sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kiitos ja Jatkoa Seuraa...

ISO kiitos joka ainoasta mieltä lämmittävästä kommentista joita saimme kuluneen vuoden aikana. Ja joita sain, kun kerroin että projekti päättyy.

Olin itseasiassa jo kesästä asti kypsytellyt mielessä ajatusta jatkaa kirjoittamista. Samalla kaavalla. Mutta vähän eri perspektiivistä. Kun tähän asti moni kirjoituksista kertoi arjestamme, kolmion kuvilla höystettynä, muhi päässä ajatus siitä, että jatkossa kirjoitan vielä enemmä nais-äiti-minä-kulmasta. Kolmion ollessa tiiviisti mukana tarinoissa, mutta ehkä enemmän statistin rooleissa. Itse törkeästi ottaessani pääroolin.

Joten: vaikka Bermudan Kolmio vaikenee, me emme vaikene. Uusia tarinoita arjesta, mietteitä äitiydestä ja elämästä, trion peuhatessa tukevasti taustalla, löytyy jatkossa osoitteesta:

http://erityisaiti.blogspot.fi

Tervetuloa seuraamaan!


lauantai 6. joulukuuta 2014

Vuosi elämästä

Reilu vuosi sitten aloin pitämään tätä jonkinasteista blogipäiväkirjaani. Päiväkirjaa ehkä muille vähän erilaisesta, mutta perheellemme aivan tavallisesta arjesta. Meidän lisäksemme monen monelle muulle perheelle tavallisesta arjesta. Tuolloin tein päätöksen, että tästä tulee vuoden pituinen projekti. Jonka jälkeen pistän hanskat narikkaan ja jatkan sen päiväkirjan pitämistä vaikkapa sitten ihan vanhanaikaisesti paperimuodossa. Ostaen ehkä ihka oikean kovakantisen päiväkirjan, jonne alan koota mietteitäni.

Kuluneen vuoden aikana Sampu on alkanut puhua. Pikkusällistä, jonka nokka vuotaa kroonisesti, on kasvanut isompi sälli. Jonka nokka vuotaa kroonisesti. Ujosta sällistä on kasvanut sosiaalinen, riehakas sälli. Jota varoitetaan, että kuule kyllä takuulla sattuu jos hyppäät alas portaiden neljänneltä rapulta, mutta joka ei tätä usko, jollei itse kokeile. Kokeilun perään puhalletaan pipejä pois, samalla kun käydään kuluvan päivän kahdeksas keskustelu aiheesta "eikö isi/äiti sanonut sulle, että tuossa saattaa tulla pipi". Sampu on oppinut potkupyöräilemään, yö- ja päiväkuivaksi (joskin, vaipan yhä toimittaessa kalsareiden virkaa... mutta hei; kaikki ajallaan). Sampu on uskaltautunut vihdoin ja viimein järveen uimaan. Aloittanut dagiksen ja dagiksen tätejä laintakseni "rekrynnyt itselleen pari assaria" siellä dagiksessa. Pari kappaletta isompia tyttöjä, joiden mielestä Sampu on niin mahdottoman hellyttävä pikkusälli, että häntä pitää jeesiä ja palvella joka käänteessä. Sampu nautti ensimmäiset kaksi kuukautta täyden palvelun dagiksesta, assareineen. Nyt kuulemieni mukaan työsuhde alkaa säröillä; Sampu haluaa olla osa jätkälaumaa, ei isojen tyttöjen hoivan ja hellyyden kohde. Jännityksellä odotamme mitä työsuhteelle tapahtuu tulevaisuudessa. Sampun suurin idoli maailmassa on Edward. Ja joka päivä, kun hän tulee dagiksesta kotiin, hänen kasvoilleen ilmestyy maailman levein hymy, hänen juostessa äiti-ihmisen syliin. Hän on äiti-ihmisen iso-pieni poika. Hän on meidän ihmeemme. Joka pyristeli itsensä sen suuren tuntemattoman kourasta pois. Näytti sille suurelle tuntemattomalle pitkää nenää. Selvisi ilman vakituista lääkehoitoa ja kehitysdiagnooseja. Lukuun ottamatta epäselvää puhetta hän liene ihan, kuin kuka tahansa kolme vuotias pikkusälli. Jolla on kaksi ehkä vähän epätavallista, mutta Sampulle ah niin rakasta ja normaalia, isoveljeä. Epänormaaleista vanhemmista nyt puhumattakaan… Jos Sampua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi linnunpoikanen. Opettelee lentämään ja selviämään elämässä.

Topon elämä on ollut vuoristorataa. Yhtenä hetkenä meillä on pyyhkinyt Topon kanssa aivan tolkuttoman hyvin. Topo on onnellinen, kikattaa, käkättää, sanoo tavuja, näyttää hellyyttä. On oikea sylikissa. Sydän on sulaa vahaa Topon tillittäessä kauniilla pikku kasvoillaan äiti-ihmistä, ja pyytäessä tätä heittämään palloa. Toisena hetkenä Topo on voinut todella huonosti. Kesällä ehkä jopa huonommin, kuin ikinä elämässään. Syksyllä reipas pikkusälli aloitti koulutien. Kaikki sujui, kuin tanssi. Topo lähti iloisena taksilla kouluun. Ja palasi yhtä iloisena taksilla koulusta. Kunnes taas lähdettiin vuoristoradalla rytinällä alaspäin. Topo alkoi valvoa, näyttää kalpealta, kohtaukset lisääntyivät ja elämästä tuli kaikin puolin hankalaa. Vietimme unettomia öitä ja huolestuneita iltoja miehen kanssa, miettiessä mistä nyt tuulee. Pahimpina päivinä kypsästi miettiessä, että miksi me ikinä haluttiin lapsia. Niih, näinkin alas voi vajota. Tai no, totuuden nimessä työnjako meni pahimpina päivinä niin, että mies ihmetteli elämän kurjuutta "miksi näin kävi"-meiningillä, allekirjoittaneen pohtiessa äiti-ihmisen loputtomalla fiksuudella sitä, että miksi hän ikinä keksi haluta lapsia.  Topon viettäessä pahimpia huutokarkeloita teki totuuden nimessä välillä mieli laittaa ilmoitus huuto.nettiin tyylillä" vaihdetaan kouluikäinen poika marsuun". Seuraavana hetkenä rakkauden vallatessa sydämen. Juuri nyt, tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä, Topo voi Topon mittapuulla varsin mukavasti.  Kuluneen vuoden kuitenkin karvaasti jälleen opettaen sen, että et voi ihan aikuisten oikeasti tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Joten yritä ottaa ilo irti tästä päivästä. Joskus allekirjoittanut jopa osaa noudattaa näitä viisaahkoja ajatuksiaan. Toisina päivinä ei tosiaankaan. Milloin sitä muuten oikeasti kasvaa aikuiseksi? Jos Topoa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi yhä buddha. Koska kun Topo voi hyvin, hän on rauhallinen kuin buddha. Oletusarvon ollessa se, että buddha oikeasti oli rauhallinen.

Edward on ottanut ja piristynyt kuluneena syksynä. Numerot ovat ihan pala kakkua ja nyt opetellaankin kirjaimia. Illan agendana ollessa kirje joulupukille. Sävelet ovat selvät toivomusten suhteen: oranssi Tuomas Veturi DVD. Oranssi lentokone. Ja sininen sekä keltainen suklaanami. Joulupukilla saattaa olla aikamoinen duuni edessä tuon DVD:n suhteen. Villi veikkaus, ettei sellaista ole myyty kaupoissa vuoden 2010 jälkeen. Mutta hei; joulupukki jos kuka sen löytää. Edward on kuluneen vuoden aikana ystävystynyt. Elämänsä ensimmäisen kerran halunnut kutsua ystävän syntymäpäivilleen. Hänestä on äidin suureksi harmiksi alkanut tulla vaatekranttu, hänen ilmoittaessa pontevasti, että hän vihaa tiikereitä eikä todellakaan pue päälleen äidin hankkimaa tiikeripaitaa. Hänellä on loistava, anteeksi: loistavin, huumorintaju. Ja hänen sietäisi ihan oikeasti saada vuoden isoveli palkinto. Edward osaa yllättää, hyvässä ja pahassa. Tilanteet joiden ajattelet olevan pala kakkua, voivat mennä totaalisen päin helvettiä. Edwardin päättäessä, että yhteistyökykyisen yhdeksänvuotiaan sijaan hän on vihainen lohikäärme. Ja vihainen lohikäärme tietenkin murisee ja suhisee. Toisina päivinä Edwardin yllättäessä ympäristönsä täysin, äärimmäisen leppoisalla ja fiksulla käytöksellä. Edward on oppinut hymyilemään kameralle ja pyyteleekin joka käänteessä "äiti ota kuva". Hän on ihan guru matikkaläksyissä. Ja voisi yhä elää elämänsä katsellen Tuomas Veturia ja syöden vuoronperään sipsejä ja suffelipuffeleita. Sellainen on Edward. Jos häntä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi nautiskelija. Osaa ottaa elämästä kaiken hyvän irti.

