Mörön matkassa

kun olemme keinumassa, Edward pyytää lähestulkoon aina antamaan mörkövauhtia., Sampu komppaa "möökövaahtii". Ja Topo pyytää omaa osuuttaan mörkövauhdeista kikattamalla odottavaiseen sävyyn. Mörkövauhti tarkoittaa hurjaa keinumista, äidin tai isän mörköäänillä varustettuna. Mörkö on totta kai Muumeista tuttu Mörkö. Muussa yhteydessä, kuin keinumisessa, Mörkö on triosta äärimmäisen pelottavaa otus. Ja sitä en ihmettele yhtään...

Mörkö on harmaa, ja sillä on ilkeät silmät. Se on isokokoinen. Ja sillä on ilkeä virnistys. Voin kuvitella minkälaisia pelonväreitä Mörön treffaaminen Muumilaakson pimeimmissä metsissä aiheuttaa. Se on varmasti suorastaan ahdistavaa. Se saa takuulla kiinni, vaikka juoksisi kuinka kovaa karkuun.

Me olemme olleet siellä Muumilaakson pimeämmällä puolella, Mörön matkassa muutaman päivän. Liekö aurinko teki tepposensa, superkuu keikutti eloa, tai muuten vain tähtien asennot olivat väärät, mutta Topo otti ja meni epäkuntoon. Isosti. Homma alkoi Mörön hiipiessä puskissa. Jossakin taustalla. Tekemisiämme tarkkailen. Sen läsnäolon pystyi välillä aistimaan. Sen saattoi nähdä pilkahdukselta. Ja seuraavassa hetkessä pisti kaiken mielikuvituksen piikkiin. Ei siellä mitään Mörköjä hiivi. Kunhan vain olemme liian varpaillamme.

Topolla alkoivat pikkuhiljaa kierrokset nousta. Harkintakyky pettää. Topo alkoi olla pidempiä ja pidempiä hetkiä jollain omalla planeetalla, jolla puhutaan jotain omaa kieltä. Tai siis; ei puhuta ollenkaan. Mölistään. Ja ulistaan. Pillahdetaan lohduttomaan itkuun. Ja seuraavana hetkenä ollaan taas ookoo. Yöllä alettiin valvoa. Ja entisestään heikko odottamisen taito oli ottanut isosti takapakkia. Topo asusti mökeillä järven lisäksi jääkaapin, ja ruokapöydän välimaastossa. Mikään ruoka ei oikein maistunut. Mutta jotain piti saada sieltä jääkaapista. Ja ihan koko ajan.

Mörköä ei halua nähdä. Ummistimme silmämme. Kun niitä tarpeeksi puristaa umpeen, Mörkö ehkä katoaa. Topon vointi menee takaisin normi-Topo-mittareille.

Mörköpä ei ottanut ja kadonnut. Kaikki kulminoitui Topon syntymäpäiväaamuun. Topo sai lahjaksi oman tv:n, ja dvd-masiinan. Ja Edward oli valinnut uuden Puuhat Pete-leffan. Kaiken piti olla frid och fröjd. Suunnitelmat olivat suuret; uimaan. Pullaa. Topon lempiruokaa. Ja seuraavana päivänä juhlat maisemissa oleville perheenjäsenillemme. Vaan ei menty ihan suunnitelmien mukaan.

Aamun aikana Topon kierrokset nousivat. Topolla paloivat hihat mennen tullen. Leluja heiteltiin. Tuoleja kaadeltiin. Heittely- ja kaateluoperaatioiden väliajoilla huomasimme, miten Topon raajat alkoivat nykiä yksi kerrallaan kovempaan ja kovempaan tahtiin. Pieniä nykäyksiä. Liukuhihnalla. Ryppäinä. Ja seuraavaksi mukaan liittyivät silmät. Jotka räpsyivät hurjaa vauhtia. Topo huusi. Ja piteli päätään. Teki mieli itsekin huutaa. Ja pidellä päätään. Totuuden nimessä taisimme sitä huutamispuolta toteuttaa koko perhe kiitettävissä määrin.

Leivontakamppeiden etsinnän sijaan kämpässä  alettiin etsiä stesolideja. Takapuoleen tyrkättäviä ensiapulääkkeitä. Lopulta niitä löytyi pahainen yksi "hengissä oleva". Lääke Topoon. Ja odottamaan vaikutusta. Kierrokset ehkä laskivat inan. Silmien räpsyntä loppui. Topo hoippui kuin maailmanmatkaaja Tallinnan-risteilyltä kotiutuessaan, kämppäänsä tuijottamaan telkkariaan. Tässä vaiheessa kuvittelimme häätäneemme Mörön omille teilleen. Muihin metsiin hengailemaan. Ja teimme suuren virheliikkeen, suorastaan kardinaalimokan lähtemällä koko porukalla kauppaan. Että Topo saisi rankan aamun jälkeen valkkailla itselleen synttäriherkkuja.

