pää pystyssä

Alkuviikko taputeltu pakettiin. Maanantaina työpaikalla, liiallista ajatustyötä tehdessä, huomasin pitkästä pitkästä aikaa rinnassa menneiltä vuosilta tuttua sydämen muljahtelua. Rytmihäiriöitä. Yhdistin ensin rytmihäiriöt siihen liikaan ajattelutoimintaan, kunnes kuluvan päivän aikana olen todennut, että niillä onkin suurempi asiayhteys Tapaukseen Topo ja Paha Syksy. Tällä kertaa sydän ei mulju kiitos liian huonojen yöunien, liian vähäisen liikunnan, liian väsyneen kropan ja mielen. Vaan silkasta huolesta.

Topon vointi siis ei ota palautuakseen Normi-Topo-raiteille. Nyt ollaan siinä pisteessä, että olemme miehen kanssa pikatäsmäyttäneet kalenterin loppuviikon osalta ja tehneet työnjaon. Kuka luuhaa Linnassa aamupäivät Topon seurana. Ja kuka ottaa vetovastuun ilta- sekä yövuoroista. Se on nimittäin osastokeikan paikka. Osastokeikka on siinä mielessä hyvä juttu, että saamme ehkä jotain pitkäkestoista positiivista tolkkua Topon vointiin. Ehkä mahdollisen lääkeremontin muodossa. Toivossa on hyvä elää. Huono (tosi huono) se on siinä mielessä, että Topo ei ns diggaa siitä Linnasta hengailusta. Joten Linnassa hengailu Topon aisaparina on kaikkea muuta, kuin neulomista, lehtien lukemista ja yleistä ajantappamista. Sen sijaan se on 24/7 Topon-viihdytys-automaattina toimimista. Heitä palloa, vaihda dvd, heitä uudestaan palloa, käy kahvilla, mene ulos jos (ja yleensä kun) vointi antaa periksi. Lämmitä ruokaa. Heitä palloa. Ja tässä välissä hoe aivan liian monta kertaa "Topo rauhoitu".  Pahoittele hoitajille, lääkäreille, paikalla olevien muiden lasten vanhemmille sitä, että olemme hieman rauhattomia ja kovaäänisiä. No, ehkä me kestämme. Ehkä. Jos siis ei ihan joka päivä oteta mitään verikokeita. Sitä matsia me emme nimittäin kestä. Ei Topo, ei mies, eikä äiti-ihminen.

Alkuviikkoon mahtui myös yksi mystisesti kadonnut blogiteksti. Kuulemma bloggeri voi "imaista" tekstejä jonnekin blogitekstiavaruuteen. Tämä juttu tuli aivan puskista. Miehelle kadonnut-teksti-insidenttiä murehtiessa, mies lohdutti ensin "no eihän siinä mitään. Senkun vaan laitat tekstin sinne takaisin". Seuraava lause miehen suusta oli tyrmistynyt "siis ei voi olla totta, etkö sä kopio tekstejä mihinkään". Voitte siis arvata minkä lauseen heitin ilmoille tuon "laita teksti takaisin"-ohjeen jälkeen. Vahingosta viisastuneena aion tästäedes muistaa kopioida tekstit talteen. Yksi menetetty teksti ei onneksi (ehkä) venettä kaada. Ei edes luultavasti ihan hirveästi keikuta sitä. Ehkä se ei ole juurikaan se teksti jolla olisi voitettu kirjallisuus- ja kirjoituspalkintoja.