Allekirjoittanut, kolmion äiti, on myös kokenut elämässään suuria muutoksia. Irtisanoutunut yli kymmenen vuoden työsuhteesta. Saanut uuden työpaikan. Ja palannut yli kolmen vuoden mammailun jälkeen töihin. Olen lomaillut ystäväni kanssa Barcelonassa (ja olisi kernaasti juuri nyt jälleen samassa seurassa, samassa paikassa). Käynyt siskoni kanssa kevätlomalla Splitissä (ens vuonna uudestaan!). Juhlinut kolme vuorokautta putkeen parhaan ystävänsä synttäreitä Tahkolla, isolla naisporukalla (voitaisko ottaa uusinto ensi kevättalvella?). Vihdoin ja viimein oikeasti kuopinut pihalle kasvimaan, jossa itseasiassa jopa kasvoi kasveja; elimme omavarais retiiseillä ja salaatilla tyyliin viikon verran. Ompeluharrastus on yhä hieman jäissä. Mutta eiköhän se siitä, kun laatikossa puoli vuotta ollut ompelukone saadaan vihdoin käyttöön. Vaikka ensi keväänä? Haaveilen yhä siitä, että kirjoitan sen kirjan.

Olen yrittänyt parhaani mukaan koota palapeliä: olla äiti, hoitaa läksyt, tehdä kuntoutusharjoituksia, tehdä ruokaa joka kelpaa porukalle, pestä pyykkiä, muistaa päiväkoti/kouluretket, hoitaa vammaispalvelu/kela/tilapäishoitoasiat, muistaa maksaa laskut, olla tehokas työntekijä, jonkinlainen ystävä, edes kohtalainen vaimo. Syödä vähemmän leipää ja irtokarkkeja. Opetella juomaan valkoviiniä oluen sijaan (homma kulkee käsi kädessä tuon vähemmän leipää ja irtokarkkeja kanssa,) Yrittänyt laihduttaa neljä kiloa. Käydä useammin jumpalla. Lukea hesaria, katsoa uutisia ja aloittaa ompeluharrastuksen. Vain todetakseni, että kun ryhdistäydyt yhden asian kanssa, toinen homma kusee. Yrittäen siis laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Todetakseen, että vuorokaudessa eivät yhä tunnit riitä. Yrittänyt oppia elämään tämän jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa: jos keskistyt kolmion kanssa puuhailuun, kämppä räjähtää sotkusta. Jos siivoat, et ehdi viettää aikaa kolmion kanssa. Irtokarkit ovat elämän suola. Mutta niitä napostellessa se miinus neljä kiloa on haave vain. Päättäen joka toinen päivä, että irtokarkit ovat historiaa. Ja joka toinen päivä, että voi niitä vedellä, kunhan vetelee kohtuudella. Alistuen kohtaloonsa; riittämättömyyden tunne liene osa elämää x-vuosia eteenpäin. Todeten, että omistaa ihania ystäviä, jotka kamppailevat täysin saman riittämättömyysfiiliksen kanssa. Saaden lohtua siitä, että ei tässäkään asiassa ole se ainoa maailmassa. Ja että riittämättömyyden tunne ei suinkaan kulje käsi kädessä vain erityislasten kanssa. Se kulkee käsi kädessä kaikenlaisten lasten ja kaikenlaisen elämän kanssa. Sen kerta kaikkiaan ollessa osa elämää.

Siinä sievästi (tai vähemmän sievästi) paketissa kulunut vuosi. Mitä seuraava tuo tullessaan? Tiedä häntä... Ehkä opin ompelemaan? Ehkä käyn useammin jumpalla? Ihan takuulla teen reissuja ystävien kanssa. Toivon mukaan myös miehen kanssa. Jatkamme puhe-kommunikointi-kirjoitus-lasku-väri-kuva-harjoituksia arjen lomassa, parhaamme mukaan. Yhtenä päivänä kiillottaen sädekehää, seuraavana päivänä miettiessä, minne se sädekehä katosi. Tai miksi se on niin hemmetin likainen. Olen yhtenä päivän takuulla superäiti ja seuraavana valmis vaihtamaan koko trion kahteen marsuun. Työpaikalla tulee takuulla päiviä, jolloin ikävöin kotiäiteilyä. Mutta luulisin, että noin pääasiallisesti tulen jatkossakin olemaan erittäin tyytyväinen vallitsevaan työtilanteeseen. Eritoten siihen, että saan käydä töissä. Että elämä ei ole heitellyt niin pahasti, etten siihen kykenisi, tai voimat eivät siihen riittäisi.

Enemmän, kuin mitään tässä maailmassa toivon tietenkin kolmiolle tasaista vointia. Että he saavat olla onnellisia. Nukkua yönsä ilman kohtauksia. Ja viettää päivänsä ilman kohtauksia-päänsärkyjä-huonoja oloja. Toivon salaa sydämessäni, että joku päivä tilanne olisi sellainen, ettei elämämme rytmittyisi puoli vuosittaisista lääkärikäynneistä. Toivon hassuja asioita, kuten sitä että voisimme koko perhe lähteä sunnuntaikävelylle. Ettei Topoa harmittaisi ihan kauheasti päämäärätön kävely, vaan hän istuisi tyytyväisenä rattaissa. Edwardin polkiessa polkupyörää ja Sampun potkutellessa eteenpäin potkupyörällään. Toivon, että Topon vointi tasaantuisi siinä määrin, että voisimme lähteä koko perhe ulkomaanmatkalle. Tietäen, että me nautimme siitä koko perhe. Niin ja arvatkaa mitä; toivon koiranpentua. Ihan hirveästi. Tietäen, että se takuulla pistelee poskeensa lempikenkäni. Pissaa käsilaukkuuni. Saa ripulin keskellä yötä, kun aamulla on töissä tärkeä palaveri. Että kiroamme koira-ajatusta, kun ulkona on koiranilma. Samalla miettien, miten ihanaa olisi jos vaikka siitä tulisi Topon bestis. Jos siitä tulisi koira, jonka Topo ottaisi viereensä, kun hänen on huono olla. Kun Topo ei kykene ottamaan vastaan hellyyttä ja lohtua vanhemmiltaan; jospa hän hyväksyisi koiran lohduttajakseen? Haaveilen siitä, että koira toimittaa imurin virkaa kolmion sotkiessa ruokapöydän ympäristö. Niin ja koira olisi tietenkin tyttökoira. Voisin sanoa miehelle ja kolmiolle "kuulkaa, nyt me tytöt lähdetään lenkille. Tehkääpä sillä aikaa läksyt ja hoitakaa iltatoimet".

Ehkä siinä sarkaa tulevalle vuodelle?

Tältä erää kolmio kiittää ja kumartaa. Että jaksoitte lukea juttujamme. Antaa kannustavia kommentteja vaikeina aikoina ja kertoa kommentein, että emme ole ainoita. Ainoita joilla lapset kiukuttelevat, aikuiset unohtelevat. Kiitos, että olette osoittaneet mielenkiintoa elämäämme kohtaan.

