torstai 31. heinäkuuta 2014

kesä jona opittiin...

alkuviikosta jouduin pysähtymään; lusitaanko nyt neljättä, vaiko viidettä viikkoa koko perheen yhteistä lomaa. Laskutoimitus päättyi vitosen kohdalle. Tämä alkaa niin kuin olla tässä. Viikko vielä, ja sitten; Sampu lähtee dagikseen. Ja Topo lähtee koulutielle. Ja Edward lähtee jatkamaan koulutietä. Hurjaa. Jännää. Pelottavaa.

Pelottavaa on sekin, miten se viisi viikkoa meni tuosta vain. Suunnitelmat jäivät vaihteeksi, yllättäen, aikalailla puolitiehen.

Suunnitelmilla en tarkoita huvipuisto- ja sukulaisvisiittejä, vaan niitä "jalompia" suunnitelmia. Kuten...

Edwardin ollessa koulussa suurimman osan päivästään, kuin nukkuneen rukous (kirjaimellisesti pää pulpetissa kiinni), oli tarkoitus ottaa magneettikirjaimet tehokäyttöön kesäloman aikana. Ja opetella niiden avulla sitä kirjoittamista, tavaamista ja lukemista. Suunnitelmana aukoton. Syksyllä Edward pääse loistamaan kesällä opittujen taitojen avulla. Homma toimi kivasti juhannusviikon. Sampu levitteli kuuliaisesti joka päivä sata magneettikirjainta ympäri hänen, ja Edwardin huonetta. Illalla äiti-ihminen nuohosi nurkat kirjaimellisesti kirjaimia keräillen ja samalla kuulustellen Edwardia "mikä kirjain tämä on". Edward jaksoi hienosti ensimmäiset 10 kirjainta, jonka jälkeen hän ilta toisensa jälkeen ilmoitti "minä en osaa kirjaimia". Homma klaari. Kymmenen kirjainta illassa on parempi, kuin ei mitään. Ja siihen kuuluisaan "ens viikkoon" mennessä ollaan ehkä päästy 15 kirjaimeen. Juhannusviikon loputtua kirjaimet katosivat. Kukaan ei osannut kaivata kirjainten perään. Kirjaimet löytyivät lomaviikolla numero neljä, suursiivouksen yhteydessä. Tehotiimin E&S huoneen lipastoa siirrettiin, lipaston ja seinän välinen rako imuroitiin huolella. Imuri meni tukkoon magneettikirjaimista. Edward ei vieläkään lue. Eikä tavaa. Mutta hei; sitähän opetellaan koulussa?

Topon kommunikointikansion piti olla aktiivisessa päivittäisessä käytössä noin heinäkuun puoleen väliin mennessä. Tämä aikaraja oli itse itsellemme asetettu. Kuten aikanaan koulussa oli ns soft start, niin kyllähän se nyt sama pitää olla kansionkin kanssa. Kansiota käytettiin pesueellemme aktiiviseen tahtiin noin heinäkuun puoleen väliin asti. Topon mennessä isosti epäkuntoon, kansio alkoi ärsyttää häntä jopa aiempia ärsytyksiä enemmän. Kansio hylättiin eteisen penkin päälle odottamaan parempia aikoja. Koskakohan ne tulevat? Jos tänään, kun Topo kotiutuu miehen kanssa mökiltä, aloitettaisiin tositreenaus? Toisaalta; mökillä kun vaan uidaan ja syödään, niin päiväjärjestyksen ylläpito hoituu ilman kuviakin. Ensi viikolla on miittinki (viimeinen sellainen) Topon puten kanssa. Käydään läpi miten kansion käyttö on lähtenyt käyntiin. Niih. Mitä sitä oikein kertoisi; "yritettiin, sitten Topo voi huonosti, ei viitsitty yrittää kun Topoa ärsytti. Ja sitten vähän niinku unohdettiin".  Toisaalta; mistä sitä tietää jos Topo vaikka innostuisi oikein isosti kansiosta tulevan viikonlopun aikana? Ja kansio olisikin tehokäytössä maanantaihin mennessä. Eihän sitä koskaan voi tietää?

Projekti Sampu päiväkuivaksi... Sampu kanssa aloitettiin kyllä orjallisesti pottailu joskus alle vuoden ikäisenä. Homma oli vähintäänkin tuskallista. Sampu huusi. Ja huusi. Ja huusi. Todettiin, että vielä ei ole potan aika. Poika ei ole tarpeeksi kypsä hommaan. Puolustelin kuopukseni pottavihaa sillä, että hänellä oli pienenä jonkin verran pissatulehduksia. Ja sitä pissaa on metsästetty tuntitolkulla potalla, pissapussin kanssa, jälleen potalla, ja uuden pissapussin kanssa. Potta varmasti aiheuttaa jotain ikäviä takaumia Sampulle. Kuukauden-kahden välein pottailua kokeiltiin uudemman kerran. Samalla lopputuloksella.

Lopulta päädyttiin pöntön supistajaan. Äidin istuessa vessan lattialla kirjoja lukien, Sampu suostui istumaan supistajalla. Ja samalla käyttämään noin rullallisen vessapaperia per istuntokerta "peppua pyyhkiessä". Kai se on jollain tapaa positiivista, että joku lapsukaisistamme oppii pyyhkimään oman takapuolensa, ennen kuin oppii toimittamaan sinne pönttöön asioitaan? Jossain vaiheessa Sampu alkoi herätä yövaippa kuivana, ja pitkät pissat tehtiin sinne pönttöön. Röyhistelin pienesti rintaani; saattaapi olla että tässä huushollissa nähdään sellainenkin ihme, kuin alle kolmevuotias ilman vaippoja. Röyhistely oli ennenaikaista. Ei nähty. Sampu pisti stopin sille pöntölle ja supistajalle. Nosti panoksia, ja alkoi tehdä sitä kakkoshätäänsäkin sumeilematta vaippaan ajatuksella "koska vain, missä vain". Viimeisin kakkosepisodi on kuluvalta viikolta;

Miehen viettäessä laatuaikaa Topon ja Edwardin kanssa mökillä, laiturilla/vedessä hengaten, me jäimme Sampun kanssa kotimiehiksi- ja naisiksi. Maalausprojektia valvomaan ja rästihommia saattamaan loppuun. Olemme pyrkineet lomallakin toteuttamaan sitä, että jokainen trion jäsenistä saa päivän-kaksi-kolme laatuaikaa yksin, yhden vanhemman kanssa. Nyt oli siis Sampun vuoro. Olemme käyneet päiväretkillä; ostaneet eväitä ja menneet rannalle syömään niitä. Päivänä eräänä päädyimme Kaivariin ihmettelemään menoa ja meininkiä. Kävelemään rannoille, ihastelemaan veneitä (Sampun piti joka ainoa laiturissa olevan veneen kohdalla erikseen mainita vene). Ja lopulta Kaivarissa olevalle kirppikselle. Jossa oli kuumaa kuin keskivertosaunassa. Hetken kirppiksellä pyörittyämme nenään leijaili lemu. Lemu vahveni sitä mukaa, kuin lähestyin kuopustani. Joka syyllisen näköisenä oli kyykkyasennossa kirppiksen nurkassa. No, arvaatte varmaan missä puuhissa. Ei kun äkkiä pihalle paikkaa saastuttamasta, ja pikapohdinta; missä herran tuotoksen jäljet voi putsata. Lähikahvilan vessaan, ja tositoimiin. Onnea vaan niille kahvilakävijöille jotka eksyivät "meidän koppiin" puhdistusoperaation jälkeen...

