keskiviikko 10. syyskuuta 2014

vanhempainillat

Syksy tuo auttamatta mukanaan sen, että pitää ns päivittää kuulumiset kouluun, päiväkotiin, terapeuteille, tietyissä asioissa Kelalle, kehitysvammaneuvolaan ja sitä rataa. Ja kuulumisten päivittäminenhän tarkoittaa esimerkiksi terapioiden anomista. Eli lomakkeiden täyttöä. Ja sanonpahan vaan, että päivä menee aika lailla pilalle-suuntaan, kun printteri ilmoittaa siinä lomakkeiden tulostus vaiheessa, että muste on loppu. Ja muuten imaisin yhden paperinkin syövereihini. Sanonpahan vaan, että siinä vaiheessa purin sen kirotun tulostimen neljään osaan, jätin osat lattialle ja löin hanskat tiskiin. Onneksi samaisena iltana avasin Kelalta tulleen postikuoren, joka sisälsi sen tulostimen syömän lomakkeen (joskin täyttämättömänä) ja palautuskuoren. Sanonpahan vaan, että jatkossa saatan aktiivisemmin availla niitä Kelalta tulleita kirjekuoria. Enkä jättää niitä lojumaan avaamattomat postit pinkkaan, ja odottamaan kvartaalittaista Kelan kirjekuorien avaamissessiota.

 Lomakkeiden täytön lisäksi on sitten niitä live-tapaamisia. Pitää myöntää suoraan, että vaikka kolmiolla on aivan ihanat opet, avustajat ja hoitajat niin kouluissa, kuin dagiksessakin, niin olen anti-vanhempainilta-vanhempi. En oikein ymmärrä niiden funktiota. Kun käytössä on sähköposteja, ja puhelimia, ja niitä kahdenkeskisiä miittinkejä opettajien kanssa, miksi pitää raahautua vanhempainiltaan? Jos jotakuta kiinnostaa se ihan hirveästi, eikö koulu, tai päiväkoti voi liisata yhtä luokkahuonetta, tai oleskelutilaa siihen, että ne vanhempainiltoja rakastavat vanhemmat kokoontuisivat sinne keskenään? Toki ymmärrän sen, että opettajat ja muut lapsukaistemme kanssa työskentelevät haluavat ehkä yleisesti kertoa suunnitelmistaan, tavoitteistaan ja noh; ylipäänsä mitä lapsukaistemme kanssa puuhastelevat. Mutta eikö sitä voisi sisällyttää siihen vasuun/kuntsariin/hojksiin? Anti-vanhempainilta-vanhempana onnistuin luistamaan jo kahdesta vanhempainillasta, koska ihan aikuisten oikeasti olin jo paaaaljon aiemmin sopinut ohjelmaa ko illoille. Olin salaa tästä päällekkäisyydestä todella tyytyväinen. Vaikka tietenkin wilman kautta, reissukirjassa ja sähköposteissa pahoittelin, miten nyt en valitettavasti pääse paikalle. Kolmannen vanhempainillan kanssa ei enää auttanut luistaa… Paikalle oli mentävä. Miehen kanssa teimme diilin; äiti-ihminen hoitaa Sampun ekan dagisvanhempainillan. Mies viimeiset tärskyt (lue vanhempainohjauskäynnin) Edwardin puheterapeutin kanssa. 