Kauppareissu oli isompi fiasko, kuin se kuuluisa 7-1 fudismatsi hävinneelle joukkueelle. Kaupan liukuportaissa pesue jotenkuten kasassa, parkkihalliin suunnistaessamme, emme enää välittäneet kanssakauppailijoista. Edward vinkui. Sampu niiskutti. Topo huusi. Ja me miehen kanssa jaoimme toisillemme "valistuneissa merkeissä" neuvoja siitä, miten vastaavanlaisissa tilanteissa kannattaisi kaupassa käyttäytyä. Ja miten homma olisi oikeaoppisesti pitänyt hoitaa. Koska kumpikin oli vakaasti sitä mieltä, että toinen perheen "aikuisista" oli hoitanut homman tällä keikalla ihan totaalisen päin helvettiä.

Juhlafiilikset olivat tiessään. Mörkö oli kaapannut automme. Kotimatkalla Topo nukahti. Nukkui pitkät unet, ja heräsi vähän parempi vointisena. Ei ollut enää harmaa. Poskissa oli jo punaa. Ja silmät eivät olleet sikkurassa.

Jotkut tähdet sentäs olivat oikeassa asennossa, ja viikonlopun päivystysvuorossa oli Topon "ikioma lääkäri". Jonka saimme puhelimen päähän. Joka lähetteli apteekkiin e-reseptejä. Ja antoi ohjeita; Millä päästään pahimman yli. Kuinka monta milligrammaa mitäkin lääkettä pitää antaa minäkin päivänä. Että saamme antaa päivässä kaksi stesolidia. Ja mitä tehdään niinä päivinä edessä olevan kesäloman aikan, kun/jos eksytään syvälle metsään, Mörkö seurana.

Teimme illalla miehen kanssa meille omaa ruokaa. Skoolasimme Topolle. Valoimme toisiimme uskoa; nyt tsempataan muutama päivä. Pitkää pinnaa ja sitä rataa. Topo on varmasti lääkkeistä äkäinen, mutta kyllä se siitä tokenee. Ollaan vaan rauhallisia itse. Ollaan Vanhempia.

Kuulostaa teoriassa hyvältä. Todellisuudessa äärimmäisen vaikea itselle annettu ohjenuora noudattaa.

Kun se Mörkö tekee lapselle sen, että suorastaan karmean huonovointisuuden lisäksi lapsen pinna on pakkasella. Kaikki ärsyttää. Ihan koko ajan. Ruoka on väärää. Auto menee väärään suuntaan. Kotona ei ole hyvä olla. Muualla kuin kotona on vielä karmeampi olla. Ja kaikkea tuota pitää protestoida huutamalla. Tai mölisemällä. Mörkö kaappaa lapsukaisen omalle planeetalleen. Ohjeet eivät mene läpi. Puhetta ei ymmärretä. Vaarantaju on tiessään, ja pienet luisevat sääret ovat verinorojen peittämät; kiitos joka paikkaan törmäilyn, ja kaikkialla kaatuilun. Silmät ovat puoliksi auki, ja niistä puoliksi aukinaisista silmistä näkee, että nyt ollaan tripillä. Suu on puoliksi auki. Ja suupielestä valuu kuolaa.

Itselle iskee tuska. Ja ahdistus. Henki salpautuu. Ei taas tätä. Miten kauan tää kestää. Mitä jos "toi ei tosta hetkeen tokene". Itkettää. Ja karjututtaa. Ja aina kun karjuu, tekee itselleen vielä karmeamman olon; tuon tein ihan turhaan. Itkettää lisää, samalla kun selittää Edwardille, ja Sampulle että isiä, ja äitiä surettaa Topon huono olo. Kaikki on muuten ookoo.

Edward tajuaa, että Topo on kipeä. Hän spekuloi onko Topolla kuumetta. Koska Topo paranee, jotta voidaan pitää ne juhlat. Ja Sampu komppaa "Popi on pipi". Edwardille ja Sampulle selitetään, että Topolla on pää pipi. Ja epilepsia; ne nytkyt. Edward nyökkää hyväksyvästi. Ja kysyy seuraavaksi, onko Topolla kuumetta. Ja koska voidaan pitää ne juhlat.

Spekuloimme miehen kanssa tuskaisina, että onko se nyt niin, että Topo ei enää kestä ollenkaan kuumuutta. Että joka kesä on tällaista. Ja ikinä ei lähdetä ulkomaille.

Mörkö pitää otteessaan. Jossain häämöttää Mörkö-vapaus. Me tiedämme sen. Me tiedämme, että sinne päästään. Mutta tähän hätään emme tiedä koska sinne päästään. Miten pitkään meidän pitää taivaltaa Mörkö seuranamme. Muutaman päivän lisää? Viikon? Kuukauden? Vuoden. Jälkimmäisiä vaihtoehtoja ei halua edes ajatella. Koska se salpauttaa taas sen hengityksen. Ja itkettää lisää.

Illalla, kun Topo on saanut lusikallisen lääkkeitään ja kömpii omaan sänkyynsä, hän on ainakin hetken aikaa onnellinen. Odottaa, että lauletaan yhdessä iltalaulut. Haetaan iltavedet. Ja kun olen sulkemassa Topon kämpän ovea, hän sanoo; "kaa kaa". Vastaan "kauniita unia".  Mörkö on hetkellisesti jossain muualla.