Toistaiseksi ilkeitä kommentteja ei ole tullut. Ei ole tullut ensimmäistäkään kommenttia (lukuun ottamatta jonkun random aurinkolasikaupan mainoksia…) jota en olisi halunnut blogissani julkaistavan. Olen sen sijaan saanut aivan mielettömiä kommentteja ihan tuiki tuntemattomilta ihmisiltä. Arvostan joka ainoaa niistä. Ja monet niistä ovat kirvoittaneet vedet silmiin. Miten ihmiset osaavatkaan olla kilttejä. Kirjoittaa kauniisti. Ne ovat välillä oikeasti pelastaneet päivän.
Olen tottunut siihen, että niiltä katseilta emme kuitenkaan aina pysty välttymään. Lauantaisella "annetaan isukin nukkua päiväunet, kun äiti-ihminen sai aamupäivälepoa, ja lähdetään puistoon ja kauppaan"-keikalla teki mieli rullata Sampu rattaineen väärällä pysäkillä pois bussista. Ajatuksella "ehkä se löytää kotiin itsekin". Tiedä mikä lie kuopusta vaivasi. Mutta piti huudella vähän joka paikassa ja tyyliin kokoajan. Kirsikkana kakunpäälle äiti-ihmisen vimmalla mäiskiminen. Naapurilta tuli hyväntahtoinen kommentti Sampun toimintaa seuratessa "ai niin, toi oli toi vaihe. Mä olin jo ehtinyt unohtaa sen". Eli ilmeisesti muutkin hellanteltut purkavat turhautumistaan vanhempiinsa? No; kotona Sampu painui pehkuihin klo 18.30 ja nousi niiltä sijoilta seuraavan vuorokauden puolella kello 08. Kierroksia nostatti kaupassa Topon asiaankuuluvat kassaraivarit tupaten täynnä olevassa A:lla alkavassa ruokakaupassa. Ja jotta tulisi taas kerran perusteellisesti mietittyä, että miksen tyytynyt joskus vuosia sitten tyyliin koiranpentuun, Edward säesti veljiään haluamalle jotakin 18 kertaa minuutissa. Ja ei haluamalla enää ikinä kouluun. Sitäkin noin 18 kertaa minuutissa. Kotioven avauduttua kolmio tyrkättiin suoraan isänsä hoivaan, kommentilla "katso, että noi ei puoleen tuntiin lähesty mua" höystettynä.
Mutta; nämä siis ovat peruslapsiperhearkea kenelle tahansa pikkupiltin vanhemmalle. Niitä huonoja päiviä on. Ja huonoina päivinä sen pikkupiltin omatahto saavuttaa ei haluamisessa, ja ei yhteistyökyvyssä aivan uudenlaiset mittasuhteet. Sille ei voi mitään. Se on elämää. Hetkellistä harmistusta lukuun ottamatta näillä asioilla ei kannata ihan hirveästi pilata päiväänsä. Tai ainakaan useampaa päivää.
Viimeisein viikon sisään on sattunut myös pari tapausta, jotka jäävät kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaan. Vaikkei pitäisi. Nuo pari tapausta ovat ehkä esimakua siitä, mitä tulee saamaan lisää, tilaamattakin, tulevaisuudessa. Muistutus siitä, että maailma ei olekaan täydellinen paikka, täynnä hyväntahtoisia ihmisiä. Sanotut asiat eivät ole järkyttäviä, täytä minkään valtakunnan tasolla minkään valtakunnan kunnianloukkaus syytteen raameja. Tai edes saaneet minua itkemään (homma, jonka huonoimpina päivinä hanskaan pojilta salaa ihan kiitettävästi). Mutta asioita, joita en ehkä ihan heti unohda.