Tositoimien jälkeen tein hetkellisesti sykettä nostattavan huomion: varavaippaa ei ole mukana. Ei kun Sampu rattaisiin, komento "ilmoita kun on pissahätä, nyt ei ole vaippaa mukana". Ja nokka kohti kotia; pienen kaupunkikävelyn jälkeen. Bussimatka meni hienosti. Keskustelu meni jotakuinkin tätä rataa M: "Sampu onko pissahätä. Muista sanoa jos tulee pissahätä" S: "ei oo pissahätä ei oo pissahätä ei oo pissahätä". Bussimatkan aikana Sampu kumosi puoli litraa vettä.

 Kauppareissu meni loistavasti, joskin Sampu alkoi jossain vaiheessa istua rattaissaan vaivautuneen näköisenä, jalat ristissä. Äiti-ihmisen pitäisi ilmeestä ja asennosta osata päätellä jotain. Siis normi äiti-ihmisen. Tällä äiti-ihmisellä oli selkeästi ajatustoiminta lomalla. Kun en kuuteen minuuttiin muistanut tiedustella pissahädän tilaa, niin lopputulos liene arvattavissa; litra pissaa rattaissa. Kotona tiedustelu; onko pissahätä, vastaus tiedusteluun: ei. Ja vaippa paikoilleen.

Tätä vaipastaluopumishommaa on vaikeuttamassa vielä sellainen pieni fakta, että Sampun isoveli kulkee vaipoissa. Yötä päivää. Olemme ottaneet vaippaa Sampulta väkipakolla pois jalasta. Tuloksena kiljukonsertti, jota seuraa visiitti vessaan; ei suinkaan pöntölle, vaan hakemaan uutta vaippaa. En usko, että Sampu ihan ymmärtää selitystä "isoveli on kehitysvammainen, siksi hänellä on vaippa", myöskään selitys "sä olet nyt niin iso poika, että vaippa pitää ottaa pois" ei liene uppoa. Kas kun kotona pyörii vielä isompi poika. Kera vaipan. Joten tässä hommassa pitäne nyt laittaa usko, ja toivo likoon ryhmäpaineen puolesta; dagis opettaa.

Jotain on kuitenkin opittu; Edward ui. Ja on äärettömän ylpeä taidoistaan. Pyytää säännöllisin väliajoin, että hänelle patutetaan. Koska hyvästä suorituksesta ansaitsee patututukset. Niin, eli taputukset. Topo sanoo joka ilta "kaa kaa". Se tarkoittaa kauniita unia. Kun hän haluaa lähteä liikenteeseen, hän laittaa lippiksen päähän, ja hakee eteisestä kengät. Ja sitten ei auta, kuin lähteä. Vaikka puistoon. Tai isin kanssa kauppaan. Iso, positiivinen muutos entiseen halusta-ilmoittamis-malliin, eli kiljumiseen. Toki kiljutaan vieläkin. Mutta nyt esimerkiksi siitä syystä, että joskus joudumme ilmoittamaan, että nyt ei lähdetä mihinkään muualle kuin kylpyyn ja nukkumaan. Sampu ei oli oppinut kuivaksi. Mutta on aloittanut kyselyiän "äätii, mitäsäteet" raikaa monta kertaa päivässä. Niin, ja se potkupyöräily. Kohta voidaan tehdä yhdessä lenkkejä. Sampu potkuttelee, vanhemman A tai B hölkätessä vieressä. Huisia!

Topon voinnin notkahduksesta huolimatta kesä 2014 jäänee historiaan kuitenkin hyvänä kesänä. Suunnitelmat jäivät puolitiehen. Mutta kaikesta huolimatta tänä kesänä(kin) opittiin.

P.S marjat on muuten keräämättä, ja koulun esitietolomake täyttämättä, taksiajat koulupäiville sopimatta, kelalle ilmoittamatta puten vaihdos, mutta hei; Sampulle on ostettu päiväkotitossut. Hommat siis ihan ok tolalla? Menneistä syksyistä opittu…






perjantai 25. heinäkuuta 2014

valokuvia

olen jo pitkään listannut puhelimeni tärkeimmäksi ominaisuudeksi hyvän kameran. Siis uutta puhelinta hankittaessa. Se, miten hyvin sillä voi soittaa, tai kirjoittaa tekstiviestejä; muotoseikkoja. Eivät tärkeitä. Kamera on kriteerilistalla ehdoton ykkönen. Mies väittää sinnikkäästi oikealle ja vasemmalle, että minun on kerta vuoteen saatava uusi puhelin. Veljeni ja vanhempani ovat ostaneet nämä tarinat ihan täysin. Ja kuittailevat asiasta muutamaan kertaan vuodessa, tyyliin "hei, sullahan on taaaaaaaas uusi puhelin". Tämä menee jo samaan kategoriaan sen kanssa, kun vaihdoimme autoa; ensin lainassa oli Mummin auto. Jonka jälkeen tuli uusi automme. Joka lähti hyvin pian pajalle, ja saimme laina-auton. Edward totesi tuolloin varsin kyllästyneenä, että "onko isi taaaas ostanut uuden auton". Totuuden nimissä puhelinhomma menee niin, että mies alkaa uuden puhelinmallin ilmestyessä markkinoille lähetellä minulle töistä sähköpostiin linkkejä. "eikö tollanen olis hyvä sulle" "hei kato, tosi kätevän kokoinen. hyvä kamera". Ensimmäiseen kymmeneen viestiin vastaan sinnikkäästi "mä olen varsin tyytyväinen nykyiseen puhelimeeni". Seuraavat viisi viestiä luen tarkemmin. Saatan surffailla puhelinsivuilla. Kunnes aina, lopulta, murrun. Alan puhua miehelle viisi kertaa päivässä, että minun on kertakaikkisen pakko saada uusi puhelin. Vanhan puhelimen kamerakin on ihan sontaa, kaikki kuvat ovat sumuisia ja heilahtaneita. (asia, jolla ei ole mitään tekemistä itse kuvaajan kanssa…)  Lopulta jotenkin kummallisesti tilanne on aina kääntynyt niin päin, että mies muka-pehmenee, ja ilmoittaa ostavansa sen uuden puhelimen minulle. Ja kertoilee oikealle ja vasemmalle, että hänen vaimollaan on jonkinsortin puhelinpäivitysriippuvuus.

Mökillä, kolmion uinuessa jo yöunillaan, odotimme miehen kanssa saunan lämpiämistä. Istuimme laiturilla ja ihailimme kaunista järvimaisemaa. Niin klisheistä, ja ah niin ihanan klisheistä. Oli pakko lähteä hakemaan sitä puhelinta. Jotta saa otettua niitä valokuvia. Mies kuittailee tuosta kuvien ottamisesta säännöllisesti. Reiluna tyyppinä varmistelee, että kyllähän minä tulipalon sattuessa auttaisin lapset ulos tönöstä, ennenkuin alkaisin napsia kuvia. Nyt hän ei sanonut kuvaamisesta mitään. Tyytyi vain ihastelemaan otoksiani. Ja ihastelusta se ajatus sitten lähti…

Aloimme jutella facebookista. Mies on antikäyttäjä, kun taas itse olen jotakuinkin vakikäyttäjä. Sekakäyttäjäksi melkein luokittelisin itseni; tykkään lukea muiden päivityksiä. Katsella kavereiden kuvia. Tyrkkiä muiden katseltavaksi omia kuviani. Ja välillä myös sanallisia päivityksiä. Mies oli, ja on sitä mieltä, että ketä oikeasti voi kiinnostaa valokuva hyvältä illalliselta, tai mökkirannasta, tai naapurin muksuista. Ilmoitin jämptisti, että hänen vaimoaan kiinnostaa. On kiva seurata mitä kaverit puuhastelevat. Osa parhaista ystävistäni asuu pidemmän ajomatkan päässä. Kiitos facebook päivitysten pysyn jotakuinkin, jollain tasolla, perillä siitä mitä heillä tapahtuu elämässään. Aina ei ehdi kirjoitella sähköpostia, saatikka soitella puhelimella. Mutta xxxx on paikassa xxx päivitys kertoo, että hengissä ollaan, ja suht kivastikin pyyhkii koska jaksaa käydä ulkomailla/syömässä/teatterissa/keikalla/lenkillä/retkellä/uimassa/skumpalla/kaljalla… Jos päivitys on vielä kuvalla varustettuna, tykkään. Tosi paljon. Tästä fb-kuvat, ja päivitykset keskustelusta pääsimme sujuvasti seuraavaan aiheeseen; ne muiden lasten kuvat…