Dagikseen sinällään oli mukava mennä. Mukava jutella Sampun ryhmän mahtavien opejen, avustajien ja hoitajien kanssa. Ei tuntunut yhtään pahalta kuulla, että Sampu on kerrassaan hurmaava tapaus. Tiedetään. Tiedetään myös, että tämä on luultavasti se pakollinen lause, joka opetetaan "lastenhoito a b c"-kurssilla ihan ensimmäisenä. "Muistakaa aina kehua vanhemmalle kuinka hänen lapsensa osaakaan olla hurmaava". Ei tehnyt yhtään pahaa olla paikalla varttia etuajassa, ja viettää sen vartin sohvalla kaikessa rauhassa puhelimella surffailen. Pitää sanoa totuuden nimessä, että ei ollut millään tapaa ikävää kuunnella mitä lapsukaistemme päiväohjelmaksi on suunniteltu seuraavan toimintakauden ajan. Mutta, siinä vaiheessa, kun alettiin kertoa miten yksi lapsiryhmä leikki, että he menevät bussilla Ruotsiin, ja toinen lentokoneella Turkkiin, ja lapsukaiset eivät malta odottaa omaa avustajavuoroaan, tipahdin auttamatta siihen "mä en kuulu oikein tänne"-kuiluun.

Dagisopejen kanssa kun olimme juuri käyneet keskustelua siitä, miten he eivät ymmärrä oikein Sampun puhetta. Ovat ottaneet avuksi kuvakortit, jotta ymmärrys välillä Sampu-aikuiset pelaisi paremmin. Muut vanhemmat kertoilivat, miten lapsukaiset kyläilevät toistena luona, heillä on kaveri- ja vanhempainpiirejä. Miten lapset odottavat innoissaan vinkkejä siitä, kuka on päivän avustaja-arvonnan voittaja. Kertoilevat viikonlopun kuulumisia; kuka kävi Korkeasaaressa, kuka uimassa, kenellä oli suvussa juhlia. Maalasin kasvoilleni hymyn, otin mukavamman asennon Sampu-nimellä merkityssä lastentuolissa. Ja olin hiljaa. Mietin, miten olisi kiva, että Edwardille löytyisi vapaa-ajalle kavereita. Joiden luona kyläillä. Mietin, löytyykö Topolle ikinä kavereita, joiden luona vapaa-ajalla kyläillä. Mietin, löytääkö Sampu seuraavan vuoden aikana kavereita, joiden luona kyläillä. Ja koska hän oppii puhumaan niin sujuvasti, että osaa kertoa, mitä teki viikonloppuna. Se iski taas, kuin leka, me olemme tosi erilaisia. Tästä syystä liene nimi erityislapsi? Kun kaikki on vähän erityistä. Erilaista…

Tajusin myös, miksi osaltaan kartan vanhempainiltoja. Varsinkin näitä, joissa erityiset ja tavikset ovat samassa ryhmässä sulassa sovussa sekaisin (mikä on tietenkin mahtava juttu). Juuri siksi, että ne ovat taas kerran muistutus siitä, mistä lapsukaisemme ovat jääneet paitsi. Mistä minä jään paitsi. Mistä mies jää paitsi. Omassa kuplassa, omassa kodissa, meidän elämässämme olemme enemmän, kuin iloisia, kun Sampu oppii epäselvästi sanomaan "heippa ääti, anna pusu". Tai pyytämään kaveriksi pissalle. Meidän kolmevuotiaamme, joka osaa pyytää pissalle! Kun Edward haluaa ensimmäisen kerran osallistua leivontaan. Ja Topo oppii halaamaan. Ne ovat isoja juttuja. Kun astumme kuplastamme ulos… Ne eivät enää olekaan isoja juttuja. Ne ovat vain muistutus siitä, miten täällä opitaan vaikeimman kautta. Miten muut samanikäiset lapset tekevät totaalisen erilaisia juttuja. Heillä on niitä kavereita. Ja omia juttuja omien kavereiden kanssa. Heillä tuskin vanhemmat kahvikesteillä käyvät keskustelua tulevista toimenpiteistä, lääkitysmuutoksista, yöllisistä kohtaussessioista, ja siitä miten ärsyttävää lomakeralli on.