Bermudan Kolmio palaa jossain vaiheessa. Kun on seuraavan projektin aika. Tai kun iskee elämää suurempi kirjoitusvimma. Nyt voin todeta, että: Toteutin sen, vein reilun vuoden projektini loppuun. Siirryn tästä kiilloittelemaan sädekehääni ja toivotan teille kaikille erittäin hyvää itsenäisyyspäivää ja onnellista jatkoa!






torstai 4. joulukuuta 2014

PariSataa

Eilen, työpaikalla, puhelinta vilkuillessa kävi mielessä, että kuinkakohan monta tuntia olen viettänyt kyseisen puuhan parissa viimeisten vuosien aikana. Eli siis odottanut, että kolmion lääkäri soittaisi soittoajalla. Pikaisen laskutoimituksen päätteeksi totesin, että luku 200 tuntia on luultavasti aikalailla alakanttiin, samalla ollen ehkä jotain sinne päin. Niin sanotusti suuntaa antavaa. 200 tuntia on 8,3 vuorokautta. Perus Kanarian-loma on matka-aikoineen yleensä noin kahdeksan vuorokauden pituinen. Olen siis kulkenut Kanarian-viikon verran ympäri kämppää, kaupunkia, työpaikkoja puhelin tiukasti tassussa, vähän väliä tarkistaen, että kyllähän puhelimessa on kenttää. Ja tarpeeksi virtaa. Kas; kun sen soittoajan missaat, niin ei ole ollenkaan varmaa, että kukaan soittelee takaisin saman päivän aikana. Etkä voi laittaa päätäsi pantiksi sen asian puolesta, että sitä soittoa välttämättä kuuluu edes kyseisen viikon aikana.

Tällä(kin) kertaa vastasin ajoissa. Kävimme lääkärin kanssa hyvässä hengessä asiat läpi; Edwardin unipolygrafia ookoo. Herra ysi-veetä nyt vain väsyttää. Puhelun aihealue siirtyi sujuvasti lapsesta Edward, lapseen Topo.

Ainakin 200 tuntia olemme miehen kanssa, yhdessä ja erikseen, kuluneiden vuosien aikana pohtineet, että voisiko Topoa käyttää muuallakin arviossa. Lääketieteellisessä sellaisessa. Tietäen, että lääkäriasioissa asumme niin sanotusti onnellisten tähtien alla. Olemme takuulla Suomen-maan parhaiden lääkäreiden hoivattavina. Tilanteen kuitenkin ollessa enemmän tai vähemmän pysyvästi, kuin kävelyä heikoilla jäillä; koskaan ei tiedä milloin pumpsahdetaan kylmään veteen, toinen tai kolmas konsultaatio ja mielipide tuskin tekisi kenellekään hallaa.

Tällä kertaa sain puhelinkeskustelun aikana suuni auki. "mä olen kuullut, että Rinnekodissa olisi hyviä autismilääkäreitä". Kävimme hyvän keskustelun hyvässä hengessä aiheesta Rinnekoti. Tilanteen päättyessä siihen, että Topon lääkäri alkaa selvitellä asioita.

Puhelun jälkeen mieli oli kevyt. 200 tunnin pohdinnat olivat kantaneet ainakin jonkin verran hedelmää. Ja ei se reilun parinsadan tunnin puhelin-kädessä-kävelykään ole ollut missään nimessä hedelmätöntä.

Noin 200 tuntia olen viettänyt kuntosalilla urheilun merkeissä, viimeisen kolmen vuoden aikana. Sen ollen noin 200 tuntia alle tavoiteajan. Varmasti vähintään 200 kertaa olen viimeisen kolmen vuoden aikana maininnut, että pitäisi käydä useammin salilla. Ja epäilen, että noin suurin piirtein parisataa kertaa olen pitänyt luentoa siitä, miten vaihdan salia nykyisestä kalliista halvempaan. Arvatkaa mikä salitilanne on tällä hetkellä... Ei tarvinne selventää.

 Ei mene pahasti ojasta allikkoon veikkaus parisataa, aiheesta "Edwardin kouluun suostuttelu". Ohessa lista syistä, joiden perusteella Edward ei ole mielestään ollut koulukuntoinen:
- minua väsyttää. Maininta siitä, että sitten ei varmasti kannata illalla katsella leffaa, vaan mennä ajoissa nukkumaan, karkottaa väsymyksen siltä istumalta.
- minulla on päänsärky. Maininta siitä, että sitten ei varmasti illalla voi katsoa leffaa, karkottaa päänsäryn sillä istumalta.
- tapaus kurkkuyskä. Joka oli apinoitu Nalle Puh-leffasta. Tapaus kurkkuyskän jälkeen kävimme tiukat keskustelut valehtelusta
- tapaus "mutta minulla on maha kipeä". Tapauksen "minulla on maha kipeä" jälkeen kävimme tiukat keskustelut valehtelusta.
- tapaukset vesirokko, nuha, yskä, kurkkukipu (näitä höystetään yleensä säälittävällä niiskuttamisella). Tapausten vesirokko, nuha, yskä, kurkkukipu jälkeen olemme käyneet tiukat keskustelut valehtelusta. Ja kertaan tai kahteen pahoitelleet sitä, että emme heti huomanneet Edwardin olevan oikeasti sairas. Luvaten, että hän kyllä maar saa olla kotona ja levätä.
- tapaus "vettä nenässä". Kyllä, vettä nenässä. Eilisen kylpytuokion jälkeen Edward tuli hakemaan sympatiaa, empatiaa ja haleja, näyttäen surkealta mopsilta. Söpöltä sellaiselta. Dramaattisesti niiskuttaen. Ja ääni väristen kertoen, että hänellä meni iltakylvyn yhteydessä vettä nenään. Aamulla Edward selitti surkean mopsin näköisenä, että hän ei maar voi mennä kouluun, koska hänellä meni sitä vettä nenään. Perään dramaattiset niiskutukset, sekä kurkkukipuisen mopsin yskähdykset. Uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan tuloksena Edward veti kouluvermeet niskaan reippaasti. Unohti nenävedet. Latoi aamupuuron naamariin ja jäi odottamaan tyytyväisenä koulutaksia. Tämä kaiken sen jälkeen, kun äiti-ihminen oli luvannut tuoda työpäivän jälkeen yllätyksen. Jep, näin alas voidaan vajota, vain jotta saadaan suht itseohjautuva lapsi itseohjautumaan kiireisenä aamuna.

Odotan sisäisesti hieman naureskellen sitä, minkälaiset seuraavat parisataa koulunkäyntikeskusteluamme ovat.

Seuravaksi odotan ainakin parinsadan minuutin verran omaa rauhaa. Mies on lenkillä. Kolmio sängyissään. Parisataa minuuttia laatuaikaa laatusaippuoiden seurassa. Ennen uutta arkiaamua. Ensimmäistä seuraavasta parista sadasta. Jota seuraa viikonloppu, jolloin tehdään ainakin kahdessadas puistoreissu. Ja kauppareissu. Annetaan parisataa kertaa ohjeita tyyliin "syö omalla paikallasi", "syö", "jälkiruokaa saa vasta, kun on syöty". Muistutellen vähintään pariin sataan kertaan itselleen, että kyllä se tästä. Jossain vaiheessa se loputon muistuttelukin kantanee hedelmää.
Ehkä seuraavan parinsadan kerran kuluttua?





sunnuntai 30. marraskuuta 2014

OnnellisuusHaaste

koska asumme pääkaupunkiseudun mittapuussa "metsässä", projekti ajokortti on yhä hieman vaiheessa (enää kaksi vuotta ja voimme viettää projektin kymmenvuotisjuhlia!) ja toimitan kolmen pikkumiehen äidin virkaa, on sosiaalinen elämä suht vieras käsite perusarjessa. Sosiaalista elämää ovat lähinnä työkaverit (erittäin mahtavat sellaiset!) ja sosiaalinen media. Vaihtoehtoja on sosiaalisen median suhteen vaikka kuinka: Twitter, Instagram, YouTube, keskusteluryhmät, eri blogialustat. Ja tietenkin Facebook. Jonka kanssa allekirjoittaneella on hyvinkin lämmin ja kiinteä suhde. Siellä vaihdan kuulumiset ystävien kanssa, jotka asuvat liian kaukana niin sanottuun lähempään kanssakäymiseen. Eli kahvitreffeihin ja iltakävelyille. Siellä on vertaistukiryhmiä, mitä tulee elämän raskaampiin asioihin, sekä kevyempiin harrastuksiin. Siellä on mammaryhmä joka on pitänyt yhtä kahdeksan vuotta. Ja sitten siellä on tietenkin ystäviä, kavereita, vanhoja työkavereita, tuttuja entisestä elämästä. Joiden kanssa viestitellään, kun odotetaan että lapset nukahtavat. Tai kun bussimatka venyy ja venyy ruuhkan vuoksi ja iskee tylsyys.. Sekä tietenkin seurataan päivitysten muodossa kuulumisia, tärkeitä uutisia ja otteita maailman menosta. Voisin sanoa olevani aikalailla aktiivikäyttäjä.