Itse olen lukenut x-määrän mielipideartikkeleita ja tutkimustuloksia siitä, miten lasten kuvia ei pitäisi viljellä maailmalle. Olen lukenut fb:sta julistuksia, miten muiden kersojen kuvat ärsyttävät, "älkää viljelkö niitä pliis"-kehoituksella varustettuna. Aiemmin pysähdyin näiden asioiden äärelle. Mietin kehtaanko laittaa taas yhden kuvan triosta seinälleni. Kun viimeksi taisin lätkäistä heistä kuvan kavereideni ihailtavaksi tuossa kaksi viikkoa sitten. Mutta kun he nyt taas sattuivat olemaan niin hurmaavia, ja minun on tietenkin pakko julistaa tätä hurmaavuuden sanomaa koko kaverikunnalleni.

Onko oikein julkaista heidän kuviaan blogissa? Olen vääntänyt ja kääntänyt asiaa, ja pohtinut monelta kantilta. Ja tullut siihen johtopäätökseen, että on ok. Miehellä ei ole poikien toisena vanhempana mitään sitä vastaan, että poikien kuvia julkaistaan. Ja mielestäni viljelen maailmalle heistä suht edullisia kuvia; he näyttävät niissä söpöiltä, ja enimmäkseen tekevät hauskoja juttuja. He näyttävät suht (tai enimmäkseen tosi) normaaleilta, ollakseen kuitenkin epänormaaleja skaalalla hieman-tosi paljon. Sampun ollessa vielä suht pieni, hän ehkä tajuaa näistä äidin kirjoitus-kuvitusjutuista jotain tyyliin kolmen-neljän-viiden vuoden kuluttua. Edwardia, ja Topoa kirjoitushommat, kuvilla höystettynä tuskin tulevat ikinä häiritsemään. Itselleni kuvat ovat niitä, jotka synkeimpinä päivinä auttavat muistamaan, että ei se elo aina ole tällaista;

kun katselen kuvaa, jossa Sampu on puolitoista vuotias, päällään vihreä froteehaalari,  ja metsolan sunray-paita, päässään teletappi-pipo, muistan sen hetken kirkkaasti. Muistan kirkkaasti sen mitä tunsin. Olimme epäonnisen neuvolakeikan jälkimainingeissa video-eeg:ssä. Kuvaa katsoessa muistan, miten Sampu oli rauhallinen koko päivän. Olin etukäteen stressannut (koska sehän nyt on äärimmäisen fiksua puuhaa…) muunmuassa sitä, miten saan x-määrään johtoja kytketyn pikkutyypin pysymään isossa sairaalasängyssä koko päivän. Minkälaista matsia tullaan aiheesta ottamaan. Ja kummalla palavat ne kuuluista hihat ensin; Sampulla, vaiko äidillä. Kaikki menikin hyvin; päivän ainoa ikävä-yllätys-momentti oli Sampun rakkaan hauvan kotiin unohtuminen. Joten mies piti hälyttää Vantaalta palaverista ajamaan kotiin, hakemaan hauvan, ja tuomaan sen meille Linnaan. Mies tuli juuri parahiksi todistamaan hetkeä, jolloin Sampu kyllämaar osasikin nukahtaa päiväunilleen ilman hauvaansa. Muutoin päivä meni loistavasti. Muistan miten osaston hoitajat ihastelivat Samuelin vaatteita. (tämä onkin oleellinen tieto muistaa…) Muistan miten lääkäri jaksoi nähdä vaivaa, ja selittää juurta jaksain mitä uskoi tapahtuneen. Siis siellä Sampun pääkopassa.  Sen kuvan muistossa ei ole mitään ahdistavaa. Vaikka Sampulla on teletappi-pipo päässä. Ja olemme sairaalassa. Ja hän on vielä pienen pieni taapero. Se on ihan ookoo kuva. Muisto siitä, että on siellä sairaalassa tullut notkuttua.

Kun katson kuvaa, jossa Topo on vyötäröä myöten järvessä, kasvoillaan leveä hymy, heittäen ilmaan palloaan numero 1001, muistan fiiliksen kuvaa ottaessa. Olin stressaantunut. Jossain määrin ahdistunut. Sillä tavalla kun huolestunut vanhempi osaa lapsestaan olla. Topo kävi aika kierroksilla. Nauru ei ollut ihan normaalia. Ja silmien ilmeessä oli jotain, jota vain me vanhemmat osasimme tulkita. Päällisin puolin kuvassa kaikki oli hyvin; aurinko paistoi, järvivesi oli lämmintä, ja Topo nauroi. Mutta sisällä oli rauhattomuus. Äidilä, ja Topolla.

Kun katson kuvaa, jossa kolme poikaamme peuhaavat trampalla, tulee tosi hyvä fiilis. Paikka on korneista kornein. Kahvila, joka on kuin jäänne Kaurismäki leffasta. Jostain 60-luvulta. Kahvilassa on jukeboksi, josta raikaa Badding Somerjoki. Loputtomalla toistolla. Omistajat ovat vähintäänkin yhtä vanhoja, kuin paikan ikivanha jukeboksi. Kun mies osti minulle kahvilasta pienen tölkin olutta, kahvilanpitäjät varmistelivat, että emmehän vain tarjoile olutta lapsillemme "kun jollain mökkiläisillä on tapana tehdä niin". Koko komeuden kruunaa pihalla sulassa sovussa niittykukkien kanssa nököttävä muovipalmu. Ja se jättitramppa.

Siellä trampalla, trion hyppiessä, juostessa ja kaatuillessa sydämensä kyllyydestä, istuimme miehen kanssa kahvia (ja minä sitä oluttani) juoden. On ollut tosi hyvä päivä. Topo on ollut tosi hyvä vointinen koko päivän. Nyt on koettelemusten jälkeen ihan oikeasti päästy oikeille raiteille. Edward on ollut pakahtua ylpeydestä, kun hänen uimataitojaan on ylistetty. Edward on viettänyt siinä määrin aikaa järvessä, uimahommissa, että olemme alkaneet kutsua häntä norpaksi. "siellä se norppa taas ui". Autossa Edward on vielä ruinannut itselleen lupauksen iltauinnista. Ennenkuulumatonta; aiemmin jauhettiin vain telkkarista. Edward näyttää niin onnelliselta. Hän kertoo, kuinka hän tykkää tädeistään. Ja on huolissaan Mummista, ja Vaarista. Koska he ovat yllätyksellisiä. Meinaamme miehen kanssa tikahtua nauruun; mitä ihmetät tuo sälli jauhaa.  Ja Sampu; kun sillä on niin hyvät leikkitaidot. Ja miten huippua oli ekan kerran ikinä istua siinä mökin lattialla, täyttämässä oman lapsen kanssa tarrakirjaa. Juttuja joita piti itsestäänselvyytenä "silloin joskus", kun haaveili lapsista. Juttuja joita ei todellakaan pidä itsestäänselvyytenä enää. Tarrakirjan täyttäminen oli mahtavaa. Fiilistelemme sitä miehen kanssa. Tiedän samalla, että miehen ja minun pinna riittää tasan kolmeen uuteen tarrakirjantäyttöoperaatioon. Jonka jälkeen Sampu saa ohjeet täyttää kirjansa itse. Mies sanoo, että nyt on kyllä ollut täydellinen lomapäivä. Niin onkin. Toivon, että muistan aina täydellisen lomapäivän fiiliksen kun katson tramppakuvaa.

