OnnellisuusHaaste

koska asumme pääkaupunkiseudun mittapuussa "metsässä", projekti ajokortti on yhä hieman vaiheessa (enää kaksi vuotta ja voimme viettää projektin kymmenvuotisjuhlia!) ja toimitan kolmen pikkumiehen äidin virkaa, on sosiaalinen elämä suht vieras käsite perusarjessa. Sosiaalista elämää ovat lähinnä työkaverit (erittäin mahtavat sellaiset!) ja sosiaalinen media. Vaihtoehtoja on sosiaalisen median suhteen vaikka kuinka: Twitter, Instagram, YouTube, keskusteluryhmät, eri blogialustat. Ja tietenkin Facebook. Jonka kanssa allekirjoittaneella on hyvinkin lämmin ja kiinteä suhde. Siellä vaihdan kuulumiset ystävien kanssa, jotka asuvat liian kaukana niin sanottuun lähempään kanssakäymiseen. Eli kahvitreffeihin ja iltakävelyille. Siellä on vertaistukiryhmiä, mitä tulee elämän raskaampiin asioihin, sekä kevyempiin harrastuksiin. Siellä on mammaryhmä joka on pitänyt yhtä kahdeksan vuotta. Ja sitten siellä on tietenkin ystäviä, kavereita, vanhoja työkavereita, tuttuja entisestä elämästä. Joiden kanssa viestitellään, kun odotetaan että lapset nukahtavat. Tai kun bussimatka venyy ja venyy ruuhkan vuoksi ja iskee tylsyys.. Sekä tietenkin seurataan päivitysten muodossa kuulumisia, tärkeitä uutisia ja otteita maailman menosta. Voisin sanoa olevani aikalailla aktiivikäyttäjä.

Yksi mihin en ole kuitenkaan isommin lähtenyt mukaan, ovat kaiken maailman kiertohaasteet. Lukuun ottamatta kulunutta viikkoa; sain kahvikuppihaasteen. Koska makasin koko viikon reporankana kotona (juu, ne flunssat jotka eivät allekirjoittaneeseen iske, iskivät ihan kympillä), ryystäen kupista vuoronperään vettä, kahvia ja teetä, ajattelin, että no, voinhan siinä ryystämisen sivussa napata niitä kuppikuvia. Lätkästä ne uutisivirtaan ja päivittää voinnin karmeutta ja flunssan helvetillisyyttä sen kuppikuvan kylkiäisenä. Viiden kuppikuvan jälkeen huokaisin helpotuksesta: olen kantanut korteni kekoon, mitä tulee kiertotehtäviin. Annoin itselleni reippauspisteitä siitä, että olin suorittanut haasteen. Kunnes; nakki napsahti taas.

Nakki napsahti tällä kertaa positiivisuushaasteen muodossa. Positiivisuushaaste on tavallaan kiva juttu. Varsinkin näin syksyllä. Kun on harmaata ja ankeaa. Kulkutaudit kiertävät. Kello 15 jälkeen ei osaa enää sanoa onko päivä, iltapäivä, ilta vaiko yö. Kun alkuillan puistoilun voi unohtaa ihan vain siksi, että puuha on kaikessa harmaudessa, kosteudessa, liukkaudessa ja pimeydessä suorastaan pimeää puuhaa. Tapaturma-altista. Kun lenkillä noin periaatteessa voisi vielä käydä, mutta hei; kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä tarpomaan pimeyden ja kosteuden keskelle. Sen kaiken pimeyden ja kosteuden keskellä voi välillä olla vaikea muistaa, että päivään on saattanut mahtua jotain positiivistakin. Eli haaste voi olla varsin hyvä juttu.

Itse en vain osaa pohtimalla pohtia viitenä päivänä putkeen sitä, että löytyikö päivästä viisi kiitollisuuden ja onnellisuuden aihetta. Varmasti päivästä, kun päivästä löytää sellaiset, kun oikein yrittää. Mutta jos trio on valvottanut, aamulla on tullut liian kiire, kämppä on räjähtänyt, juna taas puoli tuntia myöhässä, sateenvarjo hukassa ja räntää sataa vaakatasossa: haluan mieluummin kertoa Facebookissa kaikille, että kupoli hajoaa. Sen sijaan, että listaisin miten: sain kuitenkin nukkua yli tunnen putkeen yhtä soittoa. Pieni kiire opettaa ja huomenna olen viisaampi (en takuulla kuitenkaan ole). Se juna tuli kuitenkin. Ja enhän minä ole sokerista tehty, ei pieni räntäsade haittaa.