Yksi mihin en ole kuitenkaan isommin lähtenyt mukaan, ovat kaiken maailman kiertohaasteet. Lukuun ottamatta kulunutta viikkoa; sain kahvikuppihaasteen. Koska makasin koko viikon reporankana kotona (juu, ne flunssat jotka eivät allekirjoittaneeseen iske, iskivät ihan kympillä), ryystäen kupista vuoronperään vettä, kahvia ja teetä, ajattelin, että no, voinhan siinä ryystämisen sivussa napata niitä kuppikuvia. Lätkästä ne uutisivirtaan ja päivittää voinnin karmeutta ja flunssan helvetillisyyttä sen kuppikuvan kylkiäisenä. Viiden kuppikuvan jälkeen huokaisin helpotuksesta: olen kantanut korteni kekoon, mitä tulee kiertotehtäviin. Annoin itselleni reippauspisteitä siitä, että olin suorittanut haasteen. Kunnes; nakki napsahti taas.

Nakki napsahti tällä kertaa positiivisuushaasteen muodossa. Positiivisuushaaste on tavallaan kiva juttu. Varsinkin näin syksyllä. Kun on harmaata ja ankeaa. Kulkutaudit kiertävät. Kello 15 jälkeen ei osaa enää sanoa onko päivä, iltapäivä, ilta vaiko yö. Kun alkuillan puistoilun voi unohtaa ihan vain siksi, että puuha on kaikessa harmaudessa, kosteudessa, liukkaudessa ja pimeydessä suorastaan pimeää puuhaa. Tapaturma-altista. Kun lenkillä noin periaatteessa voisi vielä käydä, mutta hei; kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä tarpomaan pimeyden ja kosteuden keskelle. Sen kaiken pimeyden ja kosteuden keskellä voi välillä olla vaikea muistaa, että päivään on saattanut mahtua jotain positiivistakin. Eli haaste voi olla varsin hyvä juttu.

Itse en vain osaa pohtimalla pohtia viitenä päivänä putkeen sitä, että löytyikö päivästä viisi kiitollisuuden ja onnellisuuden aihetta. Varmasti päivästä, kun päivästä löytää sellaiset, kun oikein yrittää. Mutta jos trio on valvottanut, aamulla on tullut liian kiire, kämppä on räjähtänyt, juna taas puoli tuntia myöhässä, sateenvarjo hukassa ja räntää sataa vaakatasossa: haluan mieluummin kertoa Facebookissa kaikille, että kupoli hajoaa. Sen sijaan, että listaisin miten: sain kuitenkin nukkua yli tunnen putkeen yhtä soittoa. Pieni kiire opettaa ja huomenna olen viisaampi (en takuulla kuitenkaan ole). Se juna tuli kuitenkin. Ja enhän minä ole sokerista tehty, ei pieni räntäsade haittaa.

Joskus kuitenkin tulee niitä päiviä, kuin osaa olla suunnattoman onnellinen pienistä asioista. Ja isommista. Joten työystävälle kiitos haasteesta. Ilmoitan täten kuitanneeni sen oheisen listan muodossa. Tiedossa siirappia koko rahan edestä:

- Kolmisen iltaa takaperin Sampu tunki hyvin flunssaisen ja raatomaisen äitinsä kainaloon illalla. Edward oli sänkykaverina dumpattu. Miehen ollessa läiskimässä tennistä, Sampu näki tilaisuuden tulleen: vanhempien sängyssä on alkuillasta yksi vapaa paikka. Siinä on hyvä aloittaa yöunet. Tyyppi alkoi tehdä unta. Kunnes (tässä pitäisi tulla Tappajahain tunnari): tapahtui karmeuksien karmeus. Sampun hauvasta, anteeksi Hauvasta, löytyi reikä. Tyrmistyksen määrällä ei ollut rajaa. Hauva sai kenkää makuuhuoneesta sen sileän tien. Sampu karjui unisen kolmevuotiaan raivolla "hauva on rikki, rikki rikki rikki rikki". Pulssini nousi flunssan ja jälkitautien aiheuttamasta perus 120:sta noin 220:n. Ei hemmetti; nyt me ei nukuta enää ikinä. Vastoin olettamaa, Sampu nukahti varsin pian. Hauvan viettäessä yötään kylmällä lattialla. Niin, siihen onnellisuuteen: muistin ostaneeni kerran jossain "mä korjaan kaikki rikkimenneet sukat ja ompelen napit uusiksi"-huuruissani ompelusetin. Arvatkaa onnellisuutta, kun löysin setin. Kursin vaurioituneen hauvan (anteeksi Hauvan) kasaan. Ja kiillotin illalla käteväemäntä-superäiti-sädekehääni, katsellessani nukkuvaa lastani. Hauvan toimittaessa tyynyn virkaan. Sampun valtakunnassa kaikki loistavasti.

- Topon elämä oli äärimmäisen vaikeaa viikon verran. Kiitos influenssapiikin. Siperia opettaa: ensi vuonna jää piikit ottamatta. Suuren suurta onnea ja onnellisuutta koimme koko perhe, kun Topo viikon huonovointisuuden jälkeen yksi aamu heräsi omana itsenään. Oli taas rauhallinen. Ja Onnellinen. Tämä onnellisuus kantaa pitkälle. Onnenhetken koin eilen, lounasaikaan. Kun komensin trioa ruokapöydän ääreen. Topon ruokahalu on ollut kotirintamalla hukassa. Perusherkku makaronilaatikko sivuutettiin edellisenä päivänä täysin. Aamulla jouduin pariin kertaan houkuttelemaan Topoa aamupalalle. Vaikka tarjolla oli Topon suosikkileipää. Ja jos Topo ei syö, elämän on erityisen hankalaa. Ennen puistoon suuntaamista kätevä emäntä teki lapsilleen nakkikastiketta. Edwardin ilmoittaessa, että hän ei halua nakkikastiketta. Hän haluaa "tikkunakkeja" (eli niitä nakinpalasia, joihin on pistelty spagetinpalasia). Sampun ilmoittaessa ponnekkaasti "mä ei syö kakkeja". Ja vaatien sitä makaronilaatikkoa. Topon kasvojen sen sijaan mentyä asentoon: leveä hymy. Hänen sanoessa "mmammamamm". Ja syöden kolme annosta ruokaa. Pieniä isoja onnenhetkiä.

- Rinnassa läikähti muutamaa tuntia myöhemmin, sen samaisen kätevän emännän katsellessa, miten kaksi lapsukaista leipoo Sunnuntain tekemästä piparkakkutaikinasta piparkakkuja. Edward halusi tehdä lepakoita. Kävimme pariin otteeseen keskustelua aiheesta "voisivatko lepakot kuitenkin olla enkeleitä". Kunnes kätevä emäntä, sivustaseuraaja ja kaulimisavustaja, eli äiti-ihminen luovutti: olkoot sitten lepakoita. Topon istuessa sohvalla katsomassa Nalle Puhia. Silmät kirkkaana. Rauhassa.  Pystyin melkein kuulemaan taustalla joululaulujen raikaavan, tonttujen katsellessa ovista ja ikkunoista sisälle, tyytyväisenä myhäillen "tuollapa asuu harmoninen perhe". Miehen tiedustellessa vointia ja päivän kulkua myhäilin typerä hymy naamallani, että täällä on kaikki hyvin. Onneksi trio sentäs valvotti jossain määrin seuraavana yönä, muuten en ehkä olisi laskeutunut onnellisuus-kätevä-emäntä-superäiti höyryistäni maan pinnalle ollenkaan.

