Vertaistuen voimaa

Päivän olotila on jotain tyyliin pää täynnä räkää, ei kuule kunnolla, kampaus on miestä lainatakseni, taas, matkittu Rod Stewartilta. Olen juuri viime viikolla ehtinyt uhoamaan työpaikalla, miten flunssat eivät maar tätä naista kaada sängyn pohjalle. Nielläkseni sanat tänään, laitellen aamulla kollegalle ja esimiehelle "mä olen kipeä" viestiä. Topo on voinut erityisen huonosti ja pistänyt vanhempansa erityisen koville. Mutta siitä huolimatta olo on ainakin suhteellisen keveä.

Kollegani oli ystävänsä kanssa brunssilla pari viikkoa sitten paikassa, jonka hän luonnehti muuten olevan oikein kiva. Paitsi, että heidän rauhaisaa kuulumisten vaihtoa häiritsivät äänekkäät naisporukat. Lauantaina oli minun vuoroni olla osa sitä äänekästä naisporukkaa. Olen aiemminkin kirjoittanut pari vuotta sitten löytyneestä "siskolaumasta". Kiitos Kotilieden Kummikerhon, Kaisankodin, sekä sen, että Linnan epipolilta katsottiin, että allekirjoittanut olisi oiva kohde äitien pidennetylle viikonlopulle, kylpylässä, täyshoidossa. Voisi sanoa, että tämän naislauman viikonloppu jatkuu yhä. Kohde vain vaihtuu. Väliin mahtuu kuukausia, jolloin eletään sitä arkea. Juostaan tukka putkella kodin ja työpaikan väliä. Hoidetaan lapsia, murehditaan heidän voinnistaan. Tsempataan virtuaalisesti sitä äitiä porukasta, jolla kullakin hetkellä on niin sanotusti eniten tilanne päällä lapsen kanssa. Tai elämän kanssa. Tuskaillaan, kun ei ehdi mitään. Eikä muista mitään. Surraan. Murehditaan. Huolehditaan. Mutta: kun lauma pääsee saman pöydän ääreen, surut ja murheet ovat muisto vain.

Mies liene oli osannut varautua viimeisimpään äitien kokoontumisajoon realistisemmin, kuin allekirjoittanut. Ja kokoontumisajojen osanottaja. Hänen laittaessa aamupäivän aikana viestiä, että on ostanut rouvalle yöevästä. Rouvan kuitatessa viestin "en mä nyt niin myöhään ole". Ja vahvistaen sanomaansa saapuessaan kotiin seuraavan vuorokauden puolella. Sehän nyt on selviö, että brunssilta liuetaan glögille, glögiltä kuoharille, kuoharilta syömään. Josta jälleen kuoharille. Ainakin kyseisessä porukassa.

En osaa sanoa mikä näissä naisissa viehättää. Osaan vain sanoa, että heidän kanssaan on maailman paras olla. En oikein osaa sanoa mistä me puhumme. Mutta me puhumme kokoajan. En osaa sanoa mille me nauramme, mutta nauru raikaa suurin piirtein koko ajan. En osaa sanoa mikä se juttu on, mikä antaa sitä positiivista voimaa elämään pitkiksi ajoiksi jokaisen tapaamisen jälkeen. Onko se sitä, että meitä yhdistää ainakin jollain tapaa samanlainen tilanne. Lauma äitejä joilla erästä mamma lainatakseni "jokainen vuosi on vammaisten vuosi" (joo joo, sitä mustaa huumoria). Lauma äitejä, jotka ovat päättäneet, että vaikka lasten ongelmat vievät voimaa, aikaa ja eritoten jaksamista, niin täällä eletään myös itseä varten. Vai onko se isoin juttu se vertaistuki?

Vertaistukea olen saanut toisessakin muodossa. Topon ollessa vuosia niin sanotusti rokotuskiellossa, uskaltauduimme viime talvisen "viikko influenssassa"-näytelmän jälkeen ottamaan hänelle influenssapiikin. Edward sai rokotteen jo viime vuonna ja oli perheenjäsenistämme ainoa, joka kavalalta ja kamalalta taudilta välttyi. Koska Edward ei reagoinut piikin saamisen millään tapaa, ei vuonna 2013 eikä vuonna 2014, uskaltauduimme antamaan rokotusluvan myös Topon kouluun. Opettajan ja kahden avustajan avulla homma saatiin toteutettua. Topo kotiutui rokotuspäivänä koulusta tyytyväisenä. Ei valittanut oloaan. Eikä aristanut kättään. Hieno homma...

Aina seuraavaan aamuun asti. Jolloin alkoi huuto, jolle ei nyt näy loppua. Kyllähän Topo sitä huutelua harrastaa muutenkin. Jos ärsyttää. Jos ei saa mitä haluaa. Jos hitaalla käyvät vanhemmat eivät osaa arvata mitä Topo haluaa. Jos dvd jumittaa. Tai ruoka on vääränlaista. Tilanteissa joissa nyt huudatuttaa ihan ketä tahansa. Tämä rokotushuutaminen on nyt erilaista. Aamu aloitetaan huutamalla. Sitä jatketaan viiden minuutin hengittelytaukoja lukuun ottamatta aamusta iltaan. Normaalisti puistossa hihkutaan ilosta. Nyt siellä huudetaan. Silmistä paistaa paha olo. Ja olemme vaihteeksi miehen kanssa aivan eksyksissä. Miten pikku-ukkoa auttaa? Syli ja lempilaulujen hyräily auttaa. Hetkellisesti. Kaikki muu on Topon mielestä ihan syvältä. Särkylääkekokeilu ei tuottanut tulosta. Ei sitten minkäänlaista. Topo nukkuu tuntien päiväunia. On herätessään iloinen. Viiden minuutin ajan. Kunnes huutaminen alkaa uudelleen.

Onneksi jälleen kerran on paikka jossa hakea sitä vertaistukea. Kiitos Facebook ja vertaistukiryhmät. Muutaman rivin "onko teillä minkälaisia rokotuskokemuksia"-viesti Jaatis-ryhmään ja vuorokaudessa vastaanotettu noin kymmenen erilaista tarinaa siitä, miksi ei rokoteta/rokotetaan, mitä rokotus on aiheuttanut/ollut aiheuttamatta. Kuinka nopeasti oireet ovat kadonneet. Ja miten lasta on autettu jaksamaan rankkojen päivien yli.

Joten; me yritämme hengitellä syvään. Odotella, että rokotushuurut laskeutuvat. Olla miehen kanssa toisillemme vertaistukena. Silloin, kun toisella meinaa niin sanotusti kupoli hajota huutamiseen. Jakaa paketti nenäliinoja. Odotella, että flunssa lähtee tönöstä yhtä nopeasti kuin tänne saapuikin. Jättäen kolmion rauhaan. Muistaen samalla, että emme ole ainoita. Joilla on sairaita lapsia. Joille eivät rokotukset sovi. Ja joihin iskee räkätauti. Ei sitä turhaan sanota, että vertaistuessa on voimaa. Siinä on. Ihan oikeasti.

P.S arvatkaa miten helppoa oli sanoa ponteva "ei", Edwardin pehmonorsu-osto-pyynnölle? Joulupukkia vinkattu hankinnasta. Joskus iso pehmeä norsu liene sitä parasta vertaistukea?