Onnellisia Hetkiä

elämään mahtuu vaikeassakin tilanteessa onnellisia hetkiä. Ne eivät ehkä ole viikkojen pituisia. Eivät aina edes päivien. Mutta se, että siellä synkkyyden keskelläkin on pieniä, edes ohikiitäviä hetkiä, jolloin tuntee olevansa onnellinen... Se antaa voimaa jatkaa. Siellä suossa rämpimistä. Pimeässä taivaltamista. Odottaen, että jonkun mutkan takaa putkahtaa taas pieni onnellinen hetki. Joka antaa lisää sitä voimaa. Päästä pois pimeydestä. Paikkaan jossa ollaan onnellisia useammin. Ja pidempiä aikoja kerrallaan.

Viime vuosista voin sanoa niiden olleen rankkoja. Välillä vähemmän, välillä enemmän. Keskiarvon ollen kuitenkin tukevasti rankan puolella. Välillä olen istunut bussissa, kyyneleitä pidätellen. Ahdistuksen puristaessa sydäntä. Ajatellen, että elämä ei enää ikinä helpota. Aurinko on totaalisen unohtanut tämän risukasan. Elämän ollessa vain selviytymistä hetkestä toiseen. Illalla miettiessä, että toivottavasti yön tunnit ovat pitkiä. Ettei tarvitse ihan heti herätä taas päivään, joka on sitä selviytymistä. Tunnista toiseen. Toisina öinä ahdistavien ajatusten pitäessä seuraa pedon tunteina, kun joku kolmiosta valvoo. Kohtailee. Voi huonosti.

Olen istunut ystävien kanssa ravintoloissa, lomilla, illanistujaisissa. Ja nauranut. Samalla sen ahdistuksen kouran rusentaessa keuhkojani. Ja sydämen itkiessä. Tietäen, että tarvitsen omaa aikaa. Välillä on päästävä pois kotoa, jotta voi taas jaksaa. Ja samalla kaivaten kipeästi kotiin. Jossa minua tarvitaan.

Onneksi olen myös saanut todeta kerta toisensa jälkeen, että olin väärässä. Se sydämen lohduton itku ja kylmän kouran keuhkojen rutistelu eivät ole pysyviä olotiloja. Vähän matkan päässä, polulla, mutkan takana on paikka jossa aurinko pilkottaa. Ei ehkä paljaalta taivaalta. Mutta todistettavan selkeästi poutapilven takaa.

Rankkojen vuosien jälkeen vuosi 2014 on keskimääräisesti ollut enemmän siellä pilkottavan auringon puolella. Välillä on ollut rankkoja jaksoja. Päiviin mahtuu raskaita hetkiä. Ja viikkoihin rankkoja päiviä. Mielen kuitenkin ollen hieman levollisempi. Uskon, että kaksi suurinta asiaa tähän keskimääräistä suurempaan mielen levollisuuteen on se, että Sampulla asiat ovat edistyneet ainakin suht normivauhtia. Sälli juttelee; välillä sampua, välillä suomenkieltä. Mutta juttelee. Todistettavasti ajoittain hyvinkin selvästi. Yrittää pukea. Tykkää askarrella. Osaa leikkiä. Ja on päivä- sekä yökuiva (joskin vaippa on oltava matkassa, mutta hei; ei kaikkea voi saada...). Tästä ei voida enää mennä ainakaan järkyttävän paljon ojasta allikkoon. Enää ei asiat voi mennä niin huonoon jamaan, kun aikanaan Topon kanssa menivät.

Edward on alkanut näyttää pieniä, muutaman minuutin pituisia merkkejä itsenäistymisestä. Ja Topo... Olen monen vuoden hämärällä polulla tallaamisen jälkeen päässyt paikkaan, jossa Topon suhteen riittää se, että hänen on juuri nyt, tänään, edes suhteellisen hyvä olla. Emme miehen kanssa odota enää puolihysteerisenä puhetta, pukeutumistaitoja ja vaipattomuutta. Ne tapahtuvat. Jos tapahtuvat. Nyt isoja juttuja ovat se, kun Topo Teletappi leffaa pyytäessä sanoo "Te". Kun hän tulee paijaamaan selästä kun teen ruokaa. Kun hänen suuret kauniit silmänsä loistavat, niissä on iloinen pilke. Merkki siitä, että Topolandiassa on kaikki suorastaan älyttömän hyvin. Kontrasti sen välillä mitä Topo on hyvinä ja huonoina päivinä on mittaamattoman suuri. Hyvinä päivinä Topo on niin ihana, että hänet tekisi mieli halia ja pussailla puhki. Huonoina päivinä kaiken tuon vastakohta. Tosi huonoina päivinä voisin kernaasti laittaa Topon ohikulkijan matkaan. Kaikella rakkaudella.