- Oikeasti vihaan krääsää. Ja samalla olen jonkin sortin krääsähamsteri. Pimeä syksy ja lähestyvä joulu ovat salaa-krääsänrakastajalle oikeaa kulta-aikaa. Pihalle saa laittaa pihavaloja. Niitä voi laittaa pikkasen kukkapuskiin. Vähän roikkumaan pihapuun oksille. Pikkasen portinpieleen. Ja vähän parvekkeelle. Ilman ,että homma menee pahasti ylikoristelun puolelle. Sisällä voi laittaa takan palamaan. Kyntteliköt ikkunalle. Söpöt valot keittiön ikkunaan. Ilman, että homma menee vieläkään ylikoristelun puolelle. Illalla, kun kolmio on nukahtanut, pihavalot vilkkuvat pimeydessä ja kyntteliköt ja tuikut valaisevat pikaraivattua alakertaa, katson ympärilleni; ah kun näyttää kauniilta. Olen onnellinen, kun mietin miten kauniissa kodissa me asummekaan.  Onni haihtuu siihen mennessä, kun seuraavana aamuna aurinko valaisee tahmaiset ikkunat ja likaiset lattiat. Ja kylppärin ovella odottaa yksi pyykkivuori pesuvuoroa, ja seuraava kaapittamista. Onneksi pimeys laskeutuu kello 15 jälkeen ja koti näyttää taas lämpöiseltä, siisti(mmä)ltä, kiitos niiden tuikkujen ja valojen. (äiti-ihmisen siivouskikka-kutonen, olkaa hyvä: ÄLÄ käytä kattovaloja. Käytä pieniä valonlähteitä, kynttilöitä, lattiavalaisimia, niitä kynttelikköjä, ja voilá: koti on sadasti siistimpi).

- matkalla puistoilemaan ohitimme metsänreunassa puisen penkin. Sain hullun ajatuksen, yrittää ottaa triosta, kolmiosta, pikku-ukoistani, yhteiskuvaa. Normaalisti erisuuntaan sinkoilusta, vastalauseista, vieruskaverin tönimisestä ja taivaan tuijottelusta poiketen kolmio niin sanotusti painoi puuta Istuutui nätisti siihen penkille. Kukaan ei töninyt ketään. Kukaan ei huutanut. Kaikki katsoivat kameraan. Hurjalta kuulostanut ajatukseni onnistui. Mikä onnistumisen ja onnen tunne seurasi kuvan katsomista. Hitsinpillit meillä on miehen kanssa kolme söpöä poikaa. Sitä ei hirveästi vähentänyt edes Edwardin huomio siitä, että kyseinen penkki oli litimärkä. Ja huomiota seurannut vaatimus housujen kuivaamisesta. Heti.

Olen myös onnellinen siitä, että pääsen huomenna töihin. Viikon kotona makaamisen jälkeen. Että tänään nakkikastikelounas kelpasi jokaiselle alaikäiselle huushollissamme. Olen onnellinen siitä, että viikonlopun päätteeksi mies saadaan reissusta takaisin kotiin. Niin ja sitten olen onnellinen siitä, että olemme pärjänneet tosi hyvin; vaikka olen ollut vielä puolikuntoinen. Vaikka hauva oli rikki. Vaikka Topo yritti hetkellisesti voida taas vähän huonommin. Ja vaikka Edward pelästytti äitinsä kertoen dramaattisella äänellä perjantai-iltapalalla, että Sampu suusta tulee tosi paljon verta. Tällä kertaa kyseessä ollen enemmänkin ketsuppiyliannostuksen.

Ja nyt juuri olen onnellinen siitä, että ei sada. Eilisellä kolmion ulkoilutusreissulla onnistuimme nimittäin kastelemaan joka ainoan vaatekappaleen joka reissussa oli mukana. Äiti-ihmisen varoitukset siitä, että liukumäki saattaa olla litimärkä kuitattiin huomautuksella "höpö höpö äiti, se on lunta. Nyt on talvi. Nyt on joulu". Niih...




torstai 27. marraskuuta 2014

Lupaustensa mittainen nainen

Työpaikallani meillä on jokaisella osana sähköpostin allekirjoitusta mietelause. Kun kuulin tuosta allekirjoituksen lisästä, oli heti selvää mitä lausetta haluan käyttää. Lause on sama, kuin niin sanotusti elämän mottoni. Joka kuuluu "Menestys on sitä, että saa haluamansa. Onni on sitä, että haluaa saamansa". Näin viisaasti on jokunen vuosi takaperin lausunut Titus Livius. Kiteyttäen mielestäni elämän tärkeydet loistavasti kahteen lauseeseen. Yhteen mietelauseeseen.

Olen pikkuhiljaa, kuluneen syksyn, tai noh; viimeksi kuluneen parin vuoden aikana miettinyt, että olisiko aika vaihtaa mottoa. Yksi osuva voisi olla "lupaustensa mittainen nainen". Jos joku päivä keksisin aloittaa uran poliitikkona, tuo voisi olla varsin osuva vaalislogan. Jota ei takuulla kukaan politiikkaan pyrkivä olisi ikipäivänä käyttänyt aiemmin.

Voisin perustella lupaustensa mittainen nainen-mottoani seuraavasti:

Lupasin tuossa kouluvuoden käynnistyttyä toimittaa Topon kouluun uudet tossut, Go Talk-masiinan, sekä välipalaevästä päiville, kun lounas tai välipala eivät Topolle maistu. Koska olen lupausteni mittainen nainen, hoidin tietenkin homman. Siinä vaiheessa kun lupausten teosta oli kulunut noin puolitoista kuukautta. Ja Topon opettaja kolmanteen kertaan tiedusteli sähköpostitse/reissukirjan välityksellä, että olisiko mahdollista saada tänne koululle ne uudet tossut, sen GoTalkin ja sitä välipalaevästä. Lupaustensa mittainen nainen oli tietenkin ajoittain muistanut nämä asiat. Ajoittain muistamiset vain olivat kohdistuneet a) keskelle työpäivää b) keskelle yötä c) lauantaiaamuille.

Lupaustensa mittainen nainen on luvannut viimeiset kaksi vuotta tehdä reissun Kuopioon ystävänsä luokse. Lapsensa kummitädin luokse. Yritykset ovat olleet älyttömän hyviä. Homma on vain torppaantunut siihen, että Sampu on kipeä. Tai Sampu on kipeä. Tai Sampu on kipeä. Vaihtelua hommaan ovat tuoneet myös se, että Edward on ollut kipeänä pariin otteeseen sovitun reissupäivän kolkutellessa ovelle. Miehelle on sattunut menoa, jota ei voi siirtää. Ja ainahan voi syyttää myös ValtionRautateitä. Junailu maksaa törkeän paljon. Ja aikataulut eivät sovi ollenkaan allekirjoittaneen aikatauluihin.. Koska olen lupausteni mittainen nainen, yritän jälleen, viikon kuluttua, liikuttaa itseäni, sekä perhettäni kohti Kuopiota. Puolustukseksi pitää tähän väliin todeta, että kerran olisimme päässeet matkaan. Olimme kaikki terveinä. Ja lähtökuopissa. Mutta ne kuopiolaiset menivät ja sairastuivat. Puolustus ja lupaustensa mittainen nainen ovat puhuneet.

