen ikipimeään, kylmään metsään, missä ei ole aamuaurinkoa. Vain loputon pimeys. Pelottava yö.

Tekisi mieli käyttäytyä, kuin uhmaikäinen. Mennä selälleen makaamaan, potkia lattiaa, ja kirkua "Mä en halua. En jaksa. En suostu tähän". Tekisi mieli karjua ilmoille se kysymys, johon ei kukaan osaa vastata: "MIKSI?". Sen sijaan tiskaan, imuroin. Yritän olla oksentamatta pahaa oloani Edwardin ja Sampun niskaan. Koska heillä ei ole osaa eikä arpaa tämän hetkiseen karmeaan olooni. Tosi kriisin kohdatessa pystymme miehen kanssa keskustelemaan asioista järkevästi. Ehkä järkevämmin, kuin koskaan muulloin. Keskustelemme selkeästi, rauhallisesti, analysoiden, läpi kulloinkin huonosti voivan lapsen oireet. Kuinka kauan ne ovat kestäneet. Mikä tuntuu olevan päällimmäisin ongelma. Millä ongelmaa ehkä pystyttäisi kotikonstein lieventämään. Ja milloin on aika ottaa yhteyttä tuttuun numeroon: Linnan epipoli. Mutta kaikessa muussa taannumme kolmevuotiaan uhmaikäisen tasolle. Huomautamme tasaisin väliajoin toiselle kaikesta, minkä se toinen tekee väärin. Minkä itse tekisi toisella tavalla. Ja tartumme haukan lailla "sä et ole hoitanut sitäkään asiaa" yksityiskohtiin. Nämä elämää suuremmat yksityiskohdat voivat olla esimerkiksi ruohonleikkuu tai kahvipaketin hankinta. Ja annas olla jos toinen yrittää siinä koomaväsymyksessä lepuuttaa ruhoaan minuutin verran sohvalla. Johan on toinen kärkkäästi kommentoimassa sitä, miten itse kyllä tekee viimeisillä voimillaan niitä kotitöitään. Toisen vain maatessa ja syleskellessä kattoon. Avioliitosta tulee ei paremmuus, vain pahemmuuskilpailu. Sivalletaan raskaasti. Koska sitä omaa pahaa oloa on vain purettava johonkin. Ja mihin muualle sitä purkaisi?

Onneksi, yleensä viimeistään kolmion viimeisenkin jäsenen sulkiessa silmänsä iltasella, saavutamme jonkinlaisen keskusteluyhteyden jälleen. Osaamme suht sivistyneesti viettää edes vaikka tunnin aikaa yhdessä. Puhua jopa jostain muusta, kuin siitä huonosti voivasta lapsesta. Ja täyttää hetkellisesti mielen vain ja ainoastaan elämää suuremmilla pohdinnoilla, kuten; mitä söisimme iltapalaksi.

Topon huonovointisuuden huippu liene saavutettu. Ja ollaan matkalla parempaan suuntaan. Vaan en osaa rauhoittua. Tänään sairaanhoitajan kanssa jutellessani, kysyin, että mikä on plan B: jos hetkellisen lääkekuurin loputtua Topo eksyy taas uudelleen väärille poluille. Sain ohjeeksi soittaa heille, heti maanantaina. Toivon, että en joudu tekemään sitä soittoa. Ja pelkään, että joudun. Koska yksi asia, jonka lapsen sairastuminen tuo elämään, se on se pelko. Pelko terveydestä, tulevaisuudesta, siitä, että sieltä pimeästä metsästä ei ikinä päästä pois. Että elämästä tulee yhtä tuskaa, kyyneleiden nieleskelyä, fyysiseksikin äityvää pahaa oloa. Että elämästä tulee kertakaikkiaan vain suoriutumista. Siitä hetkestä toiseen. Aamusta iltaan. Pimeyden peittäessä aurinkoa.

Mikä auttaa jaksamaan niiden pahimpien päivien yli? Tietenkin se pakahduttava rakkaus omaa perhettä kohtaan. Tieto siitä, että täällä on neljä miestä, skaalalla pieni-iso, jotka tarvitsevat minua. Usko siihen, että aamulla kun herää, paistaa aurinko. Ei ehkä huomenna. Mutta taas jonain aamuna. Että tuolloin kaikki on taas paremmin. Jopa hyvin. Ainakin hetken. Sairauden antama opetus siitä, että nauti niistä aurinkoisista päivistä. Kun metsä on kutsuva paikka, se on kaunis paikka, turvallinen paikka. Sinne ei voi eksyä, koti siintää näköpiirissä koko ajan. Turvallisena.

Ja se lasten nauru. Halaukset. Rauhallisesti nukkuvan lapsen katseleminen. Kirkkaat silmät. Punaiset posket. Koko perheen hyvin nukuttu yö. Hetkellinen luja usko siihen, että tämä polku, tai tie, vie meidät hyvään paikkaan. Ja vaikka matkalle sattuu kurjia päiviä, niin samassa suhteessa saadaan myös onnellisia sellaisia.