Onneksi ne vanhempainillat ovat vain kerran vuodessa. Ja ne kestävät keskimäärin tunnin. Sen jälkeen voi palata rauhassa siihen kuplaan. Jossa yksi kesän isoimmista jutuista on se, että Topo on oppinut ottamaan itse vauhtia pihakeinussa. Ja Topohan keinuu. Äiti-ihmisen laittaessa ruokaa, ikkunan takaa kuuluu "iih iih iih iih iih", Topon keinumisen ääni. Pienten askelten ääni; Sampu vaatii omaa keinuvuoroaan. Vuoron vaihto, Topo tuo äiti-ihmiselle pallon, sanoo onnellisen näköisenä "heeiää" ja äiti-ihminenen heittää. Poikien on hyvä olla. Minun on hyvä olla. Meidän omassa maailmassamme.



14 kommenttia:

  1. Auts, sattuu edelleen... eipä meidän erityisellä (siis jo nyt aikuinen) tyttärellä ole edelleenkään vapaa-ajan kavereita paitsi kerran viikossa tanssissa ja kerran kuussa tilapäishoidossa. Koulussa toki viettää sen melkein 8 tuntia että onhan ne kaverit siellä aamu- ja iltapäivällä. Siksi varmaan onkin nyt äiti paras kamu :) saas nähdä jos ensi syksynä olis paljon kavereita omassa kodissa <3
    Nyt toivon kolmikolle hienoja kavereita koulusta ja tarhasta, ja vaikka tiiän ettei se ole sama mutta veljeksillä on toisensa <3
    Kiitos taas kyyneleet kirvottavasta kirjoituksesta! Ja ihan hetken ihmettelin minkälainen loma on oikein lomakeralli :)
    ps. tänään mentävä erityisen amiksen läheisiltaan :) (=vanhempainilta)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää läheisiltaa! Toivottavasti se on mukava iltama. Minäkin toivon, että teidän typy löytäisi omia ystäviä. Onneksi on harrastuksia, mekin odottelemme koska tulisi oikea hetki aloittaa jotkut viikottaiset harrastukset. Tuo on kyllä niin totta, että onneksi veljeksillä on toisensa. Tällä hetkellä ei kukaan tunnu niiden vapaa-ajan kaverien perään kaipaavan. Joskus on kyllä tehnyt pahaa, kun E on katsellut miten muut samanikäiset juoksentelevat pihoilta toisille. Onneksi se hetkellinen pahamieli on lapsella korjaantunut lausahduksella "keitetäänkö kahvit, ja syödään jäätelöt". Joo, lomakeralli on ihan omanlaisensa loma :D

      Poista
  2. Niin tiedän tuon tunteen... Ihan on muutaman kerran saanut tapailla hymyn tapaista naamalleen vanhempainilloissa. Puhumattakaan joulu- ja kevätjuhlista, joista on joskus tullut itku silmässä lähdettyä. Nuo ovat jotenkin semmoisia tilanteita, joissa se erityisyys konkretisoituu ihan eri tavalla kuin muuten. Ja eräänkin kerran on meilläkin surtu, että mistä niitä kavereita löytyy. Erityinen ainokaisemme ei osaa leikkiä ikäistensä kanssa, vaan hänellä on yleensä ihan omat kuviot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. totta; joulu- ja kevätjuhlat ovatkin ihan oma lukunsa. Täällä niitä on aktiivisesti vältelty vuosia. Juurikin samasta syystä; niiden tarkoitus ei liene kuitenkaan se, että äidit ja isät lähtevät surun kyyneleet silmäkulmissa juhlallisuuksista kotiin. Täällä sama juttu; ei oikein pysytä samanikäisten leikeissä. Toivottavasti siis löytyisi niitä samanhenkisiä kavereita suht naapurustosta. Kuten teillekin :)

      Poista
  3. On kyllä terveellistä ja avartavaa tällaisen tavisäidin (no, on mulla yksi adhd laps, mutta kuitenkin) lukea tätä blogia!
    Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Marsa! Varmasti adhd:nkin kanssa on enemmän, kuin tarpeeksi "ylimääräistä ohjelmaa". Tsemppiä siis! Yksi iso syy, miksi aloin kirjoittaa oman pään tuulettamisen lisäksi oli se, että halusin lukijoiden tietävän, että vaikka eletään erityistä elämää, ja se osaa olla välillä raskastakin, niin se lapsen erityisyys ei suinkaan tarkoita mitään elämän loppua. Kiva, että jaksat lukea, ja kommentoida :)