Lupaustensa mittainen nainen lupaa työpaikallaan, että häneen eivät ympärillä pörräävät pöpöt tartu. "siis jos mä sairastun flunssaan, niin se on tyyliin sellaista, että niistän pari päivää. Mulle ei ikinä tule kunnon flunssia". Huomatakseen, että vajaa viikko uhoamisesta eteenpäin, laittaa iltasella viestiä esimiehelleen "moikka, mä joudun kuule olemaan loppuviikonkin sairaslomalla. tää oli vähän kovempi tauti". Lupaustensa mittainen nainen on myös työpaikalla aloittaessaan kertonut esimiehelleen, että meillä ei harrasteta enää sairaalakeikkoja. Ilmoittaakseen suurin piirtein seuraavalla viikolla, että nyt on lapsukaiselle numero yksi ja kaksi tiedossa yönyli sairaalakeikkoja. Niin ja kolmoselle ihan vaan sellaisia päiväkäyntejä. Lupaustensa mittainen nainen on kuitenkin perään luvannut, että hetkellisen Linna-ruuhkan jälkeen perheellämme ei ole hetkeen ko. osoitteeseen asiaa.

Lupaustensa mittainen nainen lupaa itselleen. Ja miehelleen. Ja miehelleen ja itselleen yhdessä, että nyt Edwardin kanssa aloitetaan harrastaminen. Käydään uimassa kerran viikossa. Homma on ihan pala kakkua. Siihen on pakko olla aikaa. Lupaustensa mittainen nainen on tuntenut piston sydämessään jokusen kerran, kun bussilla uimahallin ohi hurrutellessa Edward on katsonut bussin ikkunasta ulos ja valistanut äitiään "äiti, tiedätkö sinä mikä tuossa on? Siinä on uimahalli". Lupaustensa mittainen nainen lupaa jälleen kerran, että ensi viikosta eteenpäin Edwardin kanssa aloitetaan se uiminen.

On muuten olemassa myös sanonta "vakka kantensa valitsee". Lupaustensa mittainen nainen on löytänyt selkeästi puolisokseen lupaustensa mittaisen miehen. Mies on luvannut useaan otteeseen ottaa hoitaakseen Edwardin läksynteon. Lupaustensa mittaisena miehenä hän hoitaakin homman suvereenisti. Sen jälkeen kun se perheen lupaustensa mittainen nainen on muistuttanut läksyjen teosta kymmenettä kertaa.

Lupaustensa mittainen mies on luvannut nyt kuukauden verran putkeen hommata huusholliin uuden kuivausrummun. Masiinan, joka on tämän jatkuvan pyykkikatastorfin keskellä elinehto. Kuivausrummun sijaan lupaustensa mittaisen miehen puoliso on saanut kuulla kyllästymiseen asti vertailuja kauko-ohjattavista helikoptereista sekä erilaisista minitableteista. Niin ja autoista. Jotka mies ostaa vaimolleen. Kun vaimo ajaa vaan sen ajokorttinsa.

Tässä ajokorttiasiassa lupaustensa mittaiset puolisot puhuvat jo täysin samaa kieltä. Miehen todetessa, että "et sä varmaan nyt ehdi autokouluun, mutta jos vaikka ens kesänä". Vaimon luvatessa, miten "joo, ens kesä voisi olla hyvä". Kummankin tietäessä nyt jo, mitä tuolle lupaukselle käy. Ei tule tapahtumaan.

Sitten on myös se sanonta "omena ei kauas puusta putoa". Innolla odotan minkälaisia lupaustensa mittaisia jälkeläisiä tämä lupaustensa mittainen pariskunta onnistuu kasvattamaan... Enteilevätköhän Edwardin ja Sampun tämän hetkiset lempilausahdukset "odota hetki" ja "ei vielä" jotain siitä, mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan?

Välillä kyllä osaan olla lupausteni mittainen. Kaikesta uhoamisesta huolimatta onnistuin saamaan riesakseni jonkun lääkärin mukaan "erityisen rajun virusinfektion", joka yrittää jo puskea päälle myös jonkinlaista jälkitautia. Olen nyt viidettä päivää putkeen noudattanut orjallisesti joka puolelle antamaani lupausta siitä, että otan rennosti. Ja lepään. Vaikka sairastaminen on syvältä ja työpaikalta poissaoleminen ärsyttää, olen myös saanut sängynpohjalta käsin aikaiseksi paljon asioita sieltä itselleni tekemältä "lupaan hoitaa"-listalta.

Olen neulonut loppuun yhden kaulaliinan. Tästä sietäisi saada papukaijamerkki ja kunniamaininta; onhan langat ostettu vasta kolmisen viikkoa sitten. Seuraavaksi voisin luvata, että saan valmiiksi sen kaksi vuotta sitten aloitetun kaulaliinankin. Olen delegoinut miehelle Edwardin ja Sampun hammaslääkäriasioiden hoidon. Sekä varmistanut, että asia on hoidettu. Mapittanut epikriisit ja muut tärkeät kolmion paperit. Ollut aktiivinen reissuvihkon- ja kirjan täyttäjä. Muistanut maksaa kaikki laskut ajallaan ja mennyt sellaisiin äärimmäisyyksiin, että olen maksanut osan laskuista etuajassa. Olen hakenut vakuutuksista sairaskulukorvaukset. Ja katsonut boksilta kaikki rästissä olleet supertärkeät saippuasarjani. Olen nukkunut kolmen tunnin päiväunia. Ja syönyt suklaata, joka päivä.

Ja mikä tärkeintä: olen monta iltapäivää ja iltaa putkeen toimittanut yleisen halinallen virkaa: Jos ja kun joku kolmion jäsenistä on kaivannut hetken kainalossa makoilua, äiti-ihminen on ollut heti-valmis. Hetki pysähtymistä ja laatuaikaa. Ei kiire minnekään. Illalla siirtyen sujuvasti sängyn päältä sohvalle, vaatimaan mieheltä päähierontaa ja yleistä huolenpitoa. Olenhan kovin sairas.

Lupaustensa mittainen nainen voisi luvata, että tästedes tässä huushollissa vietetään kerran viikossa iltapäivisin ja iltaisin "sairaslomaa". Ei harrastuksia, pyykkiä, imurointia, yleistä asioiden hoitamista. Pelkkää lepoa ja rennosti olemista. Luulisi, että peruslaiskana lupaustansa mittaisena naisena tämä lupaus olisi helppo toteuttaa...




(söpö-Topo ja ihan sairaan räjähtänyt äiti-ihminen...)





maanantai 24. marraskuuta 2014

Vertaistuen voimaa

Päivän olotila on jotain tyyliin pää täynnä räkää, ei kuule kunnolla, kampaus on miestä lainatakseni, taas, matkittu Rod Stewartilta. Olen juuri viime viikolla ehtinyt uhoamaan työpaikalla, miten flunssat eivät maar tätä naista kaada sängyn pohjalle. Nielläkseni sanat tänään, laitellen aamulla kollegalle ja esimiehelle "mä olen kipeä" viestiä. Topo on voinut erityisen huonosti ja pistänyt vanhempansa erityisen koville. Mutta siitä huolimatta olo on ainakin suhteellisen keveä.

Kollegani oli ystävänsä kanssa brunssilla pari viikkoa sitten paikassa, jonka hän luonnehti muuten olevan oikein kiva. Paitsi, että heidän rauhaisaa kuulumisten vaihtoa häiritsivät äänekkäät naisporukat. Lauantaina oli minun vuoroni olla osa sitä äänekästä naisporukkaa. Olen aiemminkin kirjoittanut pari vuotta sitten löytyneestä "siskolaumasta". Kiitos Kotilieden Kummikerhon, Kaisankodin, sekä sen, että Linnan epipolilta katsottiin, että allekirjoittanut olisi oiva kohde äitien pidennetylle viikonlopulle, kylpylässä, täyshoidossa. Voisi sanoa, että tämän naislauman viikonloppu jatkuu yhä. Kohde vain vaihtuu. Väliin mahtuu kuukausia, jolloin eletään sitä arkea. Juostaan tukka putkella kodin ja työpaikan väliä. Hoidetaan lapsia, murehditaan heidän voinnistaan. Tsempataan virtuaalisesti sitä äitiä porukasta, jolla kullakin hetkellä on niin sanotusti eniten tilanne päällä lapsen kanssa. Tai elämän kanssa. Tuskaillaan, kun ei ehdi mitään. Eikä muista mitään. Surraan. Murehditaan. Huolehditaan. Mutta: kun lauma pääsee saman pöydän ääreen, surut ja murheet ovat muisto vain.

