sanaton yhteys

Topo vietti hiihtolomaviikon, anteeksi talvilomaviikon, kaksi ensimmäistä päivää päiväkodissa. Syystä jotta; äiti-ihminen, eli minä, sain hoidettua terapeuttien kanssa sovitut palaverit. Ja jotta Edwardin kanssa saatiin hoidettua Topolle sopimattomat talvilomaohjelmat; kuten kahvila- ja ranskalaisreissut Sekä vihdoin, ja viimein, se jo syysloman tapahtumalistalle kuulunut keikka-Korkeasaari. Koulutaksienkin ollessa ansaitusti talvilomatelakalla, Topoa kuljetti kahden päivän ajan mukava varataksinkuljettaja. Mukavuudesta siis täydet pisteet. Mutta muutoin kaikki ei mennyt ihan putkeen;

Maanantai-aamuna kello 8.21 puhelin soi. Soitto tulee minulle tuntemattomasta numerosta. Koska aavistelen, että tuohon aikaan puhelinmyyjät eivät vielä kahlaa päivän pahaa aavistamattomia asiakkaitaan läpi, totesin parhaaksi vastata puhelimeen. Puhelimen toisessa päässä oli Topon vara-kuljettaja, joka tiedusteli, kummasta päiväkodin kahdesta eri ovesta Topo on menossa sisälle. Ja osaako hän kävellä itse auton ovelta päiväkodin ovelle. Annoin ohjeet oikeasta ovesta, kuljettajan kuitatessa ne. Hyvässä yhteisymmärryksessä. Ja varmistelin vielä, että voisiko kuljettaja mahdollisesti saattaa Topon ovelle. Koska hän ei ole tottunut kulkemaan auton ovelta päiväkodin ovelle yksin. Ja nyt ei ehkä ole paras mahdollinen päivä aloittaa hommaa, kun Topoa on hämmentämässä vara-auto, varakuljettajineen. Varakuljettajalle homma oli selvää pässinlihaa, ja sanoimme puhelimeen heipat.

Iltapäivällä Topon kotiutuessa varakuljettaja kertoi, että he olivat Topon kanssa ajautuneet ns riitatilanteeseen aamulla päiväkodin pihassa. Topo nimittäin oli pistänyt rähinäksi. Ja ei ollut suostunut liikahtamaan tuumaakaan autosta. Voin kertoa, että kun Topo pistää rähinäksi, niin hän todella pistää rähinäksi. Siinä ei auta poskelle silittelyt, ja nätisti juttelut. Ja sylissä pitelyt. Ehei. Topo huutaa. Ja voin luvata, että Topo huutaa korkealta, ja lujaa. Niin lujaa, että se järestään sattuu korviin. Pisteet varakuljettajalle, jolle Topo oli täysin uusi tuttavuus, siitä, että hän oli tässä vaiheessa alkanut epäillä, että takapenkillä rähinöivä, penkkiä potkiva, hysteerisesti huutava tyyppi on väärässä paikassa.  Epäily, jonka soitto taksikeskukseen osoitti todeksi. Topo oli rähissyt, koska hänet oli viety väärän päiväkodin pihaan.

Samaisena iltapäivänä tapasin kotonamme Topon puheterapeutin. Listasimme läpi mm mitä muutamia sanahahmoja, ja alkutavuja Topo käyttää. Miten kommunikoimme valokuvilla. Ja miten Topo on vihdoinkin alkanut ymmärtää ns virallisten kommunikointikuvien päälle. Tuskallisen hitaasti, mutta selkeästi hommassa edistyen. Topon puheterapeutti heitti kysymyksen; mitä te tarvitsette kotiin, jotta pystytte paremmin kommunikoimaan Monsieur Topon kanssa. En oikein osannut vastata muuta kuin, että kotona homma toimii. Topolle rytmit ovat kaikki kaikessa. Joten osaamme aikalailla ennakoida koska Topolla on nälkä. Koska hän haluaa lähteä ulos. Koska hän haluaa levätä. Koska hän haluaa katsoa tv:tä. Milloin on kylpyaika (joskin siihen löytyy myös ilmaisu, joka luonnollisesti on kvaak kvaak). Ja koska Topo haluaa mennä nukkumaan. Me siis pärjäämme. Kotona. Teimme Topon mahtavan puheterapeutin kanssa suunnitelmat seuraaville viikoille, ja taputtelimme ns palaverin pakettiin.