Todella onnellisia hetkiä ovat ne, kun sunnuntaina, pyykkiä viikatessa, nopeasti analysoin kuluneen viikon. Ja totean, että Topolla oli enemmän hyviä, kuin huonoja päiviä. Silloin sitä hetken aikaa pilkahtaa mieleen ajatus siitä, millaista elämä olisi, jos Topon olisikin enimmäkseen hyvä olla. Jos elämä ei olisi sitä vuoristorata-ajelua, tai kartturitonta rallia. Jos se kirkassilmäinen Topo olisi läsnä useammin, kuin Topo, jonka silmät ovat sumeat. Jonka olemus huokuu huonoa oloa.

Viime vuodet ovat kaiken muun ohella opettaneet myös sen, että ei osaa tuudittautua siihen "meillä pyyhkii hyvin"-fiilikseen. Elämä on opettanut, että tilanteet muuttuvat hyvinkin nopeaan tahtiin. Pitää muistaa olla hereillä. Tarkkaavainen. Reagoida kolmion voinnin muutoksin. Jonkun äänen kaiken taustalla huudellessa, että muista olla varuillasi. Muista, että välillä käydään pimeissäkin paikoissa.

Onneksi se ääni vaimenee, kun tulee eteen niitä onnellisia hetkiä...

Vuosien vieressä odotukset ovat muuttuneet. Joskus, kun vielä haudoimme Edwardia, tai kun pikkusisarus oli ajatusasteella jutut lapsista olivat niitä "sitten kun se saa ajokortin." "sitten kun se lähtee opiskelemaan" "sitten kun meistä tulee isovanhempia". Keskustelunaiheiden vuosin saatteessa liusuen linjalle "jos se oppii lukemaan" "ehkä se muuttaa joskus omaan kämppään" ja "voihan se olla, että se oppiikin ajamaan polkupyörällä". Vuosien saatossa ne onnelliset hetketkin ovat tavallaan kokeneet inflaation. Eivät siinä, miltä ne tuntuvat. Vaan siinä, minkä verran tapahtumavaluuttaa tarvitaan onnelliseen hetkeen.

Nyt ne onnelliset hetket saattavat sisältää vaikkapa ripauksen ketsuppia. Tyyliin; viikonloppuna päiväreissulla itänaapuriin, laivalla, Edward tarvitsee ranskalaisiinsa lisää ketsuppia. Täyden Palvelun Äiti Oy:n asiakkaana Edward kääntyy ensimmäisenä Täyden Palvelun Äiti Oy:n toimarin puoleen "äiti, minä tarvitsen lisää ketsuppia". Alan jo nousta siitä tuoliltani, suunnata kohti vähän matkan päässä sijaitsevaa ravintelia, josta sitä ketsuppia saa. Kunnes saan suorastaan villin idean "Kuule, Edward, hae sä ite sitä ketsuppia". Edward ei esitä vastalauseita, vaan nousee ylös ja oranssi lippis päässä keikkuen juoksee ranskalaistensa kanssa kohti sitä ravintola. Hakeakseen sitä ketsuppia. Matkaseurueeseen kuuluvan Mummin sekä sen Täyden Palvelun Äiti Oy:n toimarin seuratessa haltioituneena oranssin lippiksen keikkumista kohti sitä ravintelia. Onnellisen haltioituneina.

Tai, että Topo, leviteltyään huoneensa lattialle koko dvd arsenaalinsa, osaa siivota jälkensä. Sanallinen kehotus "Topo kerää levyt" ei ihan mennyt perille. Piti konkreettisesti näyttää mitä tässä nyt ajetaan takaa; Topoa käpälästä kiinni, käpälän ohjaus kohti dvd läjää, käden ohjaaminen levylaatikolle. Jonka jälkeen Topo löysi punaisen langan. Ja keräsi ne levynsä. Äiti-ihmisen huokaillessa vieressä, suoritusta liikuttuneena seuratessa. Onnellisen liikuttuneena.

Tai kun Topo miehen kanssa kaupassa ollessa keräsikin koriinsa vain yhden mehun ja yhden paketin nakkeja. Sen normaalin kymmenen pakkauksen sijaan. Asetteli ostoksensa yhtään möykkäämättä kassahihnalle. Hymyili kassaneidille ja odotti kauniisti, että maksutoimenpiteet oli suoritettu. Pohdimme illalla hetken aikaa miehen kanssa, että olisiko nyt aika poksauttaa pullo kuohuvaa auki. Juhlistaa suoritusta. Mies oli onnellinen "tuntui niin älyttömän hyvältä lähteä sieltä kaupasta. Ei harmittanu eikä kiukuttanu yhtään. Oli hyvä fiilis". Tällä kertaa väsymys vei voiton juhlallisuuksista. Mutta kyllä tuota tapausta vielä juhlitaan jossain käänteessä.

