ystävyys

viimeinen viikko on menty niin sanotusti tukka putkella. Hölkättiin bussiin joka vie Linnaan. Ja junaan joka vie työpaikalle. Käytiin messuilemassa. Tehtiin miehelle isänpäivänä liikaa aamiaista. Ja kiitos "appelsiininmehupuristamiskriisin", suurin osa niistä aamupalan antimista ehti viilentyä. Käytiin ilahduttamassa isovanhempia. Ja kirsikkana kakun päällä: leivottiin kakkua ja tarjoiltiin sitä sukulaisille. Edwardin syntymäpäivänä.

Tällä kertaa meillä oli perhepiirin lisäksi juhlissa kaksi "ylimääräistä vierasta". Ylimääräisellä viittaan siis siihen, että heillä (ei ainakaan tietääkseni) ole olemassaolevaa verisidettä porukkaamme. Edward oli nimittäin kutsunut juhliin ystävänsä.

Niin, ystävät. Ne elämän suola. Jotka iloitsevat, kun on iloittavaa. Ja kyselevät "mitä kuuluu, miten sä voit", kun planeetat ovat niissä väärissä asennoissa. Olen niin sanotusti muuttavaisesta perheestä. Ja sitä myöten tottunut olemaan se uusi tyyppi naapurustossa, koulussa, luokassa. Monesti olen puhunut väärää murretta; slangia Jyväskylässä. Ja kun ei vielä ihan se toinen kotimainen taipunut, englantia Ruotsissa. Noh, siinä mentiin kyllä jo reippaasti ei pelkästään väärän murteen, vaan myös väärän kielen puolelle. Vihasin nuorempana sitä muuttamista. Ja sitä uutena olemista. Mutta vanhemmalla iällä on ollut helppo sujahtaa uusiin porukoihin, kun nuoruudessaan tottui olemaan "se uusi tyyppi". Tottunut tutustumaan ja ystävystymään. Muuttaminen nuoruudessa on tehnyt myös sen, että koen entistä tärkeämpänä sen, että kolmion elinympäristö pysyy suht samana.

Olemme pitkään tuskailleet miehen kanssa ongelman Edward & Ystävät kanssa. Lähinnä siis sitä ystävien puutetta. Vuosia takaperin Edward katseli omalta pihalta haikeana naapuripoikien ja heidän leikkiensä perään. Jossain vaiheessa tuli tilanne, jossa omien veljien seura selkeästi riitti. Edward odotti Sampun syntymää, kuin kuuta nousevaa. Että sai hoitaa vauvaa. Sampun vauvavuosi meni siinä vauvahurmoksessa. Päiväkodista kotiutuduttiin huudellen ensin Sampun perään. Sampua halattiin. Pussattiin. Hänelle yritettiin tarjoilla äidiltä salaa rusinoita, mandariineja ja lauantaisuklaita. Kun äiti-ihminen puki Topoa, Sampu"vauvan" ollen jo taaperoiässä, kuului Edwardin suusta iloinen "katso äiti, Sampu syö mandariina"- huudahdus. Niinhän tuo teki. Kuorineen päivineen. Pitäähän sitä nyt pikkuveljeä ruokkia… Tapauksen: mandariini kuorineen aamupalaksi jälkeen, byytta-kammoinen äiti-ihminen vietti pari unetonta yötä odottaen "mandariininkuorioksennuksia". Niitä ei tullut, mutta jonkinasteinen mandariininkuorisontakatastorfi kyllä koetttiin.

Sampun kasvaessa Edward sai Sampusta kaverin ravaus ja paini puuhiin. Tyypit ovat kuin ne majakka ja perävaunu. Majakka ja perävaunu jakavat huoneen. Ja jopa sängyn. Joskin tyypeistä lyhyempi ja nuorempi jollain ilveellä löytää itsensä vanhempiensa sängystä suht joka ilta. Ja laiskat vanhemmat eivät jaksa aloittaa illan ja yön tunteina mitään huoneeseen palauttamisoperaatioita. Kai se tyyppi joskus muuttaa pois kotoa, ja hylkää vanhempiensa sängyn? Joten enimmäkseen sen ison sängyn jakaa itse itsensä kanssa Edward. Ja Edwardin kymmenen unikaveria.

Edwardin ystäviä ovat pitkään olleet siis omat veljet. Edward löysi päiväkodista kaverin. Hyvän kaverin. Mutta tyyppien iästä johtuen (ehkä), suhde ei kehittynyt kestävämmäksi ystävyydeksi.

Koulun alkaessa omalta luokalta löytyi Edwarin ikäinen neitokainen. Edwardilla ja neitokaisella synkkasi sen sileän tien. Tuttavuus kasvoi kaveruudeksi. Ja kaveruus ystävyydeksi. Nuoren neidon nimi alkoi vilkkua Edwardin puheissa enenevissä määrin. Opin tuntemaan neitokaisen äidin. Meilläkin synkkasi. Vaihdoimme yhteystietoja. Ja tietenkin viskoimme facebookissa kaveripyyntöjä. Jalo tarkoitus oli kuluneen kesän aikana saada aikaiseksi kaveritreffejä. Mutta se kesä… hmmmm… no; se meni liian nopeasti. Sovittiin, että syksyllä kyllä. Kahvilareissu. Tai jätskireissu. Tai muuten vain kyläilyä puolin ja toisin. Niin sekin vain jäi.

Kunnes koitti Edwardin syntymäpäivä. Edwardille on ehdoteltu kaverisynttäreitä jo viimeisen parin vuoden ajan. Edward on vastustanut ideaa suht isolla hanskalla. Olemme miehen kanssa haudanneet kaverisynttärideat, todeten, että annetaan ajatuksen muhia vielä vuoden. Eiköhän niitä kaverisynttäreitä ehditä järjestellä kyllästymiseen asti. Nyt, yhdeksännen syntymäpäivän korvilla, Edward ilmoitti, että hän haluaa kutsua neitokaisen juhliinsa. Syömään suklaakakkua. Tuumasta toimeen; kutsu toimitettiin neitokaiselle tekstiviestin välityksellä. Vastauksen saapumiseen meni noin 30 sekuntia "me tulemme". Sanansaattajina toimiessa puolin ja toisin ystäväpariskunnan äiti-ihmiset. Edwardin alkaessa viettää unettomia iltoja, syntymäpäiviä odotellessa, ei enää pää puheenaihe ollut se, että mitäköhän tulee lahjaksi. Eikä se, että tulevatko Mummi&Vaari&Mummi&Tädit&Sedät&Serkut, vaan tasaiseen tahtiin varmisteltiin, että onhan ystävä tulossa syntymäpäiville. Kun syntymäpäivä koitti, päivän pääpuheenaihe oli se suklaakakku, jota tarjoillaan ystävälle.

Luulen, että Edwardin syntymäpäiväjuhlat olivat hänen mielestään parhaat ikinä. Luulen, että ne olivat miehen ja äiti-ihmisen mielestä parhaat syntymäpäiväjuhlat ikinä. Se on ainakin vissi, että Edwardia on harvoin nähty niin onnellisena, kuin silloin, kun hän toivotti ystävänsä tervetulleeksi. Puhalsi kaikki yhdeksän kynttilää kakkunsa päältä (kakun joka oli hyvää, mutta jonka koristesuklaat olivat suorastaan karmeita). Söi ensimmäisen kerran ikinä lautasellisen syntymäpäiväkakkua. Vietti juhlailtaa rakkaiden kanssa, jonka piiri oli laventunut bestiksen muodossa. Luulen, että yksi elämämme top kymppi liikutushetkiä, mitä tulee mieheen ja äiti-ihmiseen, oli se, kun ystävykset halasivat pitkään ja hartaasti, ennenkuin oli aika sanoa heipat.

Niin, ystävät. Elämän suola ja sokeri. Edwardin ystävälle kiitos, että olet Edwardin ystävä. Ja että tulit juhlimaan. Saimme ikimuistoisen illan. Ja nyt oikeasti lyödään lukkoon ne jätskireissut ja kyläilyt.