Mies liene oli osannut varautua viimeisimpään äitien kokoontumisajoon realistisemmin, kuin allekirjoittanut. Ja kokoontumisajojen osanottaja. Hänen laittaessa aamupäivän aikana viestiä, että on ostanut rouvalle yöevästä. Rouvan kuitatessa viestin "en mä nyt niin myöhään ole". Ja vahvistaen sanomaansa saapuessaan kotiin seuraavan vuorokauden puolella. Sehän nyt on selviö, että brunssilta liuetaan glögille, glögiltä kuoharille, kuoharilta syömään. Josta jälleen kuoharille. Ainakin kyseisessä porukassa.

En osaa sanoa mikä näissä naisissa viehättää. Osaan vain sanoa, että heidän kanssaan on maailman paras olla. En oikein osaa sanoa mistä me puhumme. Mutta me puhumme kokoajan. En osaa sanoa mille me nauramme, mutta nauru raikaa suurin piirtein koko ajan. En osaa sanoa mikä se juttu on, mikä antaa sitä positiivista voimaa elämään pitkiksi ajoiksi jokaisen tapaamisen jälkeen. Onko se sitä, että meitä yhdistää ainakin jollain tapaa samanlainen tilanne. Lauma äitejä joilla erästä mamma lainatakseni "jokainen vuosi on vammaisten vuosi" (joo joo, sitä mustaa huumoria). Lauma äitejä, jotka ovat päättäneet, että vaikka lasten ongelmat vievät voimaa, aikaa ja eritoten jaksamista, niin täällä eletään myös itseä varten. Vai onko se isoin juttu se vertaistuki?

Vertaistukea olen saanut toisessakin muodossa. Topon ollessa vuosia niin sanotusti rokotuskiellossa, uskaltauduimme viime talvisen "viikko influenssassa"-näytelmän jälkeen ottamaan hänelle influenssapiikin. Edward sai rokotteen jo viime vuonna ja oli perheenjäsenistämme ainoa, joka kavalalta ja kamalalta taudilta välttyi. Koska Edward ei reagoinut piikin saamisen millään tapaa, ei vuonna 2013 eikä vuonna 2014, uskaltauduimme antamaan rokotusluvan myös Topon kouluun. Opettajan ja kahden avustajan avulla homma saatiin toteutettua. Topo kotiutui rokotuspäivänä koulusta tyytyväisenä. Ei valittanut oloaan. Eikä aristanut kättään. Hieno homma...

Aina seuraavaan aamuun asti. Jolloin alkoi huuto, jolle ei nyt näy loppua. Kyllähän Topo sitä huutelua harrastaa muutenkin. Jos ärsyttää. Jos ei saa mitä haluaa. Jos hitaalla käyvät vanhemmat eivät osaa arvata mitä Topo haluaa. Jos dvd jumittaa. Tai ruoka on vääränlaista. Tilanteissa joissa nyt huudatuttaa ihan ketä tahansa. Tämä rokotushuutaminen on nyt erilaista. Aamu aloitetaan huutamalla. Sitä jatketaan viiden minuutin hengittelytaukoja lukuun ottamatta aamusta iltaan. Normaalisti puistossa hihkutaan ilosta. Nyt siellä huudetaan. Silmistä paistaa paha olo. Ja olemme vaihteeksi miehen kanssa aivan eksyksissä. Miten pikku-ukkoa auttaa? Syli ja lempilaulujen hyräily auttaa. Hetkellisesti. Kaikki muu on Topon mielestä ihan syvältä. Särkylääkekokeilu ei tuottanut tulosta. Ei sitten minkäänlaista. Topo nukkuu tuntien päiväunia. On herätessään iloinen. Viiden minuutin ajan. Kunnes huutaminen alkaa uudelleen.

Onneksi jälleen kerran on paikka jossa hakea sitä vertaistukea. Kiitos Facebook ja vertaistukiryhmät. Muutaman rivin "onko teillä minkälaisia rokotuskokemuksia"-viesti Jaatis-ryhmään ja vuorokaudessa vastaanotettu noin kymmenen erilaista tarinaa siitä, miksi ei rokoteta/rokotetaan, mitä rokotus on aiheuttanut/ollut aiheuttamatta. Kuinka nopeasti oireet ovat kadonneet. Ja miten lasta on autettu jaksamaan rankkojen päivien yli.

Joten; me yritämme hengitellä syvään. Odotella, että rokotushuurut laskeutuvat. Olla miehen kanssa toisillemme vertaistukena. Silloin, kun toisella meinaa niin sanotusti kupoli hajota huutamiseen. Jakaa paketti nenäliinoja. Odotella, että flunssa lähtee tönöstä yhtä nopeasti kuin tänne saapuikin. Jättäen kolmion rauhaan. Muistaen samalla, että emme ole ainoita. Joilla on sairaita lapsia. Joille eivät rokotukset sovi. Ja joihin iskee räkätauti. Ei sitä turhaan sanota, että vertaistuessa on voimaa. Siinä on. Ihan oikeasti.




P.S arvatkaa miten helppoa oli sanoa ponteva "ei", Edwardin pehmonorsu-osto-pyynnölle? Joulupukkia vinkattu hankinnasta. Joskus iso pehmeä norsu liene sitä parasta vertaistukea?

perjantai 21. marraskuuta 2014

Miksi

Sampulla on selkeä kyselyikä. Toistaiseksi se ei ole ollut millään tapaa rasittavaa. Ainoastaan hellyttävää ja ihanaa. Meillä on kolmevuotias. Jolla on kyselyikä. Sampun suosikkikysymys on "äiti mikä tämä on". Kysymystä toistetaan leffoista, leluista, kaupan (suurinpiirtein joka ainoasta) tarjolla olevasta tavarasta. Samalla kun yrität lappaa viikko-ostoksia ruokakaupan kassahihnalle, saat käydä läpi kassan vieressä olevat HubbaBubba tarjonnat väreineen ja makuineen "se on Sampu varmaan päärynähubbabubbaa. Se on vihreää. Ja se taas tuttifrutti hubbabubbaa. Se on pinkkiä". Hyvä väittely saatiin aikaiseksi aiheesta herkkusienet: Sampun ollessa vakaasti sitä mieltä, että niissä valkoisissa palleroissa ei vaikuta olevan mitään herkullista. Ja tyypin itsepintaisesti kiikuttaessa herkkusieniboksia kauppakorista takaisin hyllyyn.

En tiedä voiko homma olla joko tarttuvaa. Tai tietyin välein uusiutuvaa. Olen huomannut pyöritelleeni päässä miksi-kysymyksiä pitkin viikkoa.

Miksi koti on kokoajan kaaostilassa? Ei edes hallitussa sellaisessa, ylipäänsä vain kaaostilassa. Miksi pyykkien paikoilleen saaminen on ihan ylivoimaista puuhaa. Ja eritoten: miksi se on niin älyttömän ärsyttävää puuhaa. Miksi aamulla kiireessä kaikki tavarat ovat kadoksissa? Miksi illalla työpaikan henkilöstökuvaukseen vaivalla valitut vaatteet tuntuvatkin aamulla aivan vääriltä. Homman päätyen siihen, että hienon kampauksen ja siistin meikin sijaan, hölkkään bussille tukka märkänä. Totean kuvaajalle ensimmäisen jonkinnäköisen otoksen jälkeen, että "toi on ihan hyvä, musta ei saa kauhean hyviä kuvia". Kuvaajan kyllä ollessa sitä mieltä, että kuvattava on ilmeikäs ja hymy on hyvä. Mitä se sitten kuvaajakielellä tarkoittaneekaan..