Toinen oli: insidentti kahdella taksilla kotiin. Niin... Ne koulutaksit. Voi herranpieksut niiden kanssa on väännetty. Voisin kirjoittaa ohuen kirjan näistä taksi insidenteistä. Ja koska taksien varassa ollaan oltu vasta kaksi vuotta, epäilen, että tulevina vuosina se ohut kirja voisi saada pari ohutta jatko-osaa. Nyt ketään ei oltu hukattu. Laitettu väärään taksiin. Tuotu kotiovelle, kun lapsi oli tilapäishoitojaksolla. Sekoitettu terve lapsemme sairaaseen luokkatoveriin ja näin ollen jätetty lapsi hakematta kouluun. Nyt kyse oli niinkin vähäpätöisestä asiasta, kuin että Edward ja Topo ajelivat peräkkäisillä tilatakseilla koulusta kotiin. Ja että se Edwardin taksin kuljettaja, joka oli meille täysin uusi tuttavuus koki asiakseen huudella suureen ääneen pihallamme, miten "rikkaiden perheiden lapset ajelevat hienosti kahdella eri taksilla kotiin". Me emme asu linnassa. Me asumme tavallisella alueella tavallisten ihmisten naapureina. Onneksi poikien ihana vakikuljettaja kuuli lausahduksen ja ilmoitti heti, että kyse on heidän virheestään. Poikien on tarkoitus yhä ajella yhdellä ja samalla autolla kotiin. Niin... Koska meillä on kaksi kehitysvammaista lasta, joilla on eriasteinen kehitysvamma, ei ole sitä mahdollisuutta, että he kävisivät lähikoulua. Jonne he osaisivat itse kävellä aamulla. Elämää edes vähän helpottamaan olemme siis saaneet lapsillemme heille kuuluvat koulukuljetukset. Mikäli mahdollisuus lähikoulussa oppivelvollisuuden suorittamiseen olisi, riemusta kiljuen (no ookoo, välillä hiki tirskuen ja hommaa alimpaan helvettiin manaten myös) saattaisin itse, kädestä pitäen, koululaisemme kouluun joka aamu.
Toinen insidentti oli ehkä enemmän mieltä pahoittava. Kauppareissullamme Topolla oli pallo mukana kaupassa. Topo ja pallo; ne ovat aikalailla erottamaton kaksikko. Vähän kuten Edward ja Edwardin aina kädessä kulkevat kaksi pikkuveturia. Ja Sampu ja Sampun pehmohauva. Kaupassa keräilimme miehen kanssa vimmalla ruokaostoksia kasaan; Topon pinna kuin ei ole loputon. Topo pompotteli palloaan tyhjässä kaupassa, tyhjällä käytävällä. Joo, ei ehkä pitäisi antaa lapsen pompotella sitä palloa, mutta nyt mentiin taas siitä mistä aita on matalin. Topo viihdyttää itseään pallonsa kanssa, me saamme seuraavien päivien ruokatarvikkeet kasaan. Topo on pomputtamisessa äärimmäisen taitava. Hän ei heittele sitä palloa valtoimenaan ympäriinsä, vaan seisoo paikallaan. Ja pomputtaa. Itse olin jossain lihahyllyn kohdalla, enkä nähnyt tilannetta. Mies näki. Mies näki, miten vanhempi kaupan työntekijä otti pallon Topon kädestä. Ja sanoi kovaan ääneen "mä olen sulle sanonut jo tarpeeksi monta kertaa. Lopeta se pompottaminen". Miehen mukaan tavalla, joka vaikutti kiusaamiselta. Ja mies ei ole se, jolla on tapana tällaisissa asioissa suurennella kuulemaansa. Topoa ei tarvitse hirveän pitkää hetkeä seurata, ilman että tajuaa, ettei hän ole ihan kuin me muut. Topo ei oikein ymmärrä puhetta. Eikä osaa oikein seurata annettuja ohjeita. Eikä takuulla puolustaa itseään sanallisesti. Saatikka sanoa "sori, en pomputa". Minulle tuli paha mieli Topon vuoksi. Joku halusi tehdä hänelle kiusaa. Pieni tilanne taas. Mutta muistutus siitä, että ymmärtämättömiä ihmisiä on kaikkialla. Mies oli siinä Topon lähettyvillä kokoajan. Jos ja kun moisesta on aiheellista huomauttaa, voisi tehdä sen ehkä lapsen vanhemmalle. Ehkä. Meni mieskin siinä määrin sanattomaksi tilanteessa, että tajusi vain ottaa pallon naiselta pois. Antaa sen takaisin Topolle ja antaa ohjeet olla pompottamatta. Tietäen, että ohjeet saattavat mennä aikalailla ns kuuroille korville. Mutta onpahan nyt vanhempikin sen sanonut ääneen.