Ja ne iltakuvat… Niitä katsoessa muistan varmasti aina juuri sen illan fiiliksen. Lapset nukkuvat. Joka puolella on hiljaista.  Olemme syöneet joka aamu aamiaisen laiturilla. Sampu on vetänyt välipalansa suoraan marjapuskista, ja huseerannut leluineen aamusta iltaan. Topo on ollut monta päivää hyvässä kunnossa. Edward on uinut monena päivänä, monta tuntia päivässä. Juuri silloin, siinä laiturilla, auringon laskiessa, olemme rauhallisia. Täysin rauhallisia. Perheessä jossa on lauma suht pieniä lapsia; ei mikään itsestäänselvä olotila.

Onneksi osasimme nauttia: Rauha kun on olotiloista viimeisin mökkireissulta kotiuduttuamme. Taloa maalataan. Pihalle ei voi mennä. Ulkona porottaa aurinkoa. Auton mittari näyttää lupsakat 30,5 astetta. Mietin mielessäni, millä tavoin aamulla selvittää Topolle, että ulos ei voi mennä uimaan kahluualtaaseen. Kuvilla? Viittomilla? Sanoin? Tietän samalla, että aamulla on tiedossa matsien matsi. Topoa ei paljon kuvat-viittomat-sanat kiinnosta, kun silmissä siintää uimavesi.

Onneksi on ne kuvat; oletettavissa olevan karjumatsin jälkeen voi ainakin yrittää etsiä sitä sisäistä rauhaa niiden valokuvien avulla…





maanantai 21. heinäkuuta 2014

ArkiHuolia

aamun mielipiteiden vaihto käydään miehen kanssa aiheesta; pitääkö nurtsi leikata tänään vai ei. Eli elämä alkaa palailla uomiinsa ja "rauha" palautua tönöömme episodin "Topo meni isosti epäkuntoon" jälkeen. Muistan taas kastella niitä edelleen porskuttavia pihakukkiani. Ja aamun suurin ärsytyksen aihe, heti sen jälkeen, että Topon pitää herätä sinnikkäästi 05-06 välillä, on se liian pitkä nurtsi.

Valitan kyllä miehelle kärsiväni yhä sydämentykytyksistä, sekä verenpaineen hetkittäisistä nousuista Topon olemusta tarkkaillessa. Spekuloin pomputtaako Topo palloaan kiivaammin, kuin ennen episodia. Miksei hän ole sanonut moneen päivään herää. Syökö hän tarpeeksi hyvin. Näyttävätkö hänen silmänsä yhä vähän huonoilta. Mies on sitä mieltä, että Topo on suht ookoo. Pidän yksinpuhelun muodossa saarnaa siitä, miten silmät on pidettävä auki. Kukaan ei jaksa samanlaista viikkoa, kuin mennyt "lomaviikko", hetkeen. Topo nyt varsinkaan. Voinnin vaihteluun pitää reagoida heti. Mies selailee iPadiltaan autoilmoituksia ja myhäilee "joo joo". Näyttää kuvia  yhdestä automallista, ja toteaa "hommataan sulle tollainen". Vastaan "ai, tänään tollainen, mitäs sille eiliselle vaihtoehdolle kävi. Pitäis varmaan se korttikin ajaa, että sillä autolla tekis jotain" "Niin kannattais" kuittaa mies. Kuten hän kuittaa vähintään kerran päivässä. Elämä on tosissaan palautunut uomiinsa. Siis ainakin päällisin puolin...

Lääkärin viime viikolla kysyessä muistanko millä Topon vaikeampi jakso silloin kaksi vuotiaana saatiin poikki, joudun vastaamaan "en valitettavasti". Kun hän kysyy, että oliko päiväsaikaan annettavalla frisium-annoksella pidempiaikaista positiivista vaikutusta Edwardin eloon vuonna 2011, hänen ollessaan osastohoidossa, mietin vain, että oliko Edward useinkin tuona vuonna osastohoidossa. Lääkärin tiedustellessa, millä Topon vointi saatiin talvella 2011 kohenemaan, en oikein muista. Muistan hämärästi vain, että homma kusi reisille isosti, koska Topo sai lääkeallergian. Ja samalla spekuloin, että kärsinkö alkavasta dementiasta, vaiko jostain anti-äitiydestä, kun olen voinut unohtaa tuollaiset asiat. Lääkärin kysyessä, onko Topolla ollut aiemmin samanlaisia näin huonoja jaksoja, vastaan vakuuttavasti ei. Ja mietin perään; vai onkohan. Tullen johtopäätökseen, että ei ole. Ja mietin uudemman kerran, että onko minussa jotain pahasti vialla, kun olen pystynyt unohtamaan moiset tärkeät asiat.

Olkoonkin sitten alkavaa dementiaa, tai mitä lie, niin en ikinä takuulla unohda sitä valtaisaa tuen määrää, mitä saimme teiltä parin viime kirjoitukseni tiimoilta. Joka ainoa kommentti lämmitti sydäntä suuresti. Ja toi kyyneleet silmiin. Hyvällä tavalla kyyneleet silmiin. Kiitos!! Kiitos joka ainoasta kauniista sanasta, ja tsemppauksesta!

Kun aloin kirjoittamaan arjestamme, päällimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten elämä osaa näissä meille annetuissa puitteissa olla ehkä vähän haasteellisempaa. Mutta samalla myös ihan perus lapsiperhearkea. Kiukutellaan siitä, että ruoka on pahaa. Kengät menevät väärään jalkaan. Joka paikassa on sotkuista. Ihan kokoajan. Kukaan ei ikinä nuku hyvin samaan aikaan. Ja melutaso rikkoo kaikki turvallisuusmääräykset mennen tullen noin 14 tuntia vuorokaudessa. Pohdin ens alkuun miten kirjoittaa, vai kirjoittaako mitään Topon huonosta jaksosta. Kunnes totesin, että sekin on sitä elämää.

Ne huonot jaksot, aamusta iltaan selviäminen, ovat sitä normaalia elämäämme. Epätoivon tunne; kun  kylmä käsi puristaa sydäntä, ja henki salpautuu. Samalla järjen jauhaessa yhtä ja samaa levyä "kyllä se tästä, kyllä se tästä, kyllä se tästä". Nekin osaavat olla sitä normaalia elämäämme.

Uskon, että lapsen syntyessä jokaisen vanhemman sydän asettuu automaattisesti jossain määrin huoli-moodiin. Toisilla se huoli on huolta jostain, joka ehkä saattaa tapahtua. Lapsi voi jäädä auton alle. Tippua kiipeilytelineestä. Tai saada leukemian. Toisilla se on huoli siitä, että sama hirveä asia tapahtuu uudelleen. Lapsi jää auton alle taas. Tippuu uudelleen kiipeilytelineestä. Tai leukemia tulee takaisin. Ja sitten on sitä vuoristoratahuolta; tänään menee hyvin, huomenna kuka tietää. Välillä huolella on määräysvalta sydämessä, välillä se on pienenä, tuskin huomaamattomana jossain taustalla.

