valokuvia

olen jo pitkään listannut puhelimeni tärkeimmäksi ominaisuudeksi hyvän kameran. Siis uutta puhelinta hankittaessa. Se, miten hyvin sillä voi soittaa, tai kirjoittaa tekstiviestejä; muotoseikkoja. Eivät tärkeitä. Kamera on kriteerilistalla ehdoton ykkönen. Mies väittää sinnikkäästi oikealle ja vasemmalle, että minun on kerta vuoteen saatava uusi puhelin. Veljeni ja vanhempani ovat ostaneet nämä tarinat ihan täysin. Ja kuittailevat asiasta muutamaan kertaan vuodessa, tyyliin "hei, sullahan on taaaaaaaas uusi puhelin". Tämä menee jo samaan kategoriaan sen kanssa, kun vaihdoimme autoa; ensin lainassa oli Mummin auto. Jonka jälkeen tuli uusi automme. Joka lähti hyvin pian pajalle, ja saimme laina-auton. Edward totesi tuolloin varsin kyllästyneenä, että "onko isi taaaas ostanut uuden auton". Totuuden nimissä puhelinhomma menee niin, että mies alkaa uuden puhelinmallin ilmestyessä markkinoille lähetellä minulle töistä sähköpostiin linkkejä. "eikö tollanen olis hyvä sulle" "hei kato, tosi kätevän kokoinen. hyvä kamera". Ensimmäiseen kymmeneen viestiin vastaan sinnikkäästi "mä olen varsin tyytyväinen nykyiseen puhelimeeni". Seuraavat viisi viestiä luen tarkemmin. Saatan surffailla puhelinsivuilla. Kunnes aina, lopulta, murrun. Alan puhua miehelle viisi kertaa päivässä, että minun on kertakaikkisen pakko saada uusi puhelin. Vanhan puhelimen kamerakin on ihan sontaa, kaikki kuvat ovat sumuisia ja heilahtaneita. (asia, jolla ei ole mitään tekemistä itse kuvaajan kanssa…)  Lopulta jotenkin kummallisesti tilanne on aina kääntynyt niin päin, että mies muka-pehmenee, ja ilmoittaa ostavansa sen uuden puhelimen minulle. Ja kertoilee oikealle ja vasemmalle, että hänen vaimollaan on jonkinsortin puhelinpäivitysriippuvuus.

Mökillä, kolmion uinuessa jo yöunillaan, odotimme miehen kanssa saunan lämpiämistä. Istuimme laiturilla ja ihailimme kaunista järvimaisemaa. Niin klisheistä, ja ah niin ihanan klisheistä. Oli pakko lähteä hakemaan sitä puhelinta. Jotta saa otettua niitä valokuvia. Mies kuittailee tuosta kuvien ottamisesta säännöllisesti. Reiluna tyyppinä varmistelee, että kyllähän minä tulipalon sattuessa auttaisin lapset ulos tönöstä, ennenkuin alkaisin napsia kuvia. Nyt hän ei sanonut kuvaamisesta mitään. Tyytyi vain ihastelemaan otoksiani. Ja ihastelusta se ajatus sitten lähti…

Aloimme jutella facebookista. Mies on antikäyttäjä, kun taas itse olen jotakuinkin vakikäyttäjä. Sekakäyttäjäksi melkein luokittelisin itseni; tykkään lukea muiden päivityksiä. Katsella kavereiden kuvia. Tyrkkiä muiden katseltavaksi omia kuviani. Ja välillä myös sanallisia päivityksiä. Mies oli, ja on sitä mieltä, että ketä oikeasti voi kiinnostaa valokuva hyvältä illalliselta, tai mökkirannasta, tai naapurin muksuista. Ilmoitin jämptisti, että hänen vaimoaan kiinnostaa. On kiva seurata mitä kaverit puuhastelevat. Osa parhaista ystävistäni asuu pidemmän ajomatkan päässä. Kiitos facebook päivitysten pysyn jotakuinkin, jollain tasolla, perillä siitä mitä heillä tapahtuu elämässään. Aina ei ehdi kirjoitella sähköpostia, saatikka soitella puhelimella. Mutta xxxx on paikassa xxx päivitys kertoo, että hengissä ollaan, ja suht kivastikin pyyhkii koska jaksaa käydä ulkomailla/syömässä/teatterissa/keikalla/lenkillä/retkellä/uimassa/skumpalla/kaljalla… Jos päivitys on vielä kuvalla varustettuna, tykkään. Tosi paljon. Tästä fb-kuvat, ja päivitykset keskustelusta pääsimme sujuvasti seuraavaan aiheeseen; ne muiden lasten kuvat…