Miksi olen maailman huonoin säästäjä? Päätän joka kuukausi, että nyt en osta mitään tarpeetonta. Elelen tiukasti budjetin mukaan koko kuukauden ja loppukuusta fiilistelen, miten paljon tuli säästettyä. Kesällä olen säästänyt ja sievoisen summan kasaan. Ja ostan säästöillä jotain kivaa. Teen reissun. Tai jatkan säästämistä. Suunnitelma hieno, toteutus huono. Pari tuntia omaa aikaa ja saan ajatuksia, kuten "jos nyt vaan pikkasen käyn kääntymässä tuossa vaatekaupassa". Todeten siellä vaatekaupassa, että tuo erittäin käytännöllinen, alennuksessa oleva karvaliivi, on jotain, mikä on pakko kotiuttaa vaatekaappiin. Keksien heti perään, että karvaliiviin tarvitaan kyllä siihen sopivat pöksyt ja trikoopaita. Jonka jälkeen keksin, että uuteen asukokonaisuuteen on pakko saada uudet kengät. Kun lempi lastenvaatemerkiltä tulee "nyt alkoi alet"-sähköpostiviestiä, pulssi nousee ja veri kohisee päässä; pakko ostaa. Mitään ei tarvita, mutta hei; pojat näyttävät niin söpöiltä karhupaidoissa, että sellaiset nyt on pakko kotiuttaa. Homman päättyessä siihen, että loppukuusta päätän sen säästökauden alkavan ensi kuukaudelta. Tai ainakin heti joulun jälkeen. Tai siis viimeistään tammialejen päätyttyä.

Miksi vuorokaudessa on niin vähän tunteja, että jos päätät tehdä jotain sille kotona vallitsevalle kaaostilalle, saat potea huonoa omaa tuntoa siitä, että et voi toteuttaa kolmion toivetta siitä, että äiti makaisi sohvalla reporankana, viltti päällään. Ollen vain läsnä. Tai edes ylipäänsä vain ollen. Ja miksi sitä tavaraa on pakko haalia niin maan pirusti tänne kotiin, että kaapit repeilevät liitoksistaan ja sisävarastosta vyöryy tavaraa pihalle, jos sen ovi satutaan avaamaan. Miksi en ehdi ikinä tyhjäämään kaappeja kunnolla, kun naapuri ilmoittaa vievänsä lastin tavaraa hyväntekeväisyyteen, voiden samalla viedä meidänkin ylimääräiset tavarat kiertoon. Miksi en osaa heivata hyväntekeväisyyteen kaapissa kuudetta vuotta roikkuvia jakkupukuja jotka ovat tätä nykyä "väärän mallisia" (tulkitkaa tuo miten haluatte) taikka osastoa "noihin en pukeudu enää ikinä"?

Miksi kaikki loistavat ajatukset siitä, että nyt aletaan tosissaan opettelemaan Sampun kanssa värejä, Topon kanssa kuvakommunikaatiota ja Edwardin kanssa laajentamaan kirjoitustaitoja, kaatuvat siihen, että puuhaa ehditään tehdä kolmen minuutin verran illassa? Jos sitäkään. Miksi sitä ei osaa olla itselleen armollinen siitä, että homma kuitenkin harjoitettiin sen kolmen minuutin verran? Ja miksi sitä hommaa on pakko ruveta harjoittamaan siinä vaiheessa, kun se "kuntoutettava" ja "kuntouttaja" ovat yliväsyneitä?

Miksi suklaa houkuttaa väsyneenä, työpäivän jälkeen, monin verroin enemmän, kuin hedelmät? Ja miksi sinne salille on niin samperin vaikea raahautua? Miksi on niin vaikea toteuttaa edes sitä 25 minuutin kotijumppaa? Ja miksi sportstracker ei tunne seuraavia liikuntalajeja: imurointi, vastaan pyristelevän lapsen pukeminen, lattioiden luuttuaminen ja vimmalla tahrojen kuuraaminen?

Miksi en opi milloinkaan pukeutumaan säätiedotusten mukaisesti? Miksi hanskat ovat aina väärän takin taskussa ja se suosikkikaulaliina hukassa? Miksi käsilaukun pohjalta löytyy aina kilon verran sinne kuulumatonta tavaraa? Kuten kuitteja, poikien puoliksi syömiä pullia (mistä ne sinne joutuvat?), ne hanskat joita ei lötynyt mistään, kun piti kävellä vartti vilpakassa säässä ja puoli askillista pastilleja. Miksi ne pastillirasiat aina ottavat ja lakoavat käsilaukun pohjalle?

Eilen, Edwardin ja Topon ollessa tilapäishoidossa ja miehen, Sampun & allekirjoittaneen tehdessä yhdistetyn kauppa- ja ravintolareissun tuli mietittyä, että miksi elämä ei aina voi olla tällaista? Miksi emme voi vain päättää yksi kaunis iltapäivä, että haluamme mennä porukalla syömään. Ja sen jälkeen isoon markettiin, hypistellen rauhassa tyyliin kaikkea eteen tulevaa. Miksi emme voi kotimatkalla päättää ajella rannan kautta kotiin, samalla rauhassa ihastellen talojen joulu (vai ovatko ne nyt sitten teknisesti kaamos?) valoja?

Erona kyselyikäiseen Sampuumme tiedän itse vastaukset suurimpaan osaan mielessä pyörivistä miksi-kysymyksistä.

Koti on kaaostilassa koska täällä asuu kolme pientä lasta. Ja kaksi epäsiistiä aikuista. Lapsukaiset ovat loistavia sotkemishommassa. Ja aikuiset komppaavat hommaa parhaansa mukaan. Pyykkihomma on loputon suo. Sille ei ole mitään alku- eikä loppupäätä. Pyykin kanssa puuhastelee päivittäin, mutta se on niitä projekteja, jotka eivät vain lopu. Tavarat ovat kadoksissa, koska allekirjoittaneella, allekirjoittaneen puolisolla sekä jälkikasvulla on kyseenalainen tapa tipauttaa tavarat ns niille sijoilleen. Hanskat ovat hukassa ehkä hieman shoppailuhurmoksesta johtuen: takkeja kun on monta… Ja niitä takkeja on monta siksi, että siitä shoppailusta tulee hyvä mieli. Ja koska nainen tarvitsee x-määrän kenkiä/laukkuja/takkeja, sekä toimisto/vapaa-ajan/kavereiden tapailu-vaatetta.

Suklaasta saa tieteellisesti todistetusti jotain hyvänolontunteita. En ole toistaiseksi nähnyt ainoakaan tieteellistä tutkimusta siitä, miten kulhollinen viinimarjoja vapauttaa samoin tein aivoissa endorfiineja. Saaden syöjän sillä istumalla ainakin vähän onnellisemmaksi. Salille en vain oikeasti ehdi. Koska niitä tunteja on vuorokaudessa liian vähän. Ja kotijumppaa en ole tehnyt vallitsevasta flunssa-migreeni-aallosta johtuen. Ensi viikolla voi taas aloittaas sen paremman elämän… (optimismi elää vahvasti). Kolmion kuntouttaminen on elämänpituinen matka. Kuntouttamista tulee tehtyä arjessa sen suuremmin ajattelematta. Kun rakentelemme Sampun kanssa legoilla,  tai keskustelemme HubbaBubista, luettelen värejä. Kun avataan jääkaappi kysellään Edwardilta kirjaimia maitopurkin kyljestä ja Topon kanssa liikkuessa käytetään jatkuvasti hyväksi puhelimen valokuvia.

Tiedän myös miksi emme voi tehdä extempore ravintolareissuja. Siksi onkin katkeransuloista välillä saada maistaa hetken verran sitä toisenlaista elämää. Aavistusta siitä mitä kaikki voisi olla, JOS asiat olisivat eri tavalla. Samalla kuitenkin sisällä elää toivonkipinä siitä, että vaikkei vielä ensi vuonna, eikä välttämättä kahden vuoden kuluttua, niin ehkä vaikkapa viiden vuoden kuluttua ne ravintolareissut ovat mahdollisia. Ja voimme kaikki matkustaa ulkomaille, luottaen siihen, että ainoa puuha joka tekee lomailusta vähemmän leppoisaa, on joku turistipöpöaalto.

Yhteen asiaan en vain taida saada heti vastausta; miksi lumi tulee aina yllättäen?