Eilen pistin huolen pienen pieneen lokeroon siellä sydämessä. Pakkasimme tutkaparin Edward&Sampu kanssa eväät reppuun, ja painelimme Korkeasaareen. Kävelimme aitaukselta toiselle. Joimme mehua. Söimme jäätelöä. Katselimme eläimiä. En miettinyt sairaalaa. Enkä epilepsialääkkeitä. Enkä sitä voiko Topon kanssa lähteä mökille. Itseasiassa; kolmeen tuntiin en juurikaan miettinyt Topoa. Teki todella hyvää, kun hetkellisesti suurin huolen aihe oli se, voiko tutkaparin viedä ranskalaisille. Taas.

Topon kiekuessa alakerrassa, kikattaessa päättömästi ja käydessä vähän liikaa kierroksilla se verenpaine hiipii ylöspäin. Ja sydän lyö taas vähän normaalia tiiviimmin. Sellaista se on. Elämä. Mies huutaa ovelta "ootko tosissas, pitääkö se nurtsi leikata nyt". Kuittaan "joo". Verenpaine laskee hieman, ainakin hetkellisesti. Sellaistakin se on. Elämä. Onneksi.








torstai 17. heinäkuuta 2014

minä suojelen sinua kaikelta…

alkaa erään suosikkibiisini kertosäe. Fiksu kipale; sehän se on mitä eniten maailmassa haluaa rakkaidensa eteen tehdä. Suojella heitä kaikelta mitä he vain keksivätkin pelätä. Poistaa pimeyden. Olen laulanut biisiä kovaa, totaalisen nuotin vierestä ystäväni kanssa "nuoruusvuosinani" baarien jälkeisillä jatkoilla. Fiksun kertosäkeen lisäksi kipaleeseen liittyy siis mahtavia muistoja. Mutta todellisuudessa kertosäkeen sanoma aukeni minulle, kun olin noilta ajoilta hieman kasvanut. Aikuiseksi en väitä itseäni vieläkään, mutta olen sentäs (ehkä) vähän aikuistunut. Toivottavasti.

Kuluneella viikolla, illalla, Lastenklinikan päivystyksessä, hikisessä pienessä huoneessa, neurologin kanssa keskustellessani tuli tuskan nyyhkähdys. Syvältä sydämestä asti. "kun mä en enää osaa auttaa sitä mitenkään". Topoa siis…

Topon vointi kun ei ottanut parantuakseen. Poika oli aamusta iltaan sen näköinen, kuin olisi tripillä. Ei millään miellyttävällä sellaisella. Topoon ei saanut koskea. Topo oli enenevissä määrin siellä omalla planeetallaan. Ja kun hän hetkeksi palasi meidän telluslaisten pariin, sekin oli lohduttoman itkukohtauksen siivittämä pikavisiitti. Topo myös toimitti naapurustokukon virkaa; aamun sarastaessa Topo alkoi joikata. Ja kiljua. Ja mölistä. Jonka jälkeen joikasi uudestaan. Olimme miehen kanssa aivan pihalla; mikä ihme poikaa vaivaa. Voiko hän oikeasti olla kolmelta iltapäivällä tripillä edellisiltana saamastaan lääkkeestä? En tiedä mikä isomman luokan tyhmyyskohtaus meihin iski, kun emme tajunneet kysellä ammattilaisilta apuja. Jotenkin vain uskoimme ja toivoimme siihen kuuluisaan "huomenna on päivä uus"-lausahdukseen. Toivoen tietenkin, että päivä uusi tekisi Topon voinnista taas paremman.

Tiistai-iltapäivään mennessä Topon kaatuillessa polvensa totaalisen hajalle, ja silmien yhä lupsuessa entiseen malliin pääsimme miehen kanssa tyhmyyskohtauksestamme yli, ja tajusimme soittaa epilepsiaosastolle. Josta tajuttiin saman tien ohjata meidät Lastenklinikan päivystykseen.

Kammosin päivystykseen menoa. Siellä jonotellaan parkuvan, ryntäilevän, karkailevan, kiljuvan Topon kanssa hikisellä käytävällä, loisteputkien alla, tuntitolkulla. Pulssi oli korkea. Niin Topolla, kuin Topon seuralaisella, eli äidillä, klinikan liukuovien sulkeutuessa takanamme, ja auton perävalojen vilkkuessa klinikan mäessä. Topolla oli palaneet hihat isosti ennen kuin olimme päässeet edes ilmoittautumishommiin asti. Oma pulssini oli noussut vielä muutamalla lyönnillä lisää. Ilmeisesti kuitenkin Topon hihojen palaminen lohduttomalla parulla höystettynä puhui asiani puolesta; lapsi ei voi hyvin.

Ilmoittautumistiskille pyydettiin samantien sairaanhoitajaa. Joka samointein ohjasi meidät omaan huoneeseen, jonne minuutin parin sisällä tuli esittäytymään uusi sairaanhoitaja. Joka kertoi pitävänsä meistä huolta. Ja kertoi, että lääkäri on tulossa. Ja lääkäri tulee luultavasti konsultoimaan neurologia. Seuraavat kolme tuntia sisälsivät x-määrän keskusteluja lääkärin, ja neurologin kanssa. x-määrän painimatsia Topon kanssa aiheesta; verikokeet on otettava, vaihtoehtoisesti; huoneesta ei saa yrittää karata.  Sekä x-määrän lääkkeitä Topolle. Tuomio oli seuraava; päälle jäänyt epilepsiakohtaus. Luultavasti Topolla oli päässä karuselli, joka mennä pörräsi jossain taustalla omaa tahtiaan. Ja kuulemma tilanne pitää saada rauhoittumaan tyyliin heti. Ja kuulemma lähdemme osastolle seurantaan. Tuossa osastoasiassa pistin hieman kampoihin; jos vain suinkin mahdollista me lähdemme kotiin nukkumaan. Meiltä pääsee yhdessä hujauksessa sairaalaan. Jos tarve vaatii. Hyvin doupattuna Topo oli kuitenkin useamman päivän kestäneen trippinsä aikana nukkunut yönsä hyvin. Eikö uni ole nyt tärkeintä. Että jos mennään jonnekin osastolle valvomaan, niin sitten pikku-ukkomme on entistä enemmän pökkyrässä.

Sympaattinen neurologi ymmärsi yskän, ja pääsimme kotiin nukkumaan. Suunnitelmia punottiin; seuraavana päivänä sitten osastoseurantaan. Homma selvä, kotiin ja nukkumaan. Ja Topohan nukkui.

Seuraava päivä piti sisällään uuden stesolid-rallin, kolmen tunnin jälkiunet, pari keskustelua neurologin kanssa, ja pari keskustelua epilepsiaosaston sairaanhoitajan kanssa. Lopputulemana se, että olemme yhä kotona. Osaston kaikki kaksi kesäpaikkaa olivat täynnä.

Missä mennään nyt; Meistä on pidetty älyttömän hyvää huolta. Meidän perään on soiteltu. Kuulumisia kysytty. Sävelet ovat selvät jatkojen suhteen; jos tilanne tasaantuu käytetään suunnitelmaa a, mikäli se ei tasaannu otetaan käyttöön suunnitelma b. Emme ole yksin näiden asioiden kanssa. Päivystäviä neurologeja on infottu Topon tilanteesta, ja voimme marssia klinikan liukuovista sisälle mikä vuorokauden aika tahansa, tietäen, että saamme apua. Tällä hetkellä odottelemme päivystäjän soittoa siitä mitä jatkossa. Odotellaanko sitä parempaa huomista, vai otetaanko suunnitelma  b käyttöön, ja uusia lääkkeitä kehiin.

