omatoiminen

haen Sampua päiväkodista. Kuulumisten vaihtoa leikkitilan ovella. Ihana dagisope virkkoo,  miten huomaa, että Sampu on veljiensä kanssa samaa katrasta "ilmeisesti tottunut kotona, että palvelu pelaa". Juu… Mottoani "mene siitä mistä aita on matalin" noudattaen ja huutokonsertteja viimeiseen asti välttääkseni huoltopuoli pelaa kotona. En kuitenkaan tunnusta, että olisin kasvattanut katrasta kauhean omatoimettomaksi. Saatikka, että mies olisi sellaista karhunpalvelusta kolmiolle tehnyt. Kyllä triolta vaaditaan; kulloisenkin terveyden-vireys-ja muun olotilan mukaisesti. Joskus tosi vähän, välillä vähän enemmän. Välillä sen verran, että Edwardin vastaus äidin "pyyntöön" tekemään asiaa a on "äiti, ihan kohta. Nyt en ehdi. Minä ajattelen".

Kun mies oli samaisena aamuna jumauttanut selkänsä, oli Edward kädestä pitäen raahannut Topon yläkerrasta alakertaan, pukenut hänelle vaatteet päälle ja yrittänyt hoitaa hammasepesunkin. Äärettömän liikuttavaa. En tiedä oliko tässä kyse aivan täysin omatoimisuudesta, vaiko enemmän ohjeiden noudattamisesta, mutta lapsi joka saisi vain koko ajan palvelua, joutumatta tekemään mitään itse, tuskin olisi samaan pystynyt. Edward saa omatoimisuudesta kymppi plussan saralla suklaan etsintä. Edward löytää huushollin joka ainoan piilon. Sellaisenkin joiden olemassaolosta me vanhemmat emme tiedä tuon taivaallista.

Sampu oppi ääneen manauksieni jälkeen päiväkuivaksi. Ja samaan hötäkkään yökuivaksi. Käy pöntöllä, vetää vessan, pesee kädet. Varsin omatoimista. Kun mies lähti aamupäivästä viemään kolmiota änkkäri puistoon, Sampu kyllä lähtö tohinassa sai vedettyä pöksyt omatoimisesti jalkaansa. Lisää omatoimisuutta. Sampu osaa omatoimisesti leikkiä pitkiä aikoja. Omatoimisesti päättää mitä kenkiä ei suin surminkaan pistä jalkaansa. Ja jos on ihan hirvittävä kiire bussiin/junaan/lääkäriin/päiväkotiin/päiväkodista kotiin; omatoimisesti kävellä ääääääärettömän hitaasti. Olla missään olosuhteissa haluamatta rattaisiin.

Omatoimisuuteen pitää tietenkin lasta kannustaa. Eikö se ole osa sitä vanhempana olemista? Samalla kuitenkin pitäen yllä rajoja. Ettei siitä lapsesta kasva liian omatoimista. Ja niin; yrittää siinä kannustamisessa olla vanhempi. Yrittää muistaa, että ei lapsi tee niitä juttuja pahalla. Hän yrittää olla omatoiminen. Kasvaa ja oppia.

Topon omatoimisuus on aiheuttanut enemmän tai vähemmän verenpaineen nousuja, otsasuonen tykytyksiä, sekä ihan suoranaisia toivottomuuden puuskia viime aikoina. Joo, kullanmuru yrittää. Mutta joo kun ne yritykset menee ihan päin helvettiä ja aiheuttavat vain enemmän siivottavaa, huolehdittavaa ja niitä paineiden nousuja ja tykytyksiä. Mutta kullanmurun yrityksiä ei voi ihan täysin torpatakaan. Kun se ihan oikeasti yrittää parhaansa…

Topo osaa olla äärettömän omatoimeton, kun sille päälle sattuu. Vaatekappaleita ei saada päältä pois, saatikka että osattaisi pätkääkään avustaa niiden päälle pukemisessa. Varsinkaan jos on kiire taksiin-bussiin-lääkäriin tai ylipäänsä kiire. Silloin Topo horjuu ja huojuu ja kaatuilee puettaessa. Pukijalta tirskahtelee hiki ja hampaiden välistä kirosanat sulassa yhteissoinnussa. Mutta annas olla jos Topon tekee mieli kylpyyn. Silloin omatoimisuusvaihde löytyy.  Kylpyvesi pistetään salaa lorisemaan, vaatteet viskotaan kylppärin lattialle ja voilá kylpemään. Kylvyn jälkeen jos tuntuu siltä, että olisi kiva hieman ulkoilla niin salamana saappaat jalkaan ja pation ovesta pihalle. Nämä kaikki on loistavaa toteuttaa sillä siunatun sekunnilla kun äiti/isä-ihminen on pois paikalta omilla menoillaan, ja veljeksistä Edward tai Sampu vievät sen paikalla olevan vanhempi-ihmisen kaiken huomion. Siinä on kuulkaa kiva kiillotella vanhemmuuden sädekehää, kun lapsi juoksentelee pihalla plus 14 asteen lämmössä tasan siinä asussa jossa tähän maailmaan tulikin. Miehen lähtiessä illalla kauppareissulle, Topo ilmoittaa halustaan päästä kauppa-assistentiksi. Paita päällä, housut ja vaippa ties missä (siellä missä ne on satuttu riisumaan…), lippis vinossa, ja saappaat väärissä jaloissa seistään eteisessä, käsi odottavasti oven kahvalla. Yritä nyt siinä sanoa, että ei et pääse nyt mukaan. Ei siihen kykene. Joten ei kun ratsaamaan taloa; missä on housut. Minne on dumpattu sukat. Topon vaatetus, ja matkaan. Topo on äiti-ihmisen poika hellyyden osoituksessa. Joskin mies saa osansa haleista, mutta äiti-ihminen saa karhuonosan Topon hellyysvarastosta. Kaikessa muussa Topo sitten onkin isä-ihmisen poika. Topo nauttii, kun pääsee miehen kanssa kahdestaan mökille, puistoon, sinne kauppaan, ihan mihin tahansa. Topo on silloin rauhallinen, kuin viilipytty. Onnellinen Topo.

Topo osaa myös hienosti silloin viiden jälkeen aamulla herätessään, hoitaa itselleen aamupalan. Harmi vain, että se tarkoittaa sitä, että Topo hakee jääkaapista paketin nakkeja, ja paketin pinaattilettuja. Syö jokaisesta palan, tai kaksi, murentaen loput sängyn pohjalle, huoneensa karvamatolle, sängyn alle, lattialle. Ja viimeistelee homman täyttämällä ruokapaketin puoliksi syödyillä nakeilla ja letuilla.  Mitäs teet? Topon kanssa on taisteltu aiheesta "syö omalla paikalla" viimeiset kaksi vuotta. Joinakin päivinä homma muistetaan. Seuraavaan kuuteen päivään oma paikka ei sano Topolle mitään. Laiskana äiti-ihmisenä minua ei myöskään houkuta ajatus siitä, että nousen kello nollaviis ja alan valmistella aamupalakierrosta numero yksi. Mikäli jääkaappi laitetaan lukkoon, viedään myös perheen muilta lapsilta omatoimisuuden rippeet; jääkaapista ei voi hakea maitoa kun on jano, ja jugurttia kun on välipalanälkä. Sitäpaitsi me olemme miehen kanssa ihan tunareita; en usko että mekään saisimme mitään lapsilukkojääkaappisysteemejä auki. Joten odottelemme, että se "syö omalla paikalla" viesti menee joku päivä läpi. Keräilemme ruokapaketteja Topon kämpästä. Imuroimme sitä kahdeksantoista kertaa viikossa isoon ääneen kiroillen. Aamulla, kun laahustan suihkuun, kuuluu Topon huoneesta maailman lempemmällä äänellä "ääätiii", ja perään iloinen "mammamam", suu täynnä pinaattilettuja. Ei silloin voi olla ärsyyntynyt, vihainen, miettiä sitä siivoamista. Silloin miettii vain, että voi kun meidän Topon on hyvä olla. Pinaattiletut yhdessä kourassa, kaukosäädin toisessa, omassa sängyssä.

Niin ja se kaukosäädin… Topo sai syntymäpäivälahjaksi kummisedältään ja tädiltään ikioman telkkarin. Nyt on omassa huoneessa oma teevee ja deeveedee, saa katsella ihan mitä leffoja ikinä vain haluaa. Topo nauttii. On oppinut omatoimiseksi; vaihtamaan leffoja siihen leffamasiinaan. Topo viettää 90% omakämppäajastaan sen dvd-masiinan kaukosäädin kädessään. Vaikkei telkkua katselisikaan, niin kaukosäädin on tiukasti räpylässä. Kun siinä kaukosäätimessä kerran on nappuloita, niin niidenhän täytyy olla tehty paineltaviksi. Näin uskoisin Topon omatoimisuus logiikan asiasta ajattelevan. Topo nimittäin painelee niitä nappuloita vimmalla. Ja hermohan siinä menee, kun leffa hyppää koko ajan väärään kohtaan, alkuun, loppuun, vieraalle kielelle, tai mainokset (joita Topo vihaa yli kaiken) jäävät junnaamaan. Ja siellä Topon huoneessa juostaan säätämässä leffa-asetukset oikeisiin: minuutin välein. Iltajumpat sikseen, Topon teeveejumppa pieksee kaikki maailman sykkeenkohotustunnit mennen tullen. Mutta, kun Topo makaa siellä sängyssään onnellisena, kaukosäädin käpälässään ja huutaa iloisesti "moi", ei sitä voi olla ärsyyntynyt siitä kaukosäädin jumpasta. Siis ainakaan sillä sekunnilla.

Jos ja, kun joku tuttavista, tai kavereista, tai ystävistä välillä huokailee residenssimme lapsenhoitomäärää, minulla on tapana vastata, että kyllä se siitä. Vuosien saatossa homma helpottaa. Edwardin omatoimisuus kasvaa. Sampun omatoimisuus saattaa seuraavien vuosien saatossa jopa mennä Edwardin omatoimisuuden ohi. Ja Topo; Topokin oppii. Ehkä erehdyksen kautta. Ehkä vanhempien pulsseja ja verenpaineita nostattavalla tavalla. Ehkä niin, että siivotaan vielä entistä enemmän, samalla kuin kämppä näyttää entistä enemmän täysin siivottomalta. Mutta varmasti Topokin oppii. Hitaasti. Hiljaa. Vauva-askelin. Onhan Topo äiti-ihmisen ikivauva. Kaikessa sen merkityksessä.