uhma tuli taloon (jälleen)

Sattui eräässä nimettömässä huushollissa, eräänä aamuna. Se tyyppi joka osaa puhua (enkä tällä tarkoita suinkaan äiti-ihmistä. Saatikka isäihmistä joka on hotelliaamiaisella työmatkalla) aloittaa joka aamuisen "ei minä en halua mennä kouluun" virtensä. Normi valitusvirsikaavasta poiketen, tyyppi saa lietsottua itsensä itkuun "Minä vihaan koulua. Minä vihaan opettajaa. Minä heitän isin autoa appelsiinilla"-aamumarinoiden saattelemana. Tästä itkusta hermostuu se keskimmäinen tyyppi, joka ei osaa sanoa veljelleen, että kita kiinni. Tuo vinkuminen ärsyttää. Muuta kuin aloittamalla huutokonsertin. Samassa hetkessä se pienin tyyppi tulee tukka pystyssä keskelle huutoareenaa, ilmoittaen pontevasti "peippää". Peippää, joka saatetaan tuntea myös nimikkellää leipä, ei jakseta odottaa minuuttia. Peipän on tultava pöytään nyt. Peipäpalvelun kestäessä, pieninkin tyyppi aloittaa pontevan vastalauseiden esittämisen.

Saan rauhoitettua sen vanhimman, yhä appelsiineista, ja isin autosta puhuvan tyypin niin, että saamme tyypin lähtökuntoon. Annan tyypille ohjeen mennä ulko-ovelle taksikytikselle. Samalla yritän rauhoittaa keskimmäistä itsensä huutohurmokseen lietsonutta tyyppiä. Ja pukea samanaikaisesti samaista tyyppiä, joka esittää aamunumeroa näytelmästä "viuhdon tuulimyllyn lailla, mulle ei saa pukea päälle".Sen yhden pienimmän tyypin huudellessa yhä peipänsä perään, roikkuen samalla rauhoittajan, kautta pukijan vasemmassa jalassa. Jotenkuten rauhoittaja/pukija/äiti-ihminen saa puettua keskimmäisen tyypin, ja lähetettyä tyypit vanhin, ja keskimmäinen taksiin, ja matkaan. Tässä vaiheessa heidän jo hymyillen tyytyväisenä, ja vanhimman huutaen ulko-ovelta "äiti tule antamaan pusu". Pienin tyyppi saa peipänsä, ja äiti-ihminen kahvinsa. Huokaus.

Iltapäivällä otetaan uusinto aamusta, eri ympäristössä. Puisto, kautta, kauppareissulla. Puistossa kaikki on hyvin. Kolme tyyppiä keinuvat, ja laskevat mäkeä tyytyväisenä. Pieni tihkusade ei haittaa kuin äiti-ihmistä, joka ei ole kurkannut ikkunasta ulos ennen alkuillan happihyppelyä. Ja pyörii mutaisessa puistossa juuri alennusmyynneistä hankituissa pakkaskengissään. Joiden pintamateriaalia ei ole suunniteltu mutaiseen, tihkusateiseen puistoon. Kenkätilanteesta huolimatta äiti-ihminen on hetkellisesti hurmoksessa nätisti leikkivistä tyypeistään. Kaikilla on mukavaa.

Show alkaa kun aletaan tehdä lähtöä kohti kauppaa. Keskimmäinen, ja pienin tyyppi saavat aikaiseksi rähinät siitä, kuka saa istua rattaissa. Seuraavassa minuutissa rähinän aihe onkin yllättäen kääntynyt päälaelleen. Ja tällä kertaa huutotaisto on aiheesta kenen on istuttava rattaissa. Ratasvuoro lankeaa pienimmälle tyypille, jolla on ilmeisesti joku kasvunvaihe meneillään. Tämä vaihe käsittää karkailun joka paikassa, mahdollisimman pahaan ajankohtaan, päättömänä juosten sinne, minne nenä osoittaa. Tyyppi pistää kampoihin. Ihan kympillä. Ja onnistuu heittäytymään rattaista, selälleen, tielle osuvan suurimman mutalammikon kohdalla. Ai niin; tähän väliin on hyvä lisätä, että tyypeillä ei ole kuravaatteita. Äiti-ihminen saa jotenkin päin survottua tolkuttoman mutaisen tyypin takaisin rattaisiin, ja heittäytymisestä viisastuneena ottaa käyttöön rattaan turvavyöt. Mars kauppaan. Kaupassa pienin tyyppi karjuu pettymystään; rattaisiin köytettynä ei pääse hakemaan pikku kauppakärryjä, ja toimimaan ostosassistenttina. Keskimmäisen tyypin kanssa rähinät saadan aikaiseksi sipsihyllyn kohdalla. Ei; tänään ei ole sipsipäivä. Se isoin tyyppi on toistaiseksi rauhallinen. Huutelemme ympäri kauppaa, ja kassajonossa, ja bussipysäkillä. Ja bussissa. Jotenkuten selviytyen kotiin. Jossa tyypit laitetaan kylpyyn. Jossa saadaan aikaiseksi tilanne. Joten tyypit noukitaan yksi kerrallaan kylvystä pois. Ja aletaan laittaa iltapalaa.

Tässä vaiheessa sillä vanhimmalla tyypillä taas ns palaa hihat. Hän ilmoittaa, että ei aio mennä huomenna kouluun. Ja että hän vihaa opettajaa. Ja että äiti on tyhmä. Pienimmän tyypin säestäessä pontevasti, äiti-ihmistä katsoen, "sä oo tymmä". Keskimmäistä alkaa harmittaa vanhimman, ja pienimmän vinkunat. Ja hän ns korottaa ääntään. Äiti-ihminen pohtii karkaamista. Jättäen karkaamiset kuitenkin väliin. Kai tää tästä...