Kuluvalla viikolla Edwardin suusta on kuultu lause "Onneksi olkoon äiti, teit todella hyvää ruokaa". Niih. En osaa ihan sanoa, että oliko tämä 100% kehu, vain hieman hassusti muotoiltuna. Vai jonkinasteinen piikki Kokki Kolmosen ruoanlaittotaidoista. Vaihtoehtoisesti tämä oli äidin pehmittämistä jälkiruoan ja iPad tuokion toivossa. Laittaisin ehkä latini viimeisimmälle vaihtoehdolle. Loppu kiitollisesta jälkikasvustani vilkaisi äiti-ihmisen onnistunutta ruokaa kerran. Ja häipyi hiljaa pöydästä. Pyydellen puolen tunnin kuluttua pinaattilettuja/mandariineja/mitä tahansa, kunhan ei sitä aiemmin tarjoiltua ruokaa. Ilmoille heitettyyn kysymykseen "mitä, onko sulla nälkä, hei tuolla on ruokaa" tuli vastauksena joko pikalivahtaminen yläkertaan tai pelästynyt "ei, ei nälkä" lausahdus. Eli maailma ei ihan hirveästi päässyt tämänkään ruokatarjoilun osalta järkkymään. Joku söi. Joku (tai jotkut) ei.

Päätin myös maanantain ja uuden viikon kunniaksi aloittaa projektin kaappien tyhjäys. Kiitos valveutuneen naapurimme, olemme viimeisen vuoden aikana tasaisin väliajoin lahjoitelleet "ylijäämät" mitä tulee leluihin, vaatteisiin ja lakanoihin Hope Ry:lle. Koska tavaraa pursusi taas kaapeista, hyllyistä ja kaiken maailman koriviritelmistä, oli selkeästi aika aloittaa perkausoperaatio. Harmi vain, operaatio jäi kesken, koska oli pakko raahata luunsa jumppaan. Tänään, kun on päivä uusi, operaatio ei jotenkin innosta ollenkaan. Joudun siis arpomaan kahden vaihtoehdon välillä; kuljen matalassa majassamme ns laput silmillä, ja en ole näkevinäni joka puolelle ripoittelemaani rojua. Tai jatkan operaatiota. Ajatuksen voimalla tavarat eivät selkeästi löytäneet tietään kierrätyspusseihin. Niille siis pitää ihan oikeasti tehdä jotain. Nyt ehkä ymmärrän isääni, joka kertoo yhä näkevänsä säännöllisin väliajoin painajaisia siitä, kun kotona asueessani päätin siivota vaatekaapit. Operaatio kun noudatti yleensä jotakuinkin samaa kaavaa; kaapit tyhjiksi, eli kaikki sisältö lattialle. Jonka jälkeen yllättäen löytyi tärkeämpääkin tekemistä. Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

Unohtelusaralla olemme noudattaneet jo tutuksi tullutta kaavaa; homma on selkeästi vahvoja puoliamme. Siis mitä tulee mieheen ja minuun. Viikon unohdussaalis tähän mennessä; unohdettu hammaslääkäriaika, sekä paniikki selvitys Topon reissukirjaan siitä, että loma-ajan hoitolappu on kadonnut mystisesti kotoamme. Tähän selvitykseen saimme jotakuinkin seuraavanlaisen vastauksen "hei, palautitte laput heti seuraavana päivänä, kun lähetimme sen teille kotiin. Kiitos". Ei kaikkea voi muistaa. Hammaslääkäriin piipitin pelon- ja paniikinsekaisella äänellä, että se nyt vaan unohtui, kun tuo Topo ei voi kauhean hyvin. Ihanan rauhallinen täti ilmoitti, että eipä sitten tässä tilanteessa se hammaslääkäri ole asioista tärkein ja antoi täyden synninpäästön unohduksellemme. Jälleen kerran heitän ilmoille kysymyksen, että mistä sitä lisämuistia voi hommata?

Nyt yritän ainakin muistaa kopioida tekstin talteen. Siltä varalta, että blogger alkaa taas nälkäiseksi. Ja tämä olisikin ollut juuri se teksti, mikä olisi tehnyt minusta wanna-be-bloggaajan sijaan oikean kirjoittajan. Yritän muistaa ottaa aamuisin sateenvarjon mukaan, kun lähden töihin. Toivon, että tästäkin viikossa selvitään pää pystyssä. Sateinen ilma muuttuu auringoksi. Ja myrskytuulet jättävät pihapiirimme rauhaan. Joka saralla.