Sampu suo meille niitä onnenhetkiä päivittäin. Tehden juttuja, joita veljensä eivät ole osanneet tehdä. Ollen pikkuapina, joka isoveljiään ihaillen matkii heidän toimiaan. Tyyliin kaikessa. Edwardin kiukutellessa Sampu komppaa veljeään. Toistaa Edwardin kiukut, kuin papukaija. Edwardin ilmoittaessa, että hän rakastaa vanhempiaan, Sampu komppaa vieressä "rakastan sua". Ja Topon huudellessa pihalla "kaa kaa", Sampu huutaa perässä "kaa kaa".

Yksi iso jokapäiväinen onnenaihe on hienosti käyntiin lähtenyt uusi arki. Olimme henkisesti valmistautuneet siihen, että Topoa ärsyttää koko syksyn. Sampu huutaa, kuin hyeena, aamut pitkät. Kummankin veljeksen kiukutellessa illat ja viikonloput ilkeitä vanhempiaan, jotka keksivät oppivelvollisuuden ja työssäkäynnin. Edwardin jauhaessa parissa vuodessa tutuksi tullutta mantraansa siitä, että ei halua kouluun. Räjäyttää koulun. Ja vihaa opettajaa. Yllätys on siis ollut suuri, kun Topo viihtyykin koulussa. Enemmän kuin hyvin. Sampu menee mielellään päiväkotiin. Ja kiukuttelee vain joka toisen illan. Joidenkin asioiden kuitenkin pysyessä tuttuina ja turvallisina; kuten Edwardin rikki mennyt levy kouluvihasta, ja siitä että nyt alkaa loma. Jos Edwardkin olisi yhtäkkiä ihastunut koulunkäyntiin olisin luultavasti varannut koko perheelle lääkäriajan. Aiheena "nyt pyyhkii liian hyvin, mistä tämä voi johtua".

Niin ja se työpaikka... Olen onnellinen päivittäin siitä, että esimieheni muisti olemassaoloni. Ja tarjosi työpaikkaa. Jossa viihdyn aivan älyttömän hyvin. Jossa on todella mukavia ihmisiä töissä. Jossa minulla on oma, nimellä varustettu kahvikuppi. (asiat tärkeysjärjestykseen!) Ja työtehtävätkin ovat varsin mukavia. Luultavasti kuherruskuukauden mennessä ohi saatan superkiireisinä, tosi huonoina  päivinä totuuden nimessä kirota sitä, että minut "houkuteltiin" paikkaan töihin. Ajatellen miten paljon mageampaa olisi olla kotona imuri yhdessä kainalossa, pyykkikori toisessa. Ainoan duunin ollessa Täyden Palvelun Äiti Oy:n toimarin virka. Vailla huolen häivää siitä, että ehtiikö aamulla kello 7.25 bussiin, ja onko kello 7.25 bussi ajoissa, jotta ehtii kello 7.37 junaan. Tunnen itseni; näitä päiviä tulee. Ja samalla tunnen itseni; tämä oli parasta mitä minulle saattoi työsaralla tapahtua. Ja vaikka arjen muuttuessa todella arjeksi vastaan tuleen niitä kirouspäiviä, niin 86 prosenttisesti jatkossakin mennään kiitollisuus-onnellisuus linjalla työpaikan suhteen.

Erilaisia onnellisuus hetkiä ovat myös ne, kun Edward ja äiti-ihminen hyvinä  työntekijöinä ja koululaisina viettävät aurinkoista  sunnuntaipäivää sängyn pohjalla. Flunssaa potien, yhdessä vitamiinijuomia siemaillen. Ja tiedän, että en joudu huomenna potemaan omantunnon tuskaa siitä, että olen kotona sairaan lapsen kanssa. Tai siitä, että olen vuoden anti-äiti kun pistän räkäisen lapsukaisen kouluun.  Kiitos miehen ja miehen etätyömahdollisuuden Edward saa viettää huomenna sairaspäivää kotona miehen kanssa. Äiti-ihmisen uskoessa vankasti siihen, että tee, suklaa ja vitamiinijuomat auttavat. Ja huomenna ollaan kunnossa. Ja töissä. Juomassa kahvia siitä omasta nimikkomukista.

Joskus itseasiassa pieni flunssakin voi olla onnellinen juttu. Olen onnellinen, että suht väsyttävän viikon jälkeen minulla on loistava syy pysyä sängyssä koko päivä. Katsoa boksilta kaikki viikolla katsomatta jääneet tärkeyteni (lue; saippuaa saippuaa draamaa saippuaa). Syödä karkkilakosta huolimatta suklaata. Kömpiä Edwardin viereen ja juoda vähän lisää vitamiinijuomaa yhdessä.

onnellisia hetkiä... Ja onnea on; rauhallisesti nukkuva lapsi.

P.S Jaatinen on avannut oman blogisivustonsa. Käykää kurkkaamassa. http://jaatinen.info/9-ajankohtaista/54-jaatisen-blogi-on-nyt-avattu Jatkossa blogikirjoituksia löytyy useamman erityisvanhemman kirjoittamana. Saattaapa sinne joskus putkahtaa joku tämänkin äiti-ihmisen räpellyksistä.