Iltapalojen valmistuttua peruskiltti vanhin tyyppi tulee vinkeää voitontahtoa uhoten ilmoittamaan tehneensä läksynsä. Äiti-ihmisen epäilys herää, koska tyyppi ei tee yksin läksyjään. Tyypiltä kysyttäessä kun ei ikinä ole edes läksyjä. Äiti-ihminen huomaa, että vanhin tyyppi on kastellut läksyvihkonsa, ja plussana repinyt sivuista pieniä palasia pois. Joku kehitysvaihe kai? Mutta tämän olisi kernaasti voinut jättää väliin. Äiti-ihminen korottaa ääntään, paasaa hetken (ja toisen) siitä, miten koulusta saatuja kirjoja ei sotketa. Ja miten äiti-ihminen on pettynyt. Vanhin tyyppi pillahtaa itkuun (jep, taas).  Keskimmäistä tyyppiä alkaa uusi itkusessio ottaa kupolista. Äiti-ihminen antaa vanhimmalle tiukat ohjeet pistellä iltapuuron naamarin todella haipakkaan, ja lähteä iltapesulle. Iltapuuro uppoaa vanhimpaan tyyppiin ennätyksellisen nopeasti. Kyynelten yhä virratessa. Äiti-ihmisen päivän sietokyky alkaa olla pikkkuhiljaa nollassa. Vanhimman tyypin kanssa saadaan kuitenkin sopu aikaiseksi. Tehdään läksyvihkosta kuivana pysyneet tehtävät. Vanhin tyyppi menee sänkyynsä, varmistellen ensin, että "äiti laittaa läksyt kuivumaan". Keskimmäinen on tässä vaiheessa jo simahtanut omaan sänkyynsä. Pienimmällä tyypillä on virtaa; pyörii väkkäränä keskellä hänen, ja vanhimman tyypin huonetta. Törmäillen samalla tielle osuviin huonekaluihin, tai kalusteisiin. Mitä tuohon nyt enää edes sanoisi?

Koska tyypeillä vanhin, keskimmäinen, ja pienin on tuo perussairaus, ensimmäisenä tulee mieleeni, että vanhimmalla on nyt varmasti joku huononema meneillään. Ei vain ole hyvä olla. Ei se muuten käyttäytyisi noin. Päiväkodissa sanottiin, että vanhin tyyppi on ehkä kiltein lapsi, johonka he ovat törmänneet. Siis hyvässä. Opettaja kehuu, että vanhin tyyppi on luokassaan se rauhallinen tyyppi, joka saa muutkin rauhoittumaan. Vanhin tyyppi on se, jonka kanssa voi lähteä ihmisten ilmoille, pelkäämättä käytöksestä johtuvia liikoja tuijotteluja. Eli tyypillä täytyy oikeasti olla tosi huono olla. Kunnes tyypit sänkyyn peiteltyäni saan ahaa elämyksen: sillähän on varmasti uhma. Kuten pienimmälläkin tyypillä. Jos kehitys tulee vähän perässä, niin eivät ne uhmatkaan varmaan tule ihan aikatauluissaan?  Ihanan normaalia. Ja ihan kamalaa… Vissiin olisi lisäpinnan paikka. Tällaisia päiviä saattaa olla odotettavissa muutama lisää? Kuinka kauan uhma muuten kestää?

(pienin tyyppi ottanut hatkat äiti-ihmisen ehdotellessa jotain vessassa käynnistä... )

kolmio klubilla

Joskus aikanaan harrastimme sisäleikkipuistoja aika urakalla. Kunnes jossain vaiheessa heräsimme miehen kanssa ei-ehkä-niin-yllättävään asiayhteyteen; sisäleikkipuisto-kulkutaudit. Jos mieheltä kysytään, meillä oli aina laatoitushommia Hoplop/Huimala-keikan jälkeen, mutta en nyt menisi väittämissäni ihan näin pitkälle. Joskus oli vain nuha.

Tauteja saa missä, ja mistä tahansa. Mutta kolmion kanssa yritämme kuitenkin, ainakin jossain määrin, vältellä sitä, että niitä ihan hakemalla haetaan. (Ja välihuomautuksena tähän, että hei vaan hei sairastuvalta...) Eli sisäleikkipuistoilut jäivät odottamaan parempia päiviä, ja aikoja. Edward kyllä yhä Huimalan ohi ajellessamme saattaa haikealla äänellä muistella paikkaa. Onneksi siinä vaiheessa, kun auto on kiitänyt Huimalan ohi; koko paikka on unohdettu. Edward saattaa toivoa, että menemme bussilla puistoon, kauppaan ostamaan "iso vihreä sipsi" (lue: sipuli-pringlesit. Voi miksi, kaikista sipseistä. Dunkkis on kamala, kämppä haisee, lapset haisee. Ilmankos ei ole tullut sipsimielitekoja aikoihin), Mummin luokse juomaan kuumaa kaakaota, tai pizzalle. Mutta puheissa ei onneksi ikinä vilku sisäleikkipuisto. Eli oletusarvoni on se, että lapsemme eivät ole kokeneet elämää suurempia traumoja siitä, että puistoilu tarkoittaa vain, ja ainoastaan ulkotiloissa tapahtuvaa puistoilua.

Viime viikolla tarjoutui kuitenkin melkein elämääkin suurempi mahdollisuus päästä sisäleikkipuistoilemaan/jumppaamaan/temppuilemaan Jaatisen mahtaviin tiloihin, eli Jaatisklubille. Joten jätimme miehen tekemään rauhassa töitä (lurjus, ei yhtään päivää voinut pitää talvilomaa!), ja suuntasimme kolmion kanssa purkamaan energiaa. Ookoo; kolmio purki energiaa, äiti yritti juoda kahvia. Yrityksestä kymmenen pistettä, toteutuksesta vähän vähemmän. Reissu oli joka tapauksessa ihan kymppi minuutissa juodusta kahvista huolimatta. Edward, Topo, ja Sampu kiipeilivät, juoksentelivat, pallottelivat, rääkkäsivät pehmoelukoita, ja Jaatisen työntekijää (äidin rääkkääminen kuuluu asiaan, sitä ei tarvitse edes erikseen mainita), ja juoksentelivat vähän lisää. Puolitoista tuntia armotonta menoa, kikatusta, käkätystä, ja hikeä myöhemmin valuimme naapurissa olevaan mäkkäriin talviloman-vika-päivä-lounaalle. Ruoka- ja ravintoympyrät kunniaan, ja sitä rataa. Kotimatkalla bussissa istuikin sitten harvinaisen hiljaista väkeä. Tällä kertaa tyytyväistä, ja hiljaista. Oli aivan loistavaa. Ja mennään takuulla uudestaan. Heti kun Jaatisissa ollaan toivuttu vierailustamme. Mikä ei ole ehkä ihan heti…

