minä suojelen sinua kaikelta…

alkaa erään suosikkibiisini kertosäe. Fiksu kipale; sehän se on mitä eniten maailmassa haluaa rakkaidensa eteen tehdä. Suojella heitä kaikelta mitä he vain keksivätkin pelätä. Poistaa pimeyden. Olen laulanut biisiä kovaa, totaalisen nuotin vierestä ystäväni kanssa "nuoruusvuosinani" baarien jälkeisillä jatkoilla. Fiksun kertosäkeen lisäksi kipaleeseen liittyy siis mahtavia muistoja. Mutta todellisuudessa kertosäkeen sanoma aukeni minulle, kun olin noilta ajoilta hieman kasvanut. Aikuiseksi en väitä itseäni vieläkään, mutta olen sentäs (ehkä) vähän aikuistunut. Toivottavasti.

Kuluneella viikolla, illalla, Lastenklinikan päivystyksessä, hikisessä pienessä huoneessa, neurologin kanssa keskustellessani tuli tuskan nyyhkähdys. Syvältä sydämestä asti. "kun mä en enää osaa auttaa sitä mitenkään". Topoa siis…

Topon vointi kun ei ottanut parantuakseen. Poika oli aamusta iltaan sen näköinen, kuin olisi tripillä. Ei millään miellyttävällä sellaisella. Topoon ei saanut koskea. Topo oli enenevissä määrin siellä omalla planeetallaan. Ja kun hän hetkeksi palasi meidän telluslaisten pariin, sekin oli lohduttoman itkukohtauksen siivittämä pikavisiitti. Topo myös toimitti naapurustokukon virkaa; aamun sarastaessa Topo alkoi joikata. Ja kiljua. Ja mölistä. Jonka jälkeen joikasi uudestaan. Olimme miehen kanssa aivan pihalla; mikä ihme poikaa vaivaa. Voiko hän oikeasti olla kolmelta iltapäivällä tripillä edellisiltana saamastaan lääkkeestä? En tiedä mikä isomman luokan tyhmyyskohtaus meihin iski, kun emme tajunneet kysellä ammattilaisilta apuja. Jotenkin vain uskoimme ja toivoimme siihen kuuluisaan "huomenna on päivä uus"-lausahdukseen. Toivoen tietenkin, että päivä uusi tekisi Topon voinnista taas paremman.

Tiistai-iltapäivään mennessä Topon kaatuillessa polvensa totaalisen hajalle, ja silmien yhä lupsuessa entiseen malliin pääsimme miehen kanssa tyhmyyskohtauksestamme yli, ja tajusimme soittaa epilepsiaosastolle. Josta tajuttiin saman tien ohjata meidät Lastenklinikan päivystykseen.

Kammosin päivystykseen menoa. Siellä jonotellaan parkuvan, ryntäilevän, karkailevan, kiljuvan Topon kanssa hikisellä käytävällä, loisteputkien alla, tuntitolkulla. Pulssi oli korkea. Niin Topolla, kuin Topon seuralaisella, eli äidillä, klinikan liukuovien sulkeutuessa takanamme, ja auton perävalojen vilkkuessa klinikan mäessä. Topolla oli palaneet hihat isosti ennen kuin olimme päässeet edes ilmoittautumishommiin asti. Oma pulssini oli noussut vielä muutamalla lyönnillä lisää. Ilmeisesti kuitenkin Topon hihojen palaminen lohduttomalla parulla höystettynä puhui asiani puolesta; lapsi ei voi hyvin.

Ilmoittautumistiskille pyydettiin samantien sairaanhoitajaa. Joka samointein ohjasi meidät omaan huoneeseen, jonne minuutin parin sisällä tuli esittäytymään uusi sairaanhoitaja. Joka kertoi pitävänsä meistä huolta. Ja kertoi, että lääkäri on tulossa. Ja lääkäri tulee luultavasti konsultoimaan neurologia. Seuraavat kolme tuntia sisälsivät x-määrän keskusteluja lääkärin, ja neurologin kanssa. x-määrän painimatsia Topon kanssa aiheesta; verikokeet on otettava, vaihtoehtoisesti; huoneesta ei saa yrittää karata.  Sekä x-määrän lääkkeitä Topolle. Tuomio oli seuraava; päälle jäänyt epilepsiakohtaus. Luultavasti Topolla oli päässä karuselli, joka mennä pörräsi jossain taustalla omaa tahtiaan. Ja kuulemma tilanne pitää saada rauhoittumaan tyyliin heti. Ja kuulemma lähdemme osastolle seurantaan. Tuossa osastoasiassa pistin hieman kampoihin; jos vain suinkin mahdollista me lähdemme kotiin nukkumaan. Meiltä pääsee yhdessä hujauksessa sairaalaan. Jos tarve vaatii. Hyvin doupattuna Topo oli kuitenkin useamman päivän kestäneen trippinsä aikana nukkunut yönsä hyvin. Eikö uni ole nyt tärkeintä. Että jos mennään jonnekin osastolle valvomaan, niin sitten pikku-ukkomme on entistä enemmän pökkyrässä.

Sympaattinen neurologi ymmärsi yskän, ja pääsimme kotiin nukkumaan. Suunnitelmia punottiin; seuraavana päivänä sitten osastoseurantaan. Homma selvä, kotiin ja nukkumaan. Ja Topohan nukkui.

Seuraava päivä piti sisällään uuden stesolid-rallin, kolmen tunnin jälkiunet, pari keskustelua neurologin kanssa, ja pari keskustelua epilepsiaosaston sairaanhoitajan kanssa. Lopputulemana se, että olemme yhä kotona. Osaston kaikki kaksi kesäpaikkaa olivat täynnä.

Missä mennään nyt; Meistä on pidetty älyttömän hyvää huolta. Meidän perään on soiteltu. Kuulumisia kysytty. Sävelet ovat selvät jatkojen suhteen; jos tilanne tasaantuu käytetään suunnitelmaa a, mikäli se ei tasaannu otetaan käyttöön suunnitelma b. Emme ole yksin näiden asioiden kanssa. Päivystäviä neurologeja on infottu Topon tilanteesta, ja voimme marssia klinikan liukuovista sisälle mikä vuorokauden aika tahansa, tietäen, että saamme apua. Tällä hetkellä odottelemme päivystäjän soittoa siitä mitä jatkossa. Odotellaanko sitä parempaa huomista, vai otetaanko suunnitelma  b käyttöön, ja uusia lääkkeitä kehiin.

Kävi miten kävi, niin äidin pahin tuska on jo vähän helpottanut. Vaikka en voi pikku buddhaamme, maailman kauneimmat silmät omistavaa pikkumiestäni, suojelta kaikelta, enkä poistaa kaikkea pimeää, voin kuitenkin avittaa matkalla. Antaa lääkettä. Tarjota syliä niinä hetkinä, kuin on sylin tarve. Vakuutella, että kyllä asiat järjestyvät. Luvata, että sitä apua saadaan jostain. Nyt käytiin pohjalla. Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Pois pimeydestä