Maailma ei tähänkään insidenttiin kaadu. Ja tämä, kuten taksin kuljettajan lausahdus jäävät jonnekin puoliunholaan. Mutta näiden kahden pienen lausahduksen jälkeen ymmärrän, että minun on sen silmätikkuna olemisen lisäksi alettava opettelemaan taitoa antaa asioiden mennä yhdestä korvasta sisään. Ja toisesta ulos. Jotta säästyisin turhalta mielipahalta.
Muutoin onneksi viikonloppu ollut selkeästi plussan puolella. Teemana "jokaiselle jotakin". Topon kanssa vietimme laatuaikaa pihalla keinuen, lehtiä lukien, Topo sipsejään syöden. Ja yhteisen hetken päätimme saippuakupliin. Topo antaa äiti-ihmisille ohjeet puhaltaa; suu menee suppuun, ja supusta kuuluu "puuuh". Puhalla. Ja äiti puhaltaa. Topo hyppii ja jahtaa kuplia. Ja on onnellinen.
Sampun kanssa laitoimme aurinkoisena sunnuntaina saappaat jalkaan, suuntasimme metsään. Ja poimimme sieltä viimeiset mustikat ja ensimmäiset puolukat. Sampu olisi viihtynyt siellä metsässä koko päivän. Mättäillä istuen, marjoja syöden, suu ja kädet sinisenä ja punaisena.
Ja viikonloppu huipentui laatuaikaan Edwardin kanssa Linnanmäellä. "Hattaratikkariin", äiti-ihmiselle liian moneen laiteajeluun. Edwardin äärettömän onnelliseen olemukseen vuoristoradassa, kun hän kolmannellakin ajelukierroksella kaivautui äidin kainaloon, ja hihkui kovaa "jee, äiti, minua ei pelota yhtään". Eikä äitiäkään pelottanut, kun oli Edward siinä kainalossa turvaa tuomassa.
Viimeisein viikon sisään on sattunut myös pari tapausta, jotka jäävät kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaan. Vaikkei pitäisi. Nuo pari tapausta ovat ehkä esimakua siitä, mitä tulee saamaan lisää, tilaamattakin, tulevaisuudessa. Muistutus siitä, että maailma ei olekaan täydellinen paikka, täynnä hyväntahtoisia ihmisiä. Sanotut asiat eivät ole järkyttäviä, täytä minkään valtakunnan tasolla minkään valtakunnan kunnianloukkaus syytteen raameja. Tai edes saaneet minua itkemään (homma, jonka huonoimpina päivinä hanskaan pojilta salaa ihan kiitettävästi). Mutta asioita, joita en ehkä ihan heti unohda.