Itse olen lukenut x-määrän mielipideartikkeleita ja tutkimustuloksia siitä, miten lasten kuvia ei pitäisi viljellä maailmalle. Olen lukenut fb:sta julistuksia, miten muiden kersojen kuvat ärsyttävät, "älkää viljelkö niitä pliis"-kehoituksella varustettuna. Aiemmin pysähdyin näiden asioiden äärelle. Mietin kehtaanko laittaa taas yhden kuvan triosta seinälleni. Kun viimeksi taisin lätkäistä heistä kuvan kavereideni ihailtavaksi tuossa kaksi viikkoa sitten. Mutta kun he nyt taas sattuivat olemaan niin hurmaavia, ja minun on tietenkin pakko julistaa tätä hurmaavuuden sanomaa koko kaverikunnalleni.

Onko oikein julkaista heidän kuviaan blogissa? Olen vääntänyt ja kääntänyt asiaa, ja pohtinut monelta kantilta. Ja tullut siihen johtopäätökseen, että on ok. Miehellä ei ole poikien toisena vanhempana mitään sitä vastaan, että poikien kuvia julkaistaan. Ja mielestäni viljelen maailmalle heistä suht edullisia kuvia; he näyttävät niissä söpöiltä, ja enimmäkseen tekevät hauskoja juttuja. He näyttävät suht (tai enimmäkseen tosi) normaaleilta, ollakseen kuitenkin epänormaaleja skaalalla hieman-tosi paljon. Sampun ollessa vielä suht pieni, hän ehkä tajuaa näistä äidin kirjoitus-kuvitusjutuista jotain tyyliin kolmen-neljän-viiden vuoden kuluttua. Edwardia, ja Topoa kirjoitushommat, kuvilla höystettynä tuskin tulevat ikinä häiritsemään. Itselleni kuvat ovat niitä, jotka synkeimpinä päivinä auttavat muistamaan, että ei se elo aina ole tällaista;

kun katselen kuvaa, jossa Sampu on puolitoista vuotias, päällään vihreä froteehaalari,  ja metsolan sunray-paita, päässään teletappi-pipo, muistan sen hetken kirkkaasti. Muistan kirkkaasti sen mitä tunsin. Olimme epäonnisen neuvolakeikan jälkimainingeissa video-eeg:ssä. Kuvaa katsoessa muistan, miten Sampu oli rauhallinen koko päivän. Olin etukäteen stressannut (koska sehän nyt on äärimmäisen fiksua puuhaa…) muunmuassa sitä, miten saan x-määrään johtoja kytketyn pikkutyypin pysymään isossa sairaalasängyssä koko päivän. Minkälaista matsia tullaan aiheesta ottamaan. Ja kummalla palavat ne kuuluista hihat ensin; Sampulla, vaiko äidillä. Kaikki menikin hyvin; päivän ainoa ikävä-yllätys-momentti oli Sampun rakkaan hauvan kotiin unohtuminen. Joten mies piti hälyttää Vantaalta palaverista ajamaan kotiin, hakemaan hauvan, ja tuomaan sen meille Linnaan. Mies tuli juuri parahiksi todistamaan hetkeä, jolloin Sampu kyllämaar osasikin nukahtaa päiväunilleen ilman hauvaansa. Muutoin päivä meni loistavasti. Muistan miten osaston hoitajat ihastelivat Samuelin vaatteita. (tämä onkin oleellinen tieto muistaa…) Muistan miten lääkäri jaksoi nähdä vaivaa, ja selittää juurta jaksain mitä uskoi tapahtuneen. Siis siellä Sampun pääkopassa.  Sen kuvan muistossa ei ole mitään ahdistavaa. Vaikka Sampulla on teletappi-pipo päässä. Ja olemme sairaalassa. Ja hän on vielä pienen pieni taapero. Se on ihan ookoo kuva. Muisto siitä, että on siellä sairaalassa tullut notkuttua.

Kun katson kuvaa, jossa Topo on vyötäröä myöten järvessä, kasvoillaan leveä hymy, heittäen ilmaan palloaan numero 1001, muistan fiiliksen kuvaa ottaessa. Olin stressaantunut. Jossain määrin ahdistunut. Sillä tavalla kun huolestunut vanhempi osaa lapsestaan olla. Topo kävi aika kierroksilla. Nauru ei ollut ihan normaalia. Ja silmien ilmeessä oli jotain, jota vain me vanhemmat osasimme tulkita. Päällisin puolin kuvassa kaikki oli hyvin; aurinko paistoi, järvivesi oli lämmintä, ja Topo nauroi. Mutta sisällä oli rauhattomuus. Äidilä, ja Topolla.