Niin, ja mikä on Jaatinen ( http://jaatinen.info/ ) Kyseessä on siis vammaisten lasten vanhempien yhdistys. Joka on myös vammaisten lasten vanhempien perustama yhdistys. Törmäsin Jaatiseen ensimmäisen kerran kunnolla Sampun äitiysloman aikoihin, Facebookissa, kuinkas muuten. Ja noh "siitä se ajatus sitten lähti".  Itse olen Jaatisista saanut arjen kiemuroihin, ja taistoihin paljon tukea. Sekä kultaakin kalliimpia neuvoja + vinkkejä. Useimmiten löytyy joku, joka on ollut jo samassa ongelmatilanteessa/tilanteissa, ja osaa antaa neuvoja, kuinka edetä. Kun luulet olevasi jonkin asian kanssa yksin, on aina äärettömän lohdullista huomata, ettet olekaan. Vaikka ehkä maailma olisi parempi paikka, jos olisimme yksin näine ongelmine, niin sinnikkäästi olen sitä mieltä, että vielä parempaa on, kun jossain on joku niin kuin me. Mikä loistavinta, Jaatisista on löytynyt kavereita. Tosi hyviä kavereita. Jaatisissa saa käydä syömässä lapsille, JA vanhemmille sopivaa, loistavaa aamista pilkkahintaan, kerran kuussa. Joskin meillä on vähän huonot onnistumisprosentit noiden aamukahvihetkien kanssa. Kun "yllättäen" ollaan oltu kipeinä. Mutta hei; yritys, ja halu on aina kova! Ja plussana vielä maailman paras sisäleikkipuisto; takuulla byytta-flunssa-vapaa.

Ja loppuhuomautuksena; alan pikkuhiljaa taipua ajatukseen, että flunssa on pysyvä olotila tyyliin juhannukseen asti. Edward tunnollisena koululaisena sairasti talvilomallaan, ja sen jälkeen "luovutti kapulan" seuraaville perheenjäsenille. Viisi tyyppiä, viisi flunssaa… Joo; kyllä tässä jussiin menee. Luultavasti.

P.S,JaatisKlubi järjestää leiki-itse-iltoja, jolloin klubi on auki 19.30 asti. Lisätietoa löytyy tästä: http://jaatinen.info/#leiki-itse Mekin yritämme joku ilta valua klubille vähän lisää hillumaan

sanaton yhteys

Topo vietti hiihtolomaviikon, anteeksi talvilomaviikon, kaksi ensimmäistä päivää päiväkodissa. Syystä jotta; äiti-ihminen, eli minä, sain hoidettua terapeuttien kanssa sovitut palaverit. Ja jotta Edwardin kanssa saatiin hoidettua Topolle sopimattomat talvilomaohjelmat; kuten kahvila- ja ranskalaisreissut Sekä vihdoin, ja viimein, se jo syysloman tapahtumalistalle kuulunut keikka-Korkeasaari. Koulutaksienkin ollessa ansaitusti talvilomatelakalla, Topoa kuljetti kahden päivän ajan mukava varataksinkuljettaja. Mukavuudesta siis täydet pisteet. Mutta muutoin kaikki ei mennyt ihan putkeen;

Maanantai-aamuna kello 8.21 puhelin soi. Soitto tulee minulle tuntemattomasta numerosta. Koska aavistelen, että tuohon aikaan puhelinmyyjät eivät vielä kahlaa päivän pahaa aavistamattomia asiakkaitaan läpi, totesin parhaaksi vastata puhelimeen. Puhelimen toisessa päässä oli Topon vara-kuljettaja, joka tiedusteli, kummasta päiväkodin kahdesta eri ovesta Topo on menossa sisälle. Ja osaako hän kävellä itse auton ovelta päiväkodin ovelle. Annoin ohjeet oikeasta ovesta, kuljettajan kuitatessa ne. Hyvässä yhteisymmärryksessä. Ja varmistelin vielä, että voisiko kuljettaja mahdollisesti saattaa Topon ovelle. Koska hän ei ole tottunut kulkemaan auton ovelta päiväkodin ovelle yksin. Ja nyt ei ehkä ole paras mahdollinen päivä aloittaa hommaa, kun Topoa on hämmentämässä vara-auto, varakuljettajineen. Varakuljettajalle homma oli selvää pässinlihaa, ja sanoimme puhelimeen heipat.

Iltapäivällä Topon kotiutuessa varakuljettaja kertoi, että he olivat Topon kanssa ajautuneet ns riitatilanteeseen aamulla päiväkodin pihassa. Topo nimittäin oli pistänyt rähinäksi. Ja ei ollut suostunut liikahtamaan tuumaakaan autosta. Voin kertoa, että kun Topo pistää rähinäksi, niin hän todella pistää rähinäksi. Siinä ei auta poskelle silittelyt, ja nätisti juttelut. Ja sylissä pitelyt. Ehei. Topo huutaa. Ja voin luvata, että Topo huutaa korkealta, ja lujaa. Niin lujaa, että se järestään sattuu korviin. Pisteet varakuljettajalle, jolle Topo oli täysin uusi tuttavuus, siitä, että hän oli tässä vaiheessa alkanut epäillä, että takapenkillä rähinöivä, penkkiä potkiva, hysteerisesti huutava tyyppi on väärässä paikassa.  Epäily, jonka soitto taksikeskukseen osoitti todeksi. Topo oli rähissyt, koska hänet oli viety väärän päiväkodin pihaan.

Samaisena iltapäivänä tapasin kotonamme Topon puheterapeutin. Listasimme läpi mm mitä muutamia sanahahmoja, ja alkutavuja Topo käyttää. Miten kommunikoimme valokuvilla. Ja miten Topo on vihdoinkin alkanut ymmärtää ns virallisten kommunikointikuvien päälle. Tuskallisen hitaasti, mutta selkeästi hommassa edistyen. Topon puheterapeutti heitti kysymyksen; mitä te tarvitsette kotiin, jotta pystytte paremmin kommunikoimaan Monsieur Topon kanssa. En oikein osannut vastata muuta kuin, että kotona homma toimii. Topolle rytmit ovat kaikki kaikessa. Joten osaamme aikalailla ennakoida koska Topolla on nälkä. Koska hän haluaa lähteä ulos. Koska hän haluaa levätä. Koska hän haluaa katsoa tv:tä. Milloin on kylpyaika (joskin siihen löytyy myös ilmaisu, joka luonnollisesti on kvaak kvaak). Ja koska Topo haluaa mennä nukkumaan. Me siis pärjäämme. Kotona. Teimme Topon mahtavan puheterapeutin kanssa suunnitelmat seuraaville viikoille, ja taputtelimme ns palaverin pakettiin.