      Poista
  4. Edellistä kommentoijaa peesaten: kiitos paljon sinulle että kirjoitat! Ja teet sen huumorilla kipeimpiä asioita salailematta. On erittäin terveellistä ja avartavaa nähdä millaista elämä erityisten kanssa on ja miten paljon kaikkea ja kaikenlaisia tunteita siihen liittyy. Terveisin Sanna jolla on kolme "normaalia" lasta ja joka on paljon rikkaampi ymmärryksen suhteen blogiasi luettuaan. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos kauniista kommentista Sanna :) Kuten Marsalle ylempänä kirjoitin, niin yksi syy blogiin oli avata silmiä. Joo; lapset meuhkaavat ihan maan mahdottomasti kaupoissa ja julkisilla paikoilla, koska väsyttää, ärsyttää, on huono päivä. Mutta myös siksi, että he ovat erilaisia. Heillä on sairauden, lääkkeiden, oireiden yms vuoksi tosi huono olla. Ja "meikäläisiä" on yllättävän paljon. Kun odotimme Eetä, en ollut ikinä kuullutkaan mistään vastaavasta. En voinut pienessä mielessäni kuvitellakaan, mitä elämä eteen heittää. Ehkä osaltaan haluan kirjoittaa myös siksi, että näin voi tapahtua kenelle tahansa. Ja kuten Marsalle kirjoitin; elämä ei lopu siihen. Siitä alkaa uudenlainen elämä. Aurinkoista syksyä sinne!

      Poista
    2. Samoin hyvää syksyä ja toivon teille hyvää vointia! Jatkan seuraamista, pidän tyylistäsi kirjoittaa ja asenteestasi :)
      Sanna

      Poista
  5. Tänä syksynä olin ensimmäisen kerran "siedettävässä" vanhempainillassa. Se taas johtui siitä, kun tyttömme siirtyi taviskoulusta erityiskouluun. Ero oli huomattava. Kaikkien lapset olivat samassa veneessä ei kukaan ollut toinen toistaan parempi. Ahdistuksella muistelen aikaisempia vuosia. Sain aina olla selittämässä, miksi luokassa mitä eriskummallisemipa apuvälineitä ym. Tai sitten tosiaan pidettelin itkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihanaa, että vanhempainilta oli siedettävä :) Toivottavasti teidän lapsukainen on sopeutunut hyvin erityiskouluun? Meillä olen enemmän, kuin tyytyväinen, että isommat pojat käyvät erityisluokkaa. jotenkin uskon, että lapsenkin on helpompi olla ns samanhenkisten kanssa. Ainakin T&E ovat pienestä asti bondanneet päiväkodissa erityisen hyvin lasten kanssa, joilla on hyvin samanlainen tilanne, kuin heillä. Aurinkoa sinnekin syyskuulle!

      Poista
  6. Täällä myös anti-vanhempainilta ihminen, vaikka omani ovatkin ns. taviksia. Oman lapsen kuulumiset kerrotaan tuodessa ja viedessä / wilmassa. Se riittää minulle. En jaksa kuunnella mitä lauluja on laulettu tai kuinka hienoja vesiväritöitä on tehty. Ei vaan kiinnosta. Lapset ovat kaikkeni, mutta tässä kohtaa huomaan olevani anti- vanhempi. Mielummin ottaisin vaikka lapset mukaan ja katselisin omin silmin mitä siellä pkodissa ja koulussa puuhaillaan ja miten lapseni siellä toimii. Tsemppiä lomakeralliin 😊

    VastaaPoista
  7. Halleluja! Allekirjoitan kaiken. Ja sama täällä; mieluummin seurailisin livenä lasten puuhastelua. Kiitos; lomakerallissa taas yksi etappi takana. 😊

    VastaaPoista