Kun katson kuvaa, jossa kolme poikaamme peuhaavat trampalla, tulee tosi hyvä fiilis. Paikka on korneista kornein. Kahvila, joka on kuin jäänne Kaurismäki leffasta. Jostain 60-luvulta. Kahvilassa on jukeboksi, josta raikaa Badding Somerjoki. Loputtomalla toistolla. Omistajat ovat vähintäänkin yhtä vanhoja, kuin paikan ikivanha jukeboksi. Kun mies osti minulle kahvilasta pienen tölkin olutta, kahvilanpitäjät varmistelivat, että emmehän vain tarjoile olutta lapsillemme "kun jollain mökkiläisillä on tapana tehdä niin". Koko komeuden kruunaa pihalla sulassa sovussa niittykukkien kanssa nököttävä muovipalmu. Ja se jättitramppa.

Siellä trampalla, trion hyppiessä, juostessa ja kaatuillessa sydämensä kyllyydestä, istuimme miehen kanssa kahvia (ja minä sitä oluttani) juoden. On ollut tosi hyvä päivä. Topo on ollut tosi hyvä vointinen koko päivän. Nyt on koettelemusten jälkeen ihan oikeasti päästy oikeille raiteille. Edward on ollut pakahtua ylpeydestä, kun hänen uimataitojaan on ylistetty. Edward on viettänyt siinä määrin aikaa järvessä, uimahommissa, että olemme alkaneet kutsua häntä norpaksi. "siellä se norppa taas ui". Autossa Edward on vielä ruinannut itselleen lupauksen iltauinnista. Ennenkuulumatonta; aiemmin jauhettiin vain telkkarista. Edward näyttää niin onnelliselta. Hän kertoo, kuinka hän tykkää tädeistään. Ja on huolissaan Mummista, ja Vaarista. Koska he ovat yllätyksellisiä. Meinaamme miehen kanssa tikahtua nauruun; mitä ihmetät tuo sälli jauhaa.  Ja Sampu; kun sillä on niin hyvät leikkitaidot. Ja miten huippua oli ekan kerran ikinä istua siinä mökin lattialla, täyttämässä oman lapsen kanssa tarrakirjaa. Juttuja joita piti itsestäänselvyytenä "silloin joskus", kun haaveili lapsista. Juttuja joita ei todellakaan pidä itsestäänselvyytenä enää. Tarrakirjan täyttäminen oli mahtavaa. Fiilistelemme sitä miehen kanssa. Tiedän samalla, että miehen ja minun pinna riittää tasan kolmeen uuteen tarrakirjantäyttöoperaatioon. Jonka jälkeen Sampu saa ohjeet täyttää kirjansa itse. Mies sanoo, että nyt on kyllä ollut täydellinen lomapäivä. Niin onkin. Toivon, että muistan aina täydellisen lomapäivän fiiliksen kun katson tramppakuvaa.

Ja ne iltakuvat… Niitä katsoessa muistan varmasti aina juuri sen illan fiiliksen. Lapset nukkuvat. Joka puolella on hiljaista.  Olemme syöneet joka aamu aamiaisen laiturilla. Sampu on vetänyt välipalansa suoraan marjapuskista, ja huseerannut leluineen aamusta iltaan. Topo on ollut monta päivää hyvässä kunnossa. Edward on uinut monena päivänä, monta tuntia päivässä. Juuri silloin, siinä laiturilla, auringon laskiessa, olemme rauhallisia. Täysin rauhallisia. Perheessä jossa on lauma suht pieniä lapsia; ei mikään itsestäänselvä olotila.

Onneksi osasimme nauttia: Rauha kun on olotiloista viimeisin mökkireissulta kotiuduttuamme. Taloa maalataan. Pihalle ei voi mennä. Ulkona porottaa aurinkoa. Auton mittari näyttää lupsakat 30,5 astetta. Mietin mielessäni, millä tavoin aamulla selvittää Topolle, että ulos ei voi mennä uimaan kahluualtaaseen. Kuvilla? Viittomilla? Sanoin? Tietän samalla, että aamulla on tiedossa matsien matsi. Topoa ei paljon kuvat-viittomat-sanat kiinnosta, kun silmissä siintää uimavesi.

Onneksi on ne kuvat; oletettavissa olevan karjumatsin jälkeen voi ainakin yrittää etsiä sitä sisäistä rauhaa niiden valokuvien avulla…