Illalla aloin kuitenkin miettiä tapaamistamme, ja tätä kommunikointihommaa syvällisemmin. Aina tulee eteen tilanteita, kuten aamuinen "episodi väärä päiväkoti". En nyt edes yritä väittää, että Topoa tästedes tullaan säännöllisin väliajoin kuljettamaan väärään paikkaan. Vaan tarkoitan sitä, että tulee eteen tilanteita joissa asiat eivät suju kuten piti. Ja aina äiti, tai isä, tai joku muu Topolle hyvin tuttu ihminen eivät voi olla mukana. Kertomassa Topon puolesta, että nyt homma vähän niinkuin pissi reisille. Ei mennyt ihan putkeen. Millä Topo voi edes kertoa vieraalle ihmiselle, että en osaa esittää asiaani muulla tavoin kuin rähisemällä. Ja rähisen, koska homma ei suju kuten pitää. Aina ei vastassa ole yhtä viisasta ihmistä, kuin Topon varakuljettaja joka osasi rähinän perusteella tehdä omat johtopäätöksensä. Mitä jos varakuljettaja olisi ollut tyyppi, joka olisi tuupannut Topon taksista pihalle, ja jatkanut työpäiväänsä?  Aloin miettiä, että mitkä ovat Topon keinot kertoa meille lähimmille; isälle, äidille, tai veljille, kotiympäristön ulkopuolella, että minun on pahaolla. Ja en halua ruokaa nyt. Tai minua heikottaa, ja haluan ruokaa jo nyt. Että sattuu korvaan. Tai päähän. Tai että päiväkodissa sattui todella hauska juttu.

Arjessa-selviytymis-taktiikkani on poikien "juttujen" kanssa ollut tähän päivään asti se, että olen ns kuplassa. En mieti asioita liian syvällisesti; Tehdään juttuja, joiden avulla pärjätään juuri tänään, juuri parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja mitä tulee huomiseen; tehdään pinnallinen sotasuunnitelma, mutta ei sitä huomistakaan mietitä liian syvällisesti. Joten arjessa-selviytymis-kupla-taktiikkani mukaisesti lopetin kommunikointipohdintani siinä vaiheessa, kun se alkoi aiheuttaa liikaa ahdistusta. Ja pahaa oloa. Jonka purkamiseen en löydä keinoja. Vaikka osaan puhua. Ja kirjoittaa. Ja hitto vie; kertoa ne jutut vaikka niillä virallisilla kuvakorteilla. Tyydyin kupla-taktiikkani mukaisesti toteamaan, että minä, ja mies osaamme lukea Topoa. Topo osaa kertoa meille menemällä jääkaapille, että hänellä on nälkä. Jos hän valahtaa kalpeaksi puistoillessa, tai autoillessa, me annamme pillimehua. Ja se ehkä korjaa tilanteen. Jos ei; me paijaamme Topoa. Tai otamme syliin. Annamme lohtua. Ja jossain vaiheessa Topon on taas parempi olla. Me tiedämme millä naurattaa Topoa. Ja Topo tietää millä naurattaa meitä. Ja kun me käännymme autolla Topon mielestä väärään suuntaan, osaamme ennakoida rähinät. Ja ehkä valokuvin kertoa, minne olemme menossa. Jos valokuvaa ei ole, lohdutamme jälleen. Ja annemme puhelimen, ja pistämme Nalle Luppakorvan tunnuslaulun soimaan. Silloin Topo tietää, että ei ole hätää. Kaikki on hyvin. Ja yleensä rauhoittuu. Meillä on sanaton yhteys. Meidän sanaton yhteytemme toimii meidän elämässämme. Ei aina aivan saumattomasti, mutta enimmäkseen suht mutkattomasti.

Mutta Topon, ja meidän kaikkien vuoksi toivon melkein enemmän kuin mitään, että löytyisi myös sanallinen yhteys. Jotta Topo voisi itse sanoa kuljettajalle, että "hei, toit minut väärään paikkaan". Tuollaisissa tilanteissa kun se sanaton yhteys ei vaan valitettavasti toimi.

P.S se paljon-puhuttu Korkeasaari; Edwardin suureksi pettymykseksi karhut nukkuivat talviunta Jos tämä äiti-ihminen olisi hieman muistellut biologian tunteja, olisi voinut tästä asiasta informoida tietenkin lastaan jo ennen Korkeasaarta. Ja ainakin viimeistään ennen kuin valumme tyhjääkin tyhjemmän "karhutalon" ikkunoiden taakse. Leijona karjui jossain, mutta sitä karjuvaa leijonaa ei näkynyt. Eikä tiikereitä ollut ulkoilemassa (yllätys). Apinat olivat pelottavia. Lintutalo vielä pelottavampi. Kilit, ja pukit, ja ne biisoninnäköiset tyypit eivät olleet mitenkään tolkuttoman kiinnostavia. Sampua väsytti, ja hän halusi vain makoilla rattaissa (niin, nyt sitten! Kun olisi saanut rauhassa juosta ympäri saarta). Mutta hei; löytyi yksi äärettömän kiinnostava paikka; ankkalampi... Ai olimmeko pettyneitä? No emme; Edward puhui koko illan, kuinka hän kävi eläintarhassa. Jossa karhut nukkuvat. Ja jossa leijona karjui "mrraaauuu", ja jossa oli ankkoja. Ja oli tosi kivaa. Aamen.

hiihtoloma, ei kun siis talviloma…

Edward liene yksi maailman tunnollisimpia koululaisia. En suinkaan puhu mistään läksyhommista. Ehei. Jos Edwardilta kysytään, niin hänellä ei ikinä kuuna päivänä ole läksyjä. Hän myös on sinnikkäästi päivä toisensa jälkeen yhä sitä mieltä, että hän ei mene kouluun. Ja me yritämme miehen kanssa sinnikkäästi päivä toisensa jälkeen perustella miksi kouluun on mentävä: jokaisen pitää käydä koulussa. Isi, ja äitikin on käyneet koulussa. On olemassa laki, joka määrää, että kouluun pitää mennä. Keskustelun yleensä päättyessä miehen, tai minun tuskastuneen tuhahdukseen "kouluun pitää mennä. Ja piste."