Illalla aloin kuitenkin miettiä tapaamistamme, ja tätä kommunikointihommaa syvällisemmin. Aina tulee eteen tilanteita, kuten aamuinen "episodi väärä päiväkoti". En nyt edes yritä väittää, että Topoa tästedes tullaan säännöllisin väliajoin kuljettamaan väärään paikkaan. Vaan tarkoitan sitä, että tulee eteen tilanteita joissa asiat eivät suju kuten piti. Ja aina äiti, tai isä, tai joku muu Topolle hyvin tuttu ihminen eivät voi olla mukana. Kertomassa Topon puolesta, että nyt homma vähän niinkuin pissi reisille. Ei mennyt ihan putkeen. Millä Topo voi edes kertoa vieraalle ihmiselle, että en osaa esittää asiaani muulla tavoin kuin rähisemällä. Ja rähisen, koska homma ei suju kuten pitää. Aina ei vastassa ole yhtä viisasta ihmistä, kuin Topon varakuljettaja joka osasi rähinän perusteella tehdä omat johtopäätöksensä. Mitä jos varakuljettaja olisi ollut tyyppi, joka olisi tuupannut Topon taksista pihalle, ja jatkanut työpäiväänsä?  Aloin miettiä, että mitkä ovat Topon keinot kertoa meille lähimmille; isälle, äidille, tai veljille, kotiympäristön ulkopuolella, että minun on pahaolla. Ja en halua ruokaa nyt. Tai minua heikottaa, ja haluan ruokaa jo nyt. Että sattuu korvaan. Tai päähän. Tai että päiväkodissa sattui todella hauska juttu.

Arjessa-selviytymis-taktiikkani on poikien "juttujen" kanssa ollut tähän päivään asti se, että olen ns kuplassa. En mieti asioita liian syvällisesti; Tehdään juttuja, joiden avulla pärjätään juuri tänään, juuri parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja mitä tulee huomiseen; tehdään pinnallinen sotasuunnitelma, mutta ei sitä huomistakaan mietitä liian syvällisesti. Joten arjessa-selviytymis-kupla-taktiikkani mukaisesti lopetin kommunikointipohdintani siinä vaiheessa, kun se alkoi aiheuttaa liikaa ahdistusta. Ja pahaa oloa. Jonka purkamiseen en löydä keinoja. Vaikka osaan puhua. Ja kirjoittaa. Ja hitto vie; kertoa ne jutut vaikka niillä virallisilla kuvakorteilla. Tyydyin kupla-taktiikkani mukaisesti toteamaan, että minä, ja mies osaamme lukea Topoa. Topo osaa kertoa meille menemällä jääkaapille, että hänellä on nälkä. Jos hän valahtaa kalpeaksi puistoillessa, tai autoillessa, me annamme pillimehua. Ja se ehkä korjaa tilanteen. Jos ei; me paijaamme Topoa. Tai otamme syliin. Annamme lohtua. Ja jossain vaiheessa Topon on taas parempi olla. Me tiedämme millä naurattaa Topoa. Ja Topo tietää millä naurattaa meitä. Ja kun me käännymme autolla Topon mielestä väärään suuntaan, osaamme ennakoida rähinät. Ja ehkä valokuvin kertoa, minne olemme menossa. Jos valokuvaa ei ole, lohdutamme jälleen. Ja annemme puhelimen, ja pistämme Nalle Luppakorvan tunnuslaulun soimaan. Silloin Topo tietää, että ei ole hätää. Kaikki on hyvin. Ja yleensä rauhoittuu. Meillä on sanaton yhteys. Meidän sanaton yhteytemme toimii meidän elämässämme. Ei aina aivan saumattomasti, mutta enimmäkseen suht mutkattomasti.

Mutta Topon, ja meidän kaikkien vuoksi toivon melkein enemmän kuin mitään, että löytyisi myös sanallinen yhteys. Jotta Topo voisi itse sanoa kuljettajalle, että "hei, toit minut väärään paikkaan". Tuollaisissa tilanteissa kun se sanaton yhteys ei vaan valitettavasti toimi.

P.S se paljon-puhuttu Korkeasaari; Edwardin suureksi pettymykseksi karhut nukkuivat talviunta Jos tämä äiti-ihminen olisi hieman muistellut biologian tunteja, olisi voinut tästä asiasta informoida tietenkin lastaan jo ennen Korkeasaarta. Ja ainakin viimeistään ennen kuin valumme tyhjääkin tyhjemmän "karhutalon" ikkunoiden taakse. Leijona karjui jossain, mutta sitä karjuvaa leijonaa ei näkynyt. Eikä tiikereitä ollut ulkoilemassa (yllätys). Apinat olivat pelottavia. Lintutalo vielä pelottavampi. Kilit, ja pukit, ja ne biisoninnäköiset tyypit eivät olleet mitenkään tolkuttoman kiinnostavia. Sampua väsytti, ja hän halusi vain makoilla rattaissa (niin, nyt sitten! Kun olisi saanut rauhassa juosta ympäri saarta). Mutta hei; löytyi yksi äärettömän kiinnostava paikka; ankkalampi... Ai olimmeko pettyneitä? No emme; Edward puhui koko illan, kuinka hän kävi eläintarhassa. Jossa karhut nukkuvat. Ja jossa leijona karjui "mrraaauuu", ja jossa oli ankkoja. Ja oli tosi kivaa. Aamen.