Kävi miten kävi, niin äidin pahin tuska on jo vähän helpottanut. Vaikka en voi pikku buddhaamme, maailman kauneimmat silmät omistavaa pikkumiestäni, suojelta kaikelta, enkä poistaa kaikkea pimeää, voin kuitenkin avittaa matkalla. Antaa lääkettä. Tarjota syliä niinä hetkinä, kuin on sylin tarve. Vakuutella, että kyllä asiat järjestyvät. Luvata, että sitä apua saadaan jostain. Nyt käytiin pohjalla. Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Pois pimeydestä


maanantai 14. heinäkuuta 2014

Mörön matkassa

kun olemme keinumassa, Edward pyytää lähestulkoon aina antamaan mörkövauhtia., Sampu komppaa "möökövaahtii". Ja Topo pyytää omaa osuuttaan mörkövauhdeista kikattamalla odottavaiseen sävyyn. Mörkövauhti tarkoittaa hurjaa keinumista, äidin tai isän mörköäänillä varustettuna. Mörkö on totta kai Muumeista tuttu Mörkö. Muussa yhteydessä, kuin keinumisessa, Mörkö on triosta äärimmäisen pelottavaa otus. Ja sitä en ihmettele yhtään...

Mörkö on harmaa, ja sillä on ilkeät silmät. Se on isokokoinen. Ja sillä on ilkeä virnistys. Voin kuvitella minkälaisia pelonväreitä Mörön treffaaminen Muumilaakson pimeimmissä metsissä aiheuttaa. Se on varmasti suorastaan ahdistavaa. Se saa takuulla kiinni, vaikka juoksisi kuinka kovaa karkuun.

Me olemme olleet siellä Muumilaakson pimeämmällä puolella, Mörön matkassa muutaman päivän. Liekö aurinko teki tepposensa, superkuu keikutti eloa, tai muuten vain tähtien asennot olivat väärät, mutta Topo otti ja meni epäkuntoon. Isosti. Homma alkoi Mörön hiipiessä puskissa. Jossakin taustalla. Tekemisiämme tarkkailen. Sen läsnäolon pystyi välillä aistimaan. Sen saattoi nähdä pilkahdukselta. Ja seuraavassa hetkessä pisti kaiken mielikuvituksen piikkiin. Ei siellä mitään Mörköjä hiivi. Kunhan vain olemme liian varpaillamme.

Topolla alkoivat pikkuhiljaa kierrokset nousta. Harkintakyky pettää. Topo alkoi olla pidempiä ja pidempiä hetkiä jollain omalla planeetalla, jolla puhutaan jotain omaa kieltä. Tai siis; ei puhuta ollenkaan. Mölistään. Ja ulistaan. Pillahdetaan lohduttomaan itkuun. Ja seuraavana hetkenä ollaan taas ookoo. Yöllä alettiin valvoa. Ja entisestään heikko odottamisen taito oli ottanut isosti takapakkia. Topo asusti mökeillä järven lisäksi jääkaapin, ja ruokapöydän välimaastossa. Mikään ruoka ei oikein maistunut. Mutta jotain piti saada sieltä jääkaapista. Ja ihan koko ajan.

Mörköä ei halua nähdä. Ummistimme silmämme. Kun niitä tarpeeksi puristaa umpeen, Mörkö ehkä katoaa. Topon vointi menee takaisin normi-Topo-mittareille.

Mörköpä ei ottanut ja kadonnut. Kaikki kulminoitui Topon syntymäpäiväaamuun. Topo sai lahjaksi oman tv:n, ja dvd-masiinan. Ja Edward oli valinnut uuden Puuhat Pete-leffan. Kaiken piti olla frid och fröjd. Suunnitelmat olivat suuret; uimaan. Pullaa. Topon lempiruokaa. Ja seuraavana päivänä juhlat maisemissa oleville perheenjäsenillemme. Vaan ei menty ihan suunnitelmien mukaan.

Aamun aikana Topon kierrokset nousivat. Topolla paloivat hihat mennen tullen. Leluja heiteltiin. Tuoleja kaadeltiin. Heittely- ja kaateluoperaatioiden väliajoilla huomasimme, miten Topon raajat alkoivat nykiä yksi kerrallaan kovempaan ja kovempaan tahtiin. Pieniä nykäyksiä. Liukuhihnalla. Ryppäinä. Ja seuraavaksi mukaan liittyivät silmät. Jotka räpsyivät hurjaa vauhtia. Topo huusi. Ja piteli päätään. Teki mieli itsekin huutaa. Ja pidellä päätään. Totuuden nimessä taisimme sitä huutamispuolta toteuttaa koko perhe kiitettävissä määrin.

Leivontakamppeiden etsinnän sijaan kämpässä  alettiin etsiä stesolideja. Takapuoleen tyrkättäviä ensiapulääkkeitä. Lopulta niitä löytyi pahainen yksi "hengissä oleva". Lääke Topoon. Ja odottamaan vaikutusta. Kierrokset ehkä laskivat inan. Silmien räpsyntä loppui. Topo hoippui kuin maailmanmatkaaja Tallinnan-risteilyltä kotiutuessaan, kämppäänsä tuijottamaan telkkariaan. Tässä vaiheessa kuvittelimme häätäneemme Mörön omille teilleen. Muihin metsiin hengailemaan. Ja teimme suuren virheliikkeen, suorastaan kardinaalimokan lähtemällä koko porukalla kauppaan. Että Topo saisi rankan aamun jälkeen valkkailla itselleen synttäriherkkuja.

Kauppareissu oli isompi fiasko, kuin se kuuluisa 7-1 fudismatsi hävinneelle joukkueelle. Kaupan liukuportaissa pesue jotenkuten kasassa, parkkihalliin suunnistaessamme, emme enää välittäneet kanssakauppailijoista. Edward vinkui. Sampu niiskutti. Topo huusi. Ja me miehen kanssa jaoimme toisillemme "valistuneissa merkeissä" neuvoja siitä, miten vastaavanlaisissa tilanteissa kannattaisi kaupassa käyttäytyä. Ja miten homma olisi oikeaoppisesti pitänyt hoitaa. Koska kumpikin oli vakaasti sitä mieltä, että toinen perheen "aikuisista" oli hoitanut homman tällä keikalla ihan totaalisen päin helvettiä.

Juhlafiilikset olivat tiessään. Mörkö oli kaapannut automme. Kotimatkalla Topo nukahti. Nukkui pitkät unet, ja heräsi vähän parempi vointisena. Ei ollut enää harmaa. Poskissa oli jo punaa. Ja silmät eivät olleet sikkurassa.

Jotkut tähdet sentäs olivat oikeassa asennossa, ja viikonlopun päivystysvuorossa oli Topon "ikioma lääkäri". Jonka saimme puhelimen päähän. Joka lähetteli apteekkiin e-reseptejä. Ja antoi ohjeita; Millä päästään pahimman yli. Kuinka monta milligrammaa mitäkin lääkettä pitää antaa minäkin päivänä. Että saamme antaa päivässä kaksi stesolidia. Ja mitä tehdään niinä päivinä edessä olevan kesäloman aikan, kun/jos eksytään syvälle metsään, Mörkö seurana.

Teimme illalla miehen kanssa meille omaa ruokaa. Skoolasimme Topolle. Valoimme toisiimme uskoa; nyt tsempataan muutama päivä. Pitkää pinnaa ja sitä rataa. Topo on varmasti lääkkeistä äkäinen, mutta kyllä se siitä tokenee. Ollaan vaan rauhallisia itse. Ollaan Vanhempia.

Kuulostaa teoriassa hyvältä. Todellisuudessa äärimmäisen vaikea itselle annettu ohjenuora noudattaa.