Tunnollisuudella tarkoitan sairaslomailua. Tokaluokkalainen supermiehemme on ollut sairastamisen vuoksi poissa koulusta yhteensä noin nelisen päivää puolentoista vuoden aikana. Edward kyllä punoo juoniaan, joiden varjolla jäädä kotiin. Tässä voin viitata aiempaan tarinaan Edwardin kurkkuyskästä ( jutun juurta ). Uusin vanhempien-haksautus-juttu on joka iltainen, säälittävällä äänellä piipitetty: "minulla on kipeä olo. En voi mennä aamulla kouluun. Jään kotiin nukkumaan". Edwardille pointsit sinnikkyydestä (jälleen kerran). Vaikka aiheesta "koulussa pitää käydä" lisäksi käymme myös jokailtaista keskustelua aiheesta;  "ei saa valehdella", niin  Edward jaksaa yhä sinnikkäästi joka ilta vetää "sairas-shownsa". Ja ah sitä voitonriemua, kun oikeasti joku pikku tauti ns puskee päälle. Sopivasti silloin, kun alkaa joku loma. Tietenkin…

Kaksi päivää koulun kevätjuhlan jälkeen Edward oli vesirokossa. Jonka vuoden äitinä ensin diagnosoin aurinkoihottumaksi. En oikein osaa sanoa teinkö tämän konitohtori-diagnoosin silkasta itsesuojelusta (kauhusta siitä, että kyseessä oikeasti on joku tarttuva tauti). Vai luulinko oikeasti kyseessä olleen aurinkoihottuman. Puolustukseksi voinen tässä kuitenkin sanoa, että lääkäriaseman lääkärin oli vaikea Edwardin oireiden, ja näppylöiden perusteella tehdä äkkisiltään vesirokkodiagnoosia. Eli Edwardilla oli ainakin ensalkuun ns hämäävä vesirokko. Joka kyllä seuraavana päivänä oli jo muuttunut varsin selväksi vesirokoksi. Joka yhtä selvänä kiersi koko veljeslauman.

 Kun syysloma alkoi, Edward oksensi. Eli voitte arvata, että talvilomakin (missään nimessä ei saa puhua hiihtolomasta. Jos vahingossa käytämme talven lomajaksosta nimitystä hiihtoloma, saamme Edwardilta äkäiset vastalauseet "minä en halua hiihtää. Minä pelkään mennä suksilla isoja mäkiä". ) aloitettiin flunnsailemalla. Edwardin hyvin suurielkeisesti ilmoittaen, että hänellä on nuha, ja hän vilustunut. Hän ei voi mennä kouluun.  Sanomaa tehostetaan parilla feikki-kurkkuyskähdyksellä, sekä koiranpentuilmeellisellä ylettömällä niiskuttamisella. Ja lopputehosteena käytiin niistämässä nenä vessan käsipyyhkeeseen. Jep; täällä saa olla silmät selässäkin. Oikeasti. Ja samalla kai pitäisi olla tyytyväinen siitä, että lapsesta on tullut taas hieman omatoimisempi.

Alkavan flunssan vuoksi, päivän lomaohjelma on pitänyt sisällään tasan aiemmin lukkoon lyödyn tapaamisen Topon musiikkiterapeutin kanssa. Koska maanantai on yleisesti ottaen aina miehelle kiireinen työpäivä,  sain kaksi herraseuralaista mukaan musiikkiterapeutin tapaamiseen. Edwardin, ja Sampun. Luotto oli kova siihen, että herrat ns osaavat käyttäytyä, mutta silti olin pakahtua ylpeydestä, kun terapeutti useampaan kertaan ihasteli kauniisti leikkiviä lapsiani. Tuollaisten kehujen kuuleminen kun ei taida kenellekään vanhemmalle olla ihan jokapäiväistä herkkua. Ainoastaan pari mojovaa, asiaan kuuluvaa, tappelua saatiin aikaiseksi äänikirjoista. Kuinkas muuten. Kyllähän kummankin on päästävä samaan aikaan painelemaan nappeja kirjasta, josta kuuluu junan ääniä.

Kun lähdimme terapeutin vastaanotolta ostamaan käyttäytymispalkinnoksi hyvin ansaittuja mehuja, Edward huokaisi "olipa kivaa. Minä rakastan sinua äiti". Täysin spontaanisti, pyytteettömästi, onnellisesti, suoraan sydämestä. Ja jälleen kerran osui ja upposi: ilmeisesti lomalle ei oikeasti tarvitse järjestää sirkushuveja joka päivälle. Että se yhdessä oleminen, ja "edes jotain tekeminen" on lapsille kaikkein tärkeintä. Ei tarvitse suunnitella toinen toistaan erikoisempia aktiviteetteja joka päivällä. Joskin: vähän on kyllä huomiselle tiedossa sirkushuveja. Olemme suunnitelleet reissua Korkeasaareen, mikäli Edwardin vointi ei ns romahda. Eli kipeä olo, ja vilustuminen pahene. Edward odottaa reissua innoissaan. Hän aikoo kuulemma tiedustella sekä leijonalta, että tiikeriltä, missä isi on. Vastauksia odotellessa… Tämän lomapäivän kruunasi lopullisesti iltapäiväajelu isin kanssa. Ja kauppareissu. Ja se, että sai ostaa kaupasta jogurttia. Onnellisempaa lomailijaa saa hakea.

maailman parhaat ystävät

Minä olen muuttanut todella monta kertaa elämäni aikana. Ja vaihtanut työpaikkaa x-määrän kertoja. Ja seurustellut pitkään, jonka jälkeen pistänyt ns lusikat jakoon, tavannut miehen, perustanut perheen. Saanut lapsia. Ja joutunut olosuhteiden pakosta (nooh; ja myös 100% omasta halustani) elämään keskellä 24/7 sirkusta, jota tässä perheessä kutsutaan perusarjeksi. Perussetiksi. Elämään on tullut uusien työpaikkojen, sairaalareissujen, vertaistukipiirien, hiekkalaatikoiden, ja uusien ihmissuhteiden myötä lauma uusia ihmisiä. Osa heistä on jäänyt hetkeksi rinnalle, osa pidemmäksi aikaa. Ja ilmeisesti osa pysyäkseen. Hemmetin hullut!

Vaikka elämä ei ole aina joka saralla ns ammentanut soppakauhalla hyvää, ja onnea, ja riemua, ja ruusunterälehtiä, niin se on kyllä ammentanut maailman suurimmalla soppakauhalla maailman parhaimmat tyypit elämääni. Osa heistä tietää, että mies kutsuu minua lempparilla tapaturma-altis. Ja tietää varsin hyvin miksi. Heillä on asiasta myös ns omakohtaista kokemusta. Minun ystäväni tietävät, että minä pelkään ukkosta. Ja rakastan huvipuistoja. (luulen, että yksi hyvin suuri syy siihen, että halusin lapsia, oli ajatus siitä, että lapsen varjoilla voi kiertää huvipuistot, ja tivolit toisensa jälkeen). Ja olen tuuliviiri. Ja että meidän lapset sairastuvat yleensä silloin, jos tiedossa on jotain hauskaa menoa. Joten he osaavat antaa etukäteen neuvoja siitä, miten kannattaa vältellä yleisötapahtumia, ja kaivaa varuilta tulehduskipulääkkeet esille. Minun ystäväni tietävät, että olen surkea puutarhanhoidossa. Ja siksi yksi hyvä ystäväni antoi minulle kalliokasvin (tuo ei todellakaan ole kasvin oikea nimi. Mutta koska se kasvaa kallioisessa maastossa, ja se on kasvi, se totelkoon nimeä kalliokasvi). Näen sen kalliokasvin joka päivä, kun menen ovesta sisään. Tai ulos. Ja ajattelen joka päivä ystävääni, joka ei enää ole täällä. Ja muistan miten hullun hauskaa meillä oli. Miten hän laittoi perjantaina myöhään illalla viestin, että hänen piti pussata imuriaan jäähyväisiksi, ennenkuin hänen puolisonsa lähti viemään sitä roskiin. Ja esitti kysymyksen "olenkohan mä ihan hullu". Ja hän tiesi, että meinaan tikahtua nauruun lukiessani viestiä. Välillä kalliokasvia katsellessa minun sydän meinaa pakahtua ikävästä. Ja mietin, että miten voin kertoa ystävälleni, että en ole onnistunut päästämään kalliokasvia päiviltään. Vaan se leviää, ja voi hyvin. Ja kukkii pitkään, ja hartaasti. Ja mietin perään, että ehkä minun ystäväni tietää sen. Ja ehkä hänellä on jossain toisessa ulottuvuudessa ns näppinsä pelissä mitä tulee kalliokasvin menestymiseen kalliollamme. Meillä on pihalla kaksi viinimarjapuskaa, toisen puskan nimi on Leo. Koska samana päivänä, kun istutin puskat, vietin päivää ystäväni, ja hänen lapsensa kanssa. Puska sai nimensä pienen supermiehen mukaan. Meillä oli tuolloin tosi hyvä päivä.

Aina kun lähden lenkille, muistan yhden "pienen pienen" kesämyrskyn. Jonka keskelle jouduimme ystäväni kanssa iltalenkillämme. Olen harvoin pelännyt niin paljon, kuin sen "pienen pienen" kesämyrskyn ytimessä, lenkkivaatteet päällä. Olen harvoin juossut niin kovaa, kun ko leppoisalla iltalenkillä. Ystäväni laittaa minulle kesällä nykyään usein ukkospäivityksiä. Vaikka hän asuu satojen kilometrien päässä. Se on meidän juttu.

Tänään sain yhdeltä rakkaimmista ystävistäni maailman mageimman ystävänpäiväkortin. Se vei sanat suustani. Siinä kortissa luki juuri se asia, mitä haluan sanoa kaikille ystävilleni. Sen lisäksi että haluan sanoa, että KIITOS, että olette olemassa. Ai laav juu!

äiti haluu nukkua...

silloin joskus, vuosia sitten, kun aloimme miehen kanssa haaveilla jälkikasvusta, jollain tasolla ymmärsimme, että elämä tulee muuttumaan jälkikasvun myötä aika radikaalisti. Joskaan sitä muutoksen suuruutta ei pystynyt käsittämään, edes sinnepäinkään, ennen kuin jälkikasvut numerot yksi, kaksi ja pahnanpohjimmainen olivat elämäämme saapuneet. Kaksi isointa juttua henk.koht "nämä jutut muuttuivat eniten"-listallani ovat; nukkuminen, ja oma-aika. Tilanteesta riippuen nuo kaksi saattavat olla arjen keskellä täysin tuntemattomia käsitteitä. Tai muuten vaan kortilla. Harvalla pikkulapsen vanhemmalla nuo jutut taitavat mennä sinne "check-listan" puolelle. Jos menevät, niin myönnän suoraan; olen todella kateellinen!

Olen jo aiemmin kertonut, kuinka Edward oli, kuin se vauvakirjojen unelmaosioiden vauva. Kaikki sujui kuin tanssi. Vauva söi hyvin, oli tyytyväinen, ja ihana, ja leppoisa. Ja nukkui ihan äärettömän hyvin. Ja minä laihduin vaunulenkkeillessä niin paljon, että ystäväni ohjeisti minua olemaan laihtumatta lisää. Minulla siis oli helppo vauva, ja olin laiha!  Kunnes... tuli Topo... Topo söi öisin seitsemän tuntia putkeen (mies veikkaili pitkään, että Topo on oikeasti jonkun toisen pallonpuoliskon vauva, vuorokausirytminsä perusteella). Topo nukkui puolen tunnin päiväunia, ja niitäkin, jos joku muisti hytkyttää, ja heiluttaa, ja vatkata Topoa joka siunatun minuutti siitä puolesta tunnista. (halleluja vauvakeinu, joka teki kaiken tuon puolestamme). Topo ei tykännyt olla vaunuissa. Joten en tehnyt vaunulenkkejä. Enkä laihtunut. Muutoin Topo oli kyllä varsin leppoisa tyyppi. Meidän pikku-buddhamme. Maailma järkkyi vain, jos iltapuuro oli myöhässä. Vuosia myöhemmin remmiin liitty vielä poikavauva numero kolme. Koska meillä oli tuossa vaiheessa laajempi näkemys vauvoista, ja vauvojen unirytmeistä, totesimme vain; sitä ei saa mitä tilaa. Sieltä tulee sellainen nukkuja kun nyt sattuu tulemaan. Ja tuli siis Sampu. Joka oli nukkumisineen samaa kaliberia Edwardin kanssa. Nukkui hyvin, ja pitkään, pienestä pitäen. Niih; mitä minä nukkumisesta valitan?

No sitä, että kun Edward täytti kaksi, alkoi joku Edwardin myöhäinen-koliikkivaihe, epilepsian muodossa. Ja silloin alettiin valvoa. Ja siis voi sitä valvomisen määrää. Illalla makasimme kauhusta jäykkinä vierekkäin sängyssä miehen kanssa, henkeämme pidättäen. Odottaen Edwardin illan/yön heräämiskertaa numero yksi. Jota seurasivat aina, joka yö, ilman poikkeuksia myös heräämiskerrat kaksi viiva ääretön. Edwardin kanssa kokeiltiin kaikkea mahdollista. Vaihdettiin epilepsialääkityksiä, ja annoksia. Luin kirjoja "miksei lapseni nuku", ja jos Edward sattui seuraavana yönä nukkumaan puoli tuntia putkeen, en saanut nukuttua sitäkään hetkeä, koska mietin mitä kaikkea kirjan mukaan olen tehnyt väärin. (ja tästä viisastuneena olen kehottanut tuoreita äitiintyneitä ystäviäni olemaan hankkimatta ko sarjan kirjoja). Sain betasalpaajat rytmihäiriöihin. Jotka lääkärin mukaan liittyivät jollain tapaa univajeeseen. Tuon osasin päätellä itsekin. Ja päätin pärjätä ilman lääkkeitä.

Jossain vaiheessa myös Topo, joka oli oppinut nukkumaan pitkiä päiväunia, ja hyviä yöunia, alkoi saada liikaa osumaa epilepsiasta. Ja aloitti valvomisrumbansa. Topon erikoisuus oli Edwardin "nukun maksimissaan 30 minuuttia kerrallaan"-metodin sijaan "valvon tuntikaupalla putkeen, eikä tunnu missään"-metodi.  Ja me miehen kanssa; vain sinnittelimme. Haaveilimme ajoista, ja öistä jolloin saisimme nukkua neljä tuntia putkeen. Ja siitä ,että seuraavana yönä saisi nukkua kaksi tuntia putkeen. Pikkuhiljaa meistä tuli pro-valvojia. Tiesin, että pärjään hyvin työpäivän kahden, ja puolen tunnin erissä nukutuilla yöunilla, jos juon kotona kaksi kuppia kahvia ennen työpaikalle suuntaamista. Ja työpaikalla aamupalaverin aikana kaksi kuppia lisää.  Jos miehen kanssa oikeasti saimme nukkua neljä tuntia putkeen, olimme niin virkeitä, että olisimme voineet rakentaa taloon lisäsiiven. Heittämällä.

Viime aikoina olemme onneksi saaneet miehen kanssa puhua noista totaalisen unettomien öiden- ajoista imperfektissä. Kyllä täällä valvotaan vieläkin. Välillä enemmän, välillä vähemmän, välillä pojat menevät, ja nukkuvat koko yönsä putkeen. Lasten kasvaessa, ja luojan lykky ainakin jossain määrin viisastuessa, äitiä, tai isää ei tarvita enää viereen joka kerta kun yöllä sattuu havahtumaan. Siis Topo, tai Edward ainakaan... Edward valvoo, jos valvoo, mutta ei pidä hommasta sen suurempaa meteliä. Topo kyllä pitää meteliä, mutta olemme todenneet, että mikäli Topo ei vaadi mitään palvelua yöaikaan, antaa hänen joikata.  Sampu on ihan oma lukunsa tässä tarinassa...

Sampu on äärettömän aamu-uninen. Sampun vuorokausirytmeissä päivä ei millään tapaa voi alkaa ennen kello yhdeksää. (niin, tässä myös syy siihen, miksi emme i k i n ä ole Sampun kanssa kerhossa klo 9.30). Mieluiten Sampu makoilee sängyssä kymmeneen asti, ja siinä vaiheessa kun naapuritaloissa syödään lounasta, Sampu toivoo, että hänelle tarjoillaan monipuolinen kattaus aamupalaa. Voin kuvitella, että joku viiden hujakoihin aamulla lapsensa leikkikutsuilla herätetty äiti-ihminen saattaa tässä vaiheessa olla hieman kateellinen. Älä ole turhaan; jos lapsi nukkuu myöhään, hän nauttii sen x-määrän vanhempiensa huomiosta, ja seurasta, jossain muussa vaiheessa vuorokautta. Nimittäin illalla. Sampun mielestä pikku kakkosen voisi ajoittaa jonnekin kymmenen uutisten hujakoille. Kello 17.00 ei millään tapaa ole iltaa vielä nähnytkään, hyvä jos iltapäivää. Sampu syö veljiensä kanssa pre iltapalaa klo 19.00, ja oikeaa iltapalaa klo 22.00. Jos vuokraamme miehen kanssa leffan, kostoksi siitä, että meillä on edes pientä ajatusta ilmassa, että tekisimme illalla jotain ILMAN Sampua, Sampu valvookin puoli kahteentoista. Sen normi 22.30 sijaan. Jos itse yrität käydä nukkumaan ennen kuin Sampun rajaton energiavarasto on loppu, ja Sampu mennyt ns off-tilaan, Sampu repii peiton pois päältäsi. Ja antaa ohjeistuksia, kuten "herää". Ja "ei saa kukkua". Ja vahvistaa käskyjään tunkemalla sormensa silmiisi, ja läpsyttämällä pikkuräpylöillään poskiasi.  Ja kun Sampu vihdoin nukahtaa, hän nukahtaa järestään keskelle parisänkyämme. Kaikkien sängyssä olevien peittojen, ja tyynyjen päälle. Niin, että sinne sänkyyn hädintuskin mahtuu yksi aikuinen seuralaiseksi. Kahta; ei missään tapauksessa. Kun mies hiipii työhuoneeseen nukkumaan, kuiskailemme nopeasti "huomenna se saa ruveta nukkumaan omassa sängyssään". Yritys hyvä. Mutta sitten tulee influenssa. Tai yskä. Tai astma. Ja toteamme, että nukkukoon tänään meidän sängyssämme. Mutta "huomenna se saa mennä omaan sänkyynsä". Sitä iltaa odotellessa... Ja sitä, että äiti saa nukkua tasan silloin kun äiti haluaa.

ylistys flunssalääkkeille, dvd:lle ja eineksille

Loppusyksystä Edwardin kouluterveydenhoitajalta tuli viestiä influenssarokotuksista. Että niitä olisi nyt niinkuin tyrkyllä. Emme ole erityisen puolesta, emmekä vastaan, mitä näihin influenssapiikkeihin tulee, lähinnä neutraalia välimaastoa. Sikainfluenssapiikit pojille haettiin aikoinaan; sen jälkeen rokottaminen on ollut satunnaista. Joten jos/ja kun sen nyt kivuttomasti sai koulupäivän lomassa, emme sanoneet ei. Eli Edward rokotettiin. Rokotuksen jälkeen ihasteltiin parin päivän ajan käsivarren laastaria, ja kuunneltiin Edwardin sotatarinaa a la "minä sain rokotuksen", ja homma oli sillä selvä. Pari keskustelunavausta käytiin aiheesta Topon influenssapiikki, mutta homma tyrehtyi yleensä toteamukseen "niin, pitäis vissiin Topo sitten käyttää ihan terveyskeskuksessa piikillä". Koska me emme miehen kanssa ole aiemminkaan saaneet osumia mistään valtakunnan pandemioista, tai epidemioista, ei käynyt pienessä mielessäkään, että itse pitäisi ihan raahautua terveyskeskukseen piikille. Ja kun Sampu on taannoisen mpr-rokotuksen jälkihuumissa rokotuskiellossa, noh; se piikityshomma jäi muun perheen osilta puheasteelle. Kannattiko? No ei! Viimeisin viikkomme on sujunut jotakuinkin näin;

maanantaina laitan iltapäivästä siskolleni viestiä "mulla on joku ihmeellinen pieni yskä, mä en ehkä pääse jumppaan tänään". Hetken kuluttua mies viestittää töistä, että hänellä on joku ihmeellinen yskä. Neljä tuntia yskätoteamuksen jälkeen olemme ns kanveesissa. Ulisemme vuoronperään tuskaisina aiheista; kuumehorkka, päänsärky, yskä, kipu, kipu, kipu. Yöllä ei voi nukkua, kun on niin kauhea olo. Aamulla Edward kouluun, Topo dagikseen, horkassa vaapumme takaisin sänkyyn. Kello 10.30 havahdun toteamaan, että pitkistä yöunista päätellen myös Sampu on kipeä. Kello 10.40 soi puhelin, näytössä lukee "Topo Dagis". Topo kuulemma nukkuu, taitaa olla kipeä. 16 tunnissa kavala tauti on kaatanut neljä viidestä. Kaikesta huonosta olosta huolimatta järki juoksee sen verran, että alamme epäillä influenssa.