Toinen oli: insidentti kahdella taksilla kotiin. Niin... Ne koulutaksit. Voi herranpieksut niiden kanssa on väännetty. Voisin kirjoittaa ohuen kirjan näistä taksi insidenteistä. Ja koska taksien varassa ollaan oltu vasta kaksi vuotta, epäilen, että tulevina vuosina se ohut kirja voisi saada pari ohutta jatko-osaa. Nyt ketään ei oltu hukattu. Laitettu väärään taksiin. Tuotu kotiovelle, kun lapsi oli tilapäishoitojaksolla. Sekoitettu terve lapsemme sairaaseen luokkatoveriin ja näin ollen jätetty lapsi hakematta kouluun. Nyt kyse oli niinkin vähäpätöisestä asiasta, kuin että Edward ja Topo ajelivat peräkkäisillä tilatakseilla koulusta kotiin. Ja että se Edwardin taksin kuljettaja, joka oli meille täysin uusi tuttavuus koki asiakseen huudella suureen ääneen pihallamme, miten "rikkaiden perheiden lapset ajelevat hienosti kahdella eri taksilla kotiin". Me emme asu linnassa. Me asumme tavallisella alueella tavallisten ihmisten naapureina. Onneksi poikien ihana vakikuljettaja kuuli lausahduksen ja ilmoitti heti, että kyse on heidän virheestään. Poikien on tarkoitus yhä ajella yhdellä ja samalla autolla kotiin. Niin... Koska meillä on kaksi kehitysvammaista lasta, joilla on eriasteinen kehitysvamma, ei ole sitä mahdollisuutta, että he kävisivät lähikoulua. Jonne he osaisivat itse kävellä aamulla. Elämää edes vähän helpottamaan olemme siis saaneet lapsillemme heille kuuluvat koulukuljetukset. Mikäli mahdollisuus lähikoulussa oppivelvollisuuden suorittamiseen olisi, riemusta kiljuen (no ookoo, välillä hiki tirskuen ja hommaa alimpaan helvettiin manaten myös) saattaisin itse, kädestä pitäen, koululaisemme kouluun joka aamu.
Toinen insidentti oli ehkä enemmän mieltä pahoittava. Kauppareissullamme Topolla oli pallo mukana kaupassa. Topo ja pallo; ne ovat aikalailla erottamaton kaksikko. Vähän kuten Edward ja Edwardin aina kädessä kulkevat kaksi pikkuveturia. Ja Sampu ja Sampun pehmohauva. Kaupassa keräilimme miehen kanssa vimmalla ruokaostoksia kasaan; Topon pinna kuin ei ole loputon. Topo pompotteli palloaan tyhjässä kaupassa, tyhjällä käytävällä. Joo, ei ehkä pitäisi antaa lapsen pompotella sitä palloa, mutta nyt mentiin taas siitä mistä aita on matalin. Topo viihdyttää itseään pallonsa kanssa, me saamme seuraavien päivien ruokatarvikkeet kasaan. Topo on pomputtamisessa äärimmäisen taitava. Hän ei heittele sitä palloa valtoimenaan ympäriinsä, vaan seisoo paikallaan. Ja pomputtaa. Itse olin jossain lihahyllyn kohdalla, enkä nähnyt tilannetta. Mies näki. Mies näki, miten vanhempi kaupan työntekijä otti pallon Topon kädestä. Ja sanoi kovaan ääneen "mä olen sulle sanonut jo tarpeeksi monta kertaa. Lopeta se pompottaminen". Miehen mukaan tavalla, joka vaikutti kiusaamiselta. Ja mies ei ole se, jolla on tapana tällaisissa asioissa suurennella kuulemaansa. Topoa ei tarvitse hirveän pitkää hetkeä seurata, ilman että tajuaa, ettei hän ole ihan kuin me muut. Topo ei oikein ymmärrä puhetta. Eikä osaa oikein seurata annettuja ohjeita. Eikä takuulla puolustaa itseään sanallisesti. Saatikka sanoa "sori, en pomputa". Minulle tuli paha mieli Topon vuoksi. Joku halusi tehdä hänelle kiusaa. Pieni tilanne taas. Mutta muistutus siitä, että ymmärtämättömiä ihmisiä on kaikkialla. Mies oli siinä Topon lähettyvillä kokoajan. Jos ja kun moisesta on aiheellista huomauttaa, voisi tehdä sen ehkä lapsen vanhemmalle. Ehkä. Meni mieskin siinä määrin sanattomaksi tilanteessa, että tajusi vain ottaa pallon naiselta pois. Antaa sen takaisin Topolle ja antaa ohjeet olla pompottamatta. Tietäen, että ohjeet saattavat mennä aikalailla ns kuuroille korville. Mutta onpahan nyt vanhempikin sen sanonut ääneen.
Maailma ei tähänkään insidenttiin kaadu. Ja tämä, kuten taksin kuljettajan lausahdus jäävät jonnekin puoliunholaan. Mutta näiden kahden pienen lausahduksen jälkeen ymmärrän, että minun on sen silmätikkuna olemisen lisäksi alettava opettelemaan taitoa antaa asioiden mennä yhdestä korvasta sisään. Ja toisesta ulos. Jotta säästyisin turhalta mielipahalta.
Muutoin onneksi viikonloppu ollut selkeästi plussan puolella. Teemana "jokaiselle jotakin". Topon kanssa vietimme laatuaikaa pihalla keinuen, lehtiä lukien, Topo sipsejään syöden. Ja yhteisen hetken päätimme saippuakupliin. Topo antaa äiti-ihmisille ohjeet puhaltaa; suu menee suppuun, ja supusta kuuluu "puuuh". Puhalla. Ja äiti puhaltaa. Topo hyppii ja jahtaa kuplia. Ja on onnellinen.
Sampun kanssa laitoimme aurinkoisena sunnuntaina saappaat jalkaan, suuntasimme metsään. Ja poimimme sieltä viimeiset mustikat ja ensimmäiset puolukat. Sampu olisi viihtynyt siellä metsässä koko päivän. Mättäillä istuen, marjoja syöden, suu ja kädet sinisenä ja punaisena.
Ja viikonloppu huipentui laatuaikaan Edwardin kanssa Linnanmäellä. "Hattaratikkariin", äiti-ihmiselle liian moneen laiteajeluun. Edwardin äärettömän onnelliseen olemukseen vuoristoradassa, kun hän kolmannellakin ajelukierroksella kaivautui äidin kainaloon, ja hihkui kovaa "jee, äiti, minua ei pelota yhtään". Eikä äitiäkään pelottanut, kun oli Edward siinä kainalossa turvaa tuomassa.
Valitettavasti kuulostaa liiankin tutulta tuo kun joutuu pahoittamaan mielensä sen vuoksi että aikuinen tavalla tai toisella kiusaa lasta tai on sille ilkeä. Näiden asioiden parissa on meillä vietetty viimeiset pari viikkoa ja valitettavasti vaivaavat mieltä vieläkin päivittäin, ja lasten mieltä varsinkin :/
VastaaPoistavoi miten kurjaa, eritoten se, että lapset joutuvat asioita murehtimaan. Se on surullista. Voimia sinne, ja toivottavasti saatte kaikki ikävät asiat pois mielestä ja mukavampaa mietittävää tilalle. Parempaa viikkoa!
PoistaMiten teillä keillä on kehitysvammainen lapsi joka ei tule aikuisenakaan selviytymään elämässään yksin vaan tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa, ei siis pysty asumaan omatoimisesti, olette aikoneet järjestää hänelle hyvän elämän? Kun hän ei osaa puhua ja kertoa mitä hänen päiväänsä kuuluu?
VastaaPoistaVarsinkin silloin jos ei ole sisaruksia tai sisarukset asuvat kaukana tai eivät halua puuttua sisaruksensa elämään. Edunvalvoja hoitaa raha-asiat, mutta se muu huolenpito? Kun vanhemmat katsovat silmät selässäkin lapsensa perään, huolehtivat, tarkkailevat vaikka lapsi asuukin hoitokodissa. Miten sitten kun vanhemmista ei enää ole siihen? Kuka pitää lapsen puolia? Kuka huolehtii että hän saa hyvää ja asiallista hoitoa? Puhutaan paljon vanhustenhoidon epäkohdista, mutta entä kehitysvammaiset?
Palkkaatteko lapsellenne jonkun esim. yksityisen kodinhoitajan joka katsoo että hoito ja kohtelu on asiallista ja kaunista? Anteeksi vähän poukkoileva teksti, mutta asiana se kuka toimii "vanhempien sijaisina" sitten kun heistä ei enää ole tehtäväänsä? Kun kaikilla ei ole sukulaisia. Ettei lapsemme jää ihan hoitajien armoille. Varsinkin ne puhumattomat. Siis se pointti että palkkaatteko jonkun vai miten asian järjestätte?
Kiitos pitkästä ja ajatuksia herättävästä kommentista. Olen joskus kirjoittanutkin siitä, miten sitä on lastemme kautta oppinut elämään hetkessä. Tiedän, että jossain vaiheessa kaikki nuo seikat on mietittävä huolella läpi. Topo syntyi terveenä vauvana, ollen nyt kuitenkin suht sairas pieni poika. Se mitä elämä hänen kanssaan tuo vielä eteen, on yksi iso kysymysmerkki. Tietenkin toivomme eniten, että vointi tasaantuu, pysyy tasaisena. Ja että Topon kommunikointi menee eteenpäin; että hän oppii kuvin ja joskus jopa sanoin kertomaan ajatuksensa. Kertomaan päivästään. Ylipäänsä kertomaan asioista. Mikäli niin ei tapahdu, sitten joudumme miettimään sitä tulevaisuutta eri vinkkelistä. Miten ja missä asutaan. Tällä hetkellä ei edes oma mielikuvitus riitä vielä niin pitkälle. Ja toivottavasti nuo ovat asioita, joita emme vielä moniin moniin vuosiin edes joudu miettimään. Eniten tietenkin toivon, että kun aika koittaa Topon lähteä vanhempien huomista muualle asumaan, olisi tiedossa joku hyvä, luotettava yksikkö, jossa Topo voisi elää mahdollisimman hyvää elämää. Ja me vanhemmat voisimme luottaa siihen, että hänen elämästään siellä tehdään parasta mahdollista.
PoistaTuli tästä sinun ja myös edellisen kommentin kirjoittajan ajatuksista mieleen, että kyllä uskoisin Suomessa olevan hyviä hoitajia ja laadukasta hoitoa myös puhumattomille/ kommunikoimattomille/ vaihtoehtoisesti kommunikoiville. Itse työskentelen aikuisten vaikeasti vammaisten ryhmäkodissa enkä usko, että meille vain on sattunut jotenkin epätavallinen porukka kun aidosti välitämme asukkaista ja haluamme heidän parastaan, vaan eiköhän valtaosa sos. - ja terveysalalla työskentelevä ole ihan vastaavalla asenteella :)
PoistaT. Teksteihisi koukuttunut uusi vakkarilukija
Moikka! Me olemme tosiaan hyvää hoitoa saaneet; niin päiväkodissa, koulussa, kuin tp-hoidossakin. Uskon, että ainakin iso osa ihmisistä, jotka alalle hakeutuvat, tekevät työtään sydämestään ja sydämellään. Hyvää pääsiäistä Ambra, kuva että löysit blogini :)
PoistaToisesta sisään ja toisesta ulos... Niin helppo sanoa ja joskus jopa helppo noudattaa. Erikoinen sisäänrakennettu hyvinkäyttäytymisen koodi käskee meidän ottaa vaieten vastaan kun joku sanoo rumasti. Nolostuttaa ja tekeemieli vaan paeta tilanteesta. Opettelua vaatii sekin että sanoo takaisin. Ei rumasti, mutta napakasti. Jokaisella meillä on oikeus puolustaa itseään ja läheisiään. Voihan siinä jollakin kommentoijalla avautua silmät omasta käytöksestään ja seuraavan kerran kun suutansa avaa niin miettii hetken. Silloin joku pieni erityinen tai hänen perheensä säästyy ilkeältä kommentilta. <3
VastaaPoistaNiin totta. Kyllä sitä itsellään on arsenaali nasevia kommentteja varastossa. Sitä vain harmittavan usein "jäätyy" niissä tilanteissa, kun pitäisi avata suunsa. Itse olen vielä sellainen konflikteja välttelevä tyyppi, joten jäädyn varmasti keskivertoa enemmän. Mutta; kyllä pojat ovat antaneet onneksi äidilleen aimoannoksen rohkeutta, jota voi käyttää elämässä ihan joka tilanteessa. Aurinkoista syksyä, ja kiitos kommentista :)
Poista