Joskus kuitenkin tulee niitä päiviä, kuin osaa olla suunnattoman onnellinen pienistä asioista. Ja isommista. Joten työystävälle kiitos haasteesta. Ilmoitan täten kuitanneeni sen oheisen listan muodossa. Tiedossa siirappia koko rahan edestä:

- Kolmisen iltaa takaperin Sampu tunki hyvin flunssaisen ja raatomaisen äitinsä kainaloon illalla. Edward oli sänkykaverina dumpattu. Miehen ollessa läiskimässä tennistä, Sampu näki tilaisuuden tulleen: vanhempien sängyssä on alkuillasta yksi vapaa paikka. Siinä on hyvä aloittaa yöunet. Tyyppi alkoi tehdä unta. Kunnes (tässä pitäisi tulla Tappajahain tunnari): tapahtui karmeuksien karmeus. Sampun hauvasta, anteeksi Hauvasta, löytyi reikä. Tyrmistyksen määrällä ei ollut rajaa. Hauva sai kenkää makuuhuoneesta sen sileän tien. Sampu karjui unisen kolmevuotiaan raivolla "hauva on rikki, rikki rikki rikki rikki". Pulssini nousi flunssan ja jälkitautien aiheuttamasta perus 120:sta noin 220:n. Ei hemmetti; nyt me ei nukuta enää ikinä. Vastoin olettamaa, Sampu nukahti varsin pian. Hauvan viettäessä yötään kylmällä lattialla. Niin, siihen onnellisuuteen: muistin ostaneeni kerran jossain "mä korjaan kaikki rikkimenneet sukat ja ompelen napit uusiksi"-huuruissani ompelusetin. Arvatkaa onnellisuutta, kun löysin setin. Kursin vaurioituneen hauvan (anteeksi Hauvan) kasaan. Ja kiillotin illalla käteväemäntä-superäiti-sädekehääni, katsellessani nukkuvaa lastani. Hauvan toimittaessa tyynyn virkaan. Sampun valtakunnassa kaikki loistavasti.

- Topon elämä oli äärimmäisen vaikeaa viikon verran. Kiitos influenssapiikin. Siperia opettaa: ensi vuonna jää piikit ottamatta. Suuren suurta onnea ja onnellisuutta koimme koko perhe, kun Topo viikon huonovointisuuden jälkeen yksi aamu heräsi omana itsenään. Oli taas rauhallinen. Ja Onnellinen. Tämä onnellisuus kantaa pitkälle. Onnenhetken koin eilen, lounasaikaan. Kun komensin trioa ruokapöydän ääreen. Topon ruokahalu on ollut kotirintamalla hukassa. Perusherkku makaronilaatikko sivuutettiin edellisenä päivänä täysin. Aamulla jouduin pariin kertaan houkuttelemaan Topoa aamupalalle. Vaikka tarjolla oli Topon suosikkileipää. Ja jos Topo ei syö, elämän on erityisen hankalaa. Ennen puistoon suuntaamista kätevä emäntä teki lapsilleen nakkikastiketta. Edwardin ilmoittaessa, että hän ei halua nakkikastiketta. Hän haluaa "tikkunakkeja" (eli niitä nakinpalasia, joihin on pistelty spagetinpalasia). Sampun ilmoittaessa ponnekkaasti "mä ei syö kakkeja". Ja vaatien sitä makaronilaatikkoa. Topon kasvojen sen sijaan mentyä asentoon: leveä hymy. Hänen sanoessa "mmammamamm". Ja syöden kolme annosta ruokaa. Pieniä isoja onnenhetkiä.

- Rinnassa läikähti muutamaa tuntia myöhemmin, sen samaisen kätevän emännän katsellessa, miten kaksi lapsukaista leipoo Sunnuntain tekemästä piparkakkutaikinasta piparkakkuja. Edward halusi tehdä lepakoita. Kävimme pariin otteeseen keskustelua aiheesta "voisivatko lepakot kuitenkin olla enkeleitä". Kunnes kätevä emäntä, sivustaseuraaja ja kaulimisavustaja, eli äiti-ihminen luovutti: olkoot sitten lepakoita. Topon istuessa sohvalla katsomassa Nalle Puhia. Silmät kirkkaana. Rauhassa.  Pystyin melkein kuulemaan taustalla joululaulujen raikaavan, tonttujen katsellessa ovista ja ikkunoista sisälle, tyytyväisenä myhäillen "tuollapa asuu harmoninen perhe". Miehen tiedustellessa vointia ja päivän kulkua myhäilin typerä hymy naamallani, että täällä on kaikki hyvin. Onneksi trio sentäs valvotti jossain määrin seuraavana yönä, muuten en ehkä olisi laskeutunut onnellisuus-kätevä-emäntä-superäiti höyryistäni maan pinnalle ollenkaan.

- Oikeasti vihaan krääsää. Ja samalla olen jonkin sortin krääsähamsteri. Pimeä syksy ja lähestyvä joulu ovat salaa-krääsänrakastajalle oikeaa kulta-aikaa. Pihalle saa laittaa pihavaloja. Niitä voi laittaa pikkasen kukkapuskiin. Vähän roikkumaan pihapuun oksille. Pikkasen portinpieleen. Ja vähän parvekkeelle. Ilman ,että homma menee pahasti ylikoristelun puolelle. Sisällä voi laittaa takan palamaan. Kyntteliköt ikkunalle. Söpöt valot keittiön ikkunaan. Ilman, että homma menee vieläkään ylikoristelun puolelle. Illalla, kun kolmio on nukahtanut, pihavalot vilkkuvat pimeydessä ja kyntteliköt ja tuikut valaisevat pikaraivattua alakertaa, katson ympärilleni; ah kun näyttää kauniilta. Olen onnellinen, kun mietin miten kauniissa kodissa me asummekaan.  Onni haihtuu siihen mennessä, kun seuraavana aamuna aurinko valaisee tahmaiset ikkunat ja likaiset lattiat. Ja kylppärin ovella odottaa yksi pyykkivuori pesuvuoroa, ja seuraava kaapittamista. Onneksi pimeys laskeutuu kello 15 jälkeen ja koti näyttää taas lämpöiseltä, siisti(mmä)ltä, kiitos niiden tuikkujen ja valojen. (äiti-ihmisen siivouskikka-kutonen, olkaa hyvä: ÄLÄ käytä kattovaloja. Käytä pieniä valonlähteitä, kynttilöitä, lattiavalaisimia, niitä kynttelikköjä, ja voilá: koti on sadasti siistimpi).

- matkalla puistoilemaan ohitimme metsänreunassa puisen penkin. Sain hullun ajatuksen, yrittää ottaa triosta, kolmiosta, pikku-ukoistani, yhteiskuvaa. Normaalisti erisuuntaan sinkoilusta, vastalauseista, vieruskaverin tönimisestä ja taivaan tuijottelusta poiketen kolmio niin sanotusti painoi puuta Istuutui nätisti siihen penkille. Kukaan ei töninyt ketään. Kukaan ei huutanut. Kaikki katsoivat kameraan. Hurjalta kuulostanut ajatukseni onnistui. Mikä onnistumisen ja onnen tunne seurasi kuvan katsomista. Hitsinpillit meillä on miehen kanssa kolme söpöä poikaa. Sitä ei hirveästi vähentänyt edes Edwardin huomio siitä, että kyseinen penkki oli litimärkä. Ja huomiota seurannut vaatimus housujen kuivaamisesta. Heti.

Olen myös onnellinen siitä, että pääsen huomenna töihin. Viikon kotona makaamisen jälkeen. Että tänään nakkikastikelounas kelpasi jokaiselle alaikäiselle huushollissamme. Olen onnellinen siitä, että viikonlopun päätteeksi mies saadaan reissusta takaisin kotiin. Niin ja sitten olen onnellinen siitä, että olemme pärjänneet tosi hyvin; vaikka olen ollut vielä puolikuntoinen. Vaikka hauva oli rikki. Vaikka Topo yritti hetkellisesti voida taas vähän huonommin. Ja vaikka Edward pelästytti äitinsä kertoen dramaattisella äänellä perjantai-iltapalalla, että Sampu suusta tulee tosi paljon verta. Tällä kertaa kyseessä ollen enemmänkin ketsuppiyliannostuksen.

Ja nyt juuri olen onnellinen siitä, että ei sada. Eilisellä kolmion ulkoilutusreissulla onnistuimme nimittäin kastelemaan joka ainoan vaatekappaleen joka reissussa oli mukana. Äiti-ihmisen varoitukset siitä, että liukumäki saattaa olla litimärkä kuitattiin huomautuksella "höpö höpö äiti, se on lunta. Nyt on talvi. Nyt on joulu". Niih...