Iltapäivällä mies käyttää Sampun lääkärissä (hyvästä kirjanpitoyrityksestä huolimatta en nyt enää muista monesko lääkärikäynti tämä oli Sampun osalta tänä vuonna. Ei kaikkea voi muistaa...). Pikaviljely kertoo, että kyseessä on influenssa A, ja kotiintuomisina miehellä on 4/5 perheelle Tamiflut. Heitämme ihmelääkkeet naamariin, ja alamme odottaa ihmeparantumista. Mies makaa reporankana olohuoneen sohvalla , minä sängyn päällä. Kommunikoimme puhelimen avulla, kun ei jaksa puhua. Eikä jaksa kävellä huoneesta toiseen: Saatika kerroksesta toiseen. Tamiflu ei ainakaan tunnissa muuta menoa millään tapaa. Ainoa mikä tapahtuu miehen, ja minun kohdalla on yksi mahdollisista haittavaikutuksista "lääke saattaa aiheuttaa pahoinvointia". Ei mitään muita ihmeitä. Toistaiseksi.

Seuraavana aamuna herään korvat muodottomiksi punaisiksi palloiksi turvonneena, ja kroppa täynnä hyttysenpuremia. Jotka aika nopeassa tahdissa leviävät kämmenen kokoisiksi hyttysenpuremiksi. Soitto terveysnumeroon, ja toteamus; olen yliherkkä Tamiflulle. Bonuksena voin jälleen pahoin, kiitos toisen lääkeannoksen. Saan ohjeen käydä näyttämässä ihottumaani lääkärille, joka sitten tekee päätöksen siitä, kannattaako lääkekuurkia jatkaa. Ja saan selvityksen siitä, että Tamiflu ei muutenkaan välttämättä tehoa influenssaan. Ahah! Ja ei kiitos; kunto ei nyt suo mitään terveyskeskuskeikkoja. Hylkään ihmelääkkeen tältä erää. Muutoin keskiviikko on jotakuinkin hämärän peitossa. Topo ilmeisesti nukkuu paljon, samoin Sampu. He eivät ole millään tapaa hälyttävän kipeitä. Toisin kuin "meihin ei mitkään influenssat iske" tehotiimi; mies, ja minä. Kommunikoimme yhä puhelimen avulla "ota lääke, otitko viimeks panadolia, ota nyt buranaa" "nyt iski taas horkka" "oksettaa, ei voi syödä". Topo hoitaa aamupalan, lounaan, välipalan ja iltapalan raahautumalla sänkyynsä pinaattilettuboksin kanssa. Sampu murentaa sipsejä miehen, ja minun sänkyyn. Kai se on pääasia, että lapset syö?

Torstai-aamuna raakun miehelle voitontahtoisena, että enää minulla ei ole kuumetta. Toteamuksen jälkeen joudun istumaan hetkeksi lattialle, kesken Edwardin aamupuuhien. Kahden minuutin yhtämittainen pystyasennossa oleminen on voimia vievää puuhaa. Todistaakseni väittämääni kaivan kuumemittarin esiin. Lukemat jäävät jonnekin 38,3 asteen tiimoille. Noh, ehkä sitä kuumetta on vielä vähän. Sampu nukkuu jälleen paljon. Topo nukkuu paljon. Minä totean iltapäivällä miehelle, että miten sitä voikin nukkua näin paljon, ja silti vaan väsyttää. Olemme toenneet sen verran, että kommunikoimme jälleen puhumalla. Makaamme hetken vierekkäin sängyllä yhdessä potemassa. Illalla miehen on pakko lähteä kauppaan. Itse tsemppaan, ja saan pojat kylpyyn, ja viikattua koneellisen pyykkejä. Jonka jälkeen joudun pitämään kahden tunnin leposession. Ja epäilen saaneeni rytmihäiriöitä.  Topo hoitaa taas päivän ruokailut vetäytymällä kämppäänsä pinaattilaatikkoboksin kanssa. Sampu syö sipsien lisäksi ranskalaisia. En jaksa muuta kuin olla tyytyväinen siitä, että syövät edes jotakin.

Tänään, perjantaina, voinemme todeta olevamme voitonpuolella, mikäli kohdalle ei satu jälkitauteja. Joskin päivä osaa olla myös kaikkein ärsyttävin; kukaan ei ole enää niin kipeä, että malttaisi vain maata, ja nukkua. Mutta voimat eivät paljon muuhun riitä. Sampu on päivän mittaan näyttänyt koko draamakuningatar repertuaarinsa kymmeneen kertaan. Tunnissa. Topo pomputtaa palloa aivan uudella vimmalla. Ja telkkari saa myös kyytiä siinä sivussa. Tervehtymisestä antaa osviittaa myös Topon, sekä Sampun jatkuva kinastelu seuraavaksi katsottavasta DVD:stä. Yritämme miehen kanssa välillä raakkua väliin niitä lauseita joita vanhemmilta oletetaan kuulevan "ei saa kattoa telkkaria koko päivää". Todetaksemme, että lause kaikuu kuuroille korville, ja "vielä tänään" saa telkkari rauhassa jauhaa. Huomenna on päivä uus, ja tehdään jotain fiksumpaa. Jos ei jakseta niin ylihuomenna ainakin. Kun Topo, ja Sampu kaivavat pullapussia lounasaikaan, raakumme muodon vuoksi "söisitte nyt vähän spagettia ja lihapullia". Mutta tyydymme heti perään myhäilemään yhteen ääneen, että "ne on kipeitä, pääasia että syövät jotain". Ja tarjoamme lisää pullaa. Ja vannomme, että ensi vuonna otetaan rokotukset. Yksi kokemus hommasta nimeltä influenssa riittää. Kiitos.