Kun se Mörkö tekee lapselle sen, että suorastaan karmean huonovointisuuden lisäksi lapsen pinna on pakkasella. Kaikki ärsyttää. Ihan koko ajan. Ruoka on väärää. Auto menee väärään suuntaan. Kotona ei ole hyvä olla. Muualla kuin kotona on vielä karmeampi olla. Ja kaikkea tuota pitää protestoida huutamalla. Tai mölisemällä. Mörkö kaappaa lapsukaisen omalle planeetalleen. Ohjeet eivät mene läpi. Puhetta ei ymmärretä. Vaarantaju on tiessään, ja pienet luisevat sääret ovat verinorojen peittämät; kiitos joka paikkaan törmäilyn, ja kaikkialla kaatuilun. Silmät ovat puoliksi auki, ja niistä puoliksi aukinaisista silmistä näkee, että nyt ollaan tripillä. Suu on puoliksi auki. Ja suupielestä valuu kuolaa.

Itselle iskee tuska. Ja ahdistus. Henki salpautuu. Ei taas tätä. Miten kauan tää kestää. Mitä jos "toi ei tosta hetkeen tokene". Itkettää. Ja karjututtaa. Ja aina kun karjuu, tekee itselleen vielä karmeamman olon; tuon tein ihan turhaan. Itkettää lisää, samalla kun selittää Edwardille, ja Sampulle että isiä, ja äitiä surettaa Topon huono olo. Kaikki on muuten ookoo.

Edward tajuaa, että Topo on kipeä. Hän spekuloi onko Topolla kuumetta. Koska Topo paranee, jotta voidaan pitää ne juhlat. Ja Sampu komppaa "Popi on pipi". Edwardille ja Sampulle selitetään, että Topolla on pää pipi. Ja epilepsia; ne nytkyt. Edward nyökkää hyväksyvästi. Ja kysyy seuraavaksi, onko Topolla kuumetta. Ja koska voidaan pitää ne juhlat.

Spekuloimme miehen kanssa tuskaisina, että onko se nyt niin, että Topo ei enää kestä ollenkaan kuumuutta. Että joka kesä on tällaista. Ja ikinä ei lähdetä ulkomaille.

Mörkö pitää otteessaan. Jossain häämöttää Mörkö-vapaus. Me tiedämme sen. Me tiedämme, että sinne päästään. Mutta tähän hätään emme tiedä koska sinne päästään. Miten pitkään meidän pitää taivaltaa Mörkö seuranamme. Muutaman päivän lisää? Viikon? Kuukauden? Vuoden. Jälkimmäisiä vaihtoehtoja ei halua edes ajatella. Koska se salpauttaa taas sen hengityksen. Ja itkettää lisää.

Illalla, kun Topo on saanut lusikallisen lääkkeitään ja kömpii omaan sänkyynsä, hän on ainakin hetken aikaa onnellinen. Odottaa, että lauletaan yhdessä iltalaulut. Haetaan iltavedet. Ja kun olen sulkemassa Topon kämpän ovea, hän sanoo; "kaa kaa". Vastaan "kauniita unia".  Mörkö on hetkellisesti jossain muualla.


perjantai 11. heinäkuuta 2014

seitsemän vuotta

Seitsemän vuotta sitten haudoin kesäkuumalla isoa mahaani. Edwardista oli vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä tulossa isoveli. Olimme saaneet visut ohjeet pysytellä kotinurkilla jo neljä viikkoa aiemmin. Vauva oli kuulemma tuloillaan "ihan just". En arvannut, että neuvolalääkärin, ja neuvolantädin ihan just tarkoittaisi viikkoja. Laskettuaika tuli ja meni. Olin "ehkä hieman äkäinen". Tyyppi ei tahdo syntyä ikinä. Mies vei Edwardin ja minut syömään ravintolaan. Ruoan jälkeen siskoni pyrhälsi paikalle, ja sanoi vievänsä Edwardin puistoon. "syökää te rauhassa jälkiruoat. Tiedä milloin saatte sitä harrastaa ens kerran". Mies yritti valaa uskoa minuun, kyllä se vauva sieltä tulee (joo, sen osasin päätellä itsekin. Mutta kun se odottavan aika on p i t k ä ). Nyt vain odotellaan rauhassa. Otetaan ilo irti siitä, että lapsia on vain yksi. Jep. Mies puhuu viisaita. Näin teemmä.

Seitsemän vuotta sitten olimme suht normi lapsiperhe. Jossa oli yksi pieni poika. Ja perheeseen odotettiin toista pientä poikaa. Tulevalla isoveljellä oli helppohoitoinen epi, jonka piti iän mukana kadota taivaan tuuliin. Epin lisäksi oli jotain puheenkehityksen viivettä. Mutta tyyppi ymmärsi hyvin puhetta, ja yritti sitä tuottaa. Ei huolta huomisesta siis.

Ravintolaruokailua seuranneena aamuna, muutamaa minuuttia vailla aamukasin istuin synnytyssalissa pieni pyöreä miehenalku sylissäni. Edwardista oli tullut isoveli. Meistä oli tullut miehen kanssa tuplavanhempia. Topo oli nyt tässä.

Topo ei ollut vauvana ihan helpoimmasta päästä. Hän tykkäsi valvoa yöt pitkät. Ja nukkua päivisin puolen tunnin pätkissä. Topo ei tykännyt olla vaunuissa. Ja halusi syödä tyyliin kokoajan. Helppo yhtälö alle pari vuotiaan kanssa… Kun Topo oli kuusi viikkoa vanha, neuvolalääkäri teki lähetteen neurologille. Hänen mielestään Topo ei potkutellut kuten piti. Kun Topo oli kahdeksan kuukautta, hän alkoi juoda holtittomia määriä vettä. Hän vain joi ja joi ja joi. Ja halusi aina vettä. Veimme Topon lääkärille. Joka ei osannut sanoa missä mättää. Veikkasi, että voisi pahimmillaan olla jotain keskushermostollista. Topon käsi alkoi täristä herätessä samalla tavalla, kuin Edwardilla vauva-aikana. Topo sai poissaolokohtauksia. Epikriisissä luki, että Topolla on epilepsia. Päätettiin kuitenkin yrittää elää elämää ilman lääkkeitä. Edwardin epiin kun ei lääkkeillä saatu mitään otetta.

Kun Topo oli vuoden ja neljä kuukautta, hän sairastui kovaan kuumeeseen. Ja itki tauotta. Meidät ohjattiin yksityiseltä lääkäriasemalta sairaalan päivystykseen. Jossa lääkäri kertoi minulle, että hän epäilee Topon itkun johtuvan isommasta epilepsiakohtauksesta. Topo sai suonensisäisesti epilepsian ensiapulääkettä. Ja virkosi. Olimme sairaalassa vajaa viikon. Topo sai tuona aikana säännöllisesti suonensisäisesti ensiapulääkettä. Ja samaan aikaan aloitettiin kaksi epilääkettä päällekkäin.

Tuon sairaalakeikan jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Topo kääntyi omaan maailmaansa. Ei katsonut ketään silmiin. Lääkemääriä nostettiin, ja nostettiin. Ensiapulääkkeitä annettiin. Mikään ei auttanut. Topon oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän huono olla. Topo ei oppinut päiväkuivaksi. Puhetta ei tullut enää edes niiden muutamien hassujen sanojen verran, jota aiemmin oli repertuaarista löytynyt. Edward sai kehitysvammadiagnoosin. Surin sitä syvästi. Ja samalla tiesin, että kohta olemme kuuntelemassa samanlaisia uutisia kuopuksestamme. Lääkäri oli sitä mieltä, että Topon käytös ei ole kehitysvammaisen lapsen käytöstä. Ja diagnoosin tekemisen kanssa odotettiin.

Topolla alkoi olla enemmän ja enemmän käytöshäiriöitä. Hän huusi. Joka paikassa. Ja tyyliin koko ajan. Meni aikoja, kun emme käyneet koko perhe ikinä yhdessä kaupassa. Saatikka missään muualla "ihmisten ilmoilla".

Perheeseen alettiin odottaa vauvaa. Toposta oli tulossa isoveli. Raskauden loppuvaiheessa neuvolalääkäri totesi tarkastuksessa, että joko Topo lähtee sairaalaan, tai äiti otetaan synnärille. Lepoa on saatava. Topo valvoi yöt pitkät.

Topon vointi vain huononi ja huononi. Hän oli kelmeä ja harmaa vuoronperään. Hänen silmistään sammui pilke. Niissä näkyi vain kipua. Hän joi taas juomasta päästyään. Ja laihtui. Ja huusi. Välillä, huonoina päivinä pelkäsin, että menetämme hänet. Aika pian. Emme ehkä ensi viikolla. Ensi kuussa, emmekä ensi vuonna. Mutta tyyliin parin vuoden sisään.

Menimme sairaalaan. Lääkeremonttiin. Lääkkeet vaihdettiin lennosta. Olin aiemmin väläytellyt hoitavan tahon suuntaan epäilyksiäni migreenistä. Oireiden perusteella samaan päädyttiin osastokeikallamme. Lääkeremontin lisäksi aloitettiin migreenin estolääke. Pikkuhiljaa Topon silmiin palasi pilke. Kasvoille palasi väri. Topo alkoi katsoa silmiin. Opetteli halaamaan. Oppi sanomaan äiti, isi, oho, moi. Topo oli ajoittain hyvinkin onnellinen. Olimme taas paremmilla raiteilla.

Tänään, päivää vajaa seitsemän vuotiaana Topo voi välillä häntä lainatakseni "ookoo". Ja välillä huonosti. Topo on oppinut sanomaan "herää". Hän tulee aamulla makuuhuoneen oven taakse ja sanoo maailman lempeimmällä pienellä äänellä "äiti" "herää". Topo on yhtenä päivänä riivattu. Ja seuraavana universumin suloisin. Topo on kehitysvammainen. Ja menee vaikeasti kehitysvammaisten kouluun. Me vanhemmat toivomme, että Topo sitten joskus oppisi käymään vessassa. Ja oppisi vaikka kolmen vuoden kuluttua 50 sanaa. Sitä ennen saisi aika nopeasti oppia kommunikointikansion käytön.

Topo rakastaa mökkeillä. Ja syödä pullaa. Hän haluaa kaupassa oman korin, jonne lastataan paketti nakkeja, paketti pinaattilettuja, ja kolme päärynämehua. Topon suosikkileffa on Puuha Pete kaikkien aikojen joulu. Ja Topo rakastaa vedessä läträämistä. Topo viihtyy mökillä järvessä tunnin. Topolla on maailman kauneimmat silmät, ja tummimmat ripset. Kun Topo on kiukutellut turhasta hän pyytää omalla kömpelöllä tavallaan anteeksi. Hän yrittää saada kiukuttelun uhrit nauramaan. Topo on ilmiömäinen pallon kanssa. Ja hänellä on ainakin 100 palloa. Joskaan niitä ei ole vieläkään riittävästi. Joka kauppareissulta on saatava uusi pallo. Ja me vässykät vanhemmat emme osaa sanoa ei. Kun Topo tulee niin onnelliseksi siitä pallostaan.

Olen takuuvarma siitä, että Topon aiheuttamat huolet, sydämentykytykset, ja verenpaineen nousut ovat lyhentäneet elinikääni ainakin joitakin kuukausia. Saan aina migreenin, kun käyn Topon kanssa Linnassa. Olen välillä valmis dumppaamaan huutavan, ja räyhäävän Topon tienvarteen päiväretkillämme. Tai tuuppaamaan bussista pois väärällä pysäkillä. (joskaan en ihan aikuisten oikeasti voisi tehdä kumpaakaan noista).

Mutta; mikään ei myöskään saa rinnassa aikaiseksi sellaista lämmintä läikähdystä kun Topon unen seuraaminen. Meidän ikivauva. Tai kun Topo kikattaa ja toivoo lisää kutittamista. Tai kun hän spontaanisti halaa mummejaan mökkien keittiöissä. Ilahtuu kun tulen jumpasta kotiin. Huutaa "iisiiii" kun mies tulee töistä kotiin. Mikään ei tunnu niin onnelliselta, kuin se että näkee Topon onnellisena. Kun hän läträä kotipihalla kahluualtaassaan. Ja kikattaa keinuessaan. Niin; kolme päivää sitten aamulla mies huusi "hei, tuu äkkiä kattomaan. Topo osaa keinua. Lautakeinulla. Ottaa itse vauhtia". Ja nythän Topo keinuu. Ja kun hänelle laulaa "keinuu keinuu äitin Topo keinuu", hän keinuu. Ja kikattaa. Ja on onnellinen.

Ja huomenna hän on seitsemän vuotta vanha.







tiistai 8. heinäkuuta 2014

sinkoilu opettaa

annoin miehelle ukaasia kesäloman alkuun; lomalla ei notkuta kotona aamusta iltaan. Ukaasille oli hyvä pohjustus; olen kolme vuotta päätyökseni notkunut kotona aamusta iltaan. Kesäloma kotona ei juurikaan eroa arjesta kotona. Ne pyykit pitää pestä, ruoat kokata, imurin kaverina suhata ees taas pitkin kämppää. Haluan eroon tästä; haluan lomalle. Uskon, että aika moni kotona lapsiaan hoitava äiti-ihminen yhtynee ukaasiini.

Ukaasia on noudatettu kiitettävästi. Emme ole olleet ulkomaanlomilla, emmekä kotimaan hotellilomilla. Mutta päiväretkillä on sinkoiltu ympäri lähimaita, ja mantuja. Sinkoillessa olemme tehneet seuraavia huomioita;

Funpark on ihan funpark. Se olisi luultavasti vielä enemmän funpark, jos sinne menisi lämpöisillä keleillä. Ja niihin vetisiin ulkohärpättimiin laittaisi muksuille uimahousut jalkaan. Reissu oli varsin mukava. Siihen asti, kunnes ulkohärpättimissä antaumuksella hyppinyt, pomppinut, ja sinkoillut, litimärkä, yliväsynyt Topo piti uudelleen vaatettaa. Ilmeisesti Topon isän, sekä äidin harkintakyky oli hetkellisesti ihan lomalla, koska sen sijaan, että toinen vanhemmista olisi singonnut itsensä valon nopeudella alelaareille ostamaan varapaitaa, ja varahousua, saimme kuningasidean viedä Topon äidin kanssa alelaareille. Lievästi sanottuna Topolla paloi hessu. Vielä lievemmin sanottuna Topon kanssa alelaareja penkoneella äiti-ihmisellä paloi hessu. Siinä hessun palamisessa ei lohduttanut enää pulla- eikä irtokarkkipussi. Voisimme puhua pienimuotoisesta katastorfista. Mutta hei; siitä toivuttiin. Ja elämä opettaa: ota mukaan päiväsinkoiluille varavaatteet!

Olemme myös oppineet, että kun laitat lapselle kenkää jalkaan; muista tarkistaa välillä mitä siellä kengän sisällä onkaan. Topolla on ollut päänsärkyä enemmän tai vähemmän loman aikana. Aurinko ei ole Topon bestis. Päänsärkyyn on liittynyt myös linkkaamista. Eräällä päiväsinkoilulla (iso peukku Helsingin Suutarilan Linnunradan puistolle!) Topon linkkaaminen pääsi aivan uudenlaisiin sfääreihin. Jalka oli melkein miten päin sattui, ja Topo mennä nilkutti eteenpäin miten päin sattui. Kun otimme kengän pois jalasta, teimme huomion; Topon pikkuvarvas on miten päin sattuu. Kerkesin nanosekunnin ajan kauhistella, että mitä jos Topon jalka lopettaa kokonaan toiminnan. Seuraavana päivänä teimme huomion; kengän sisällä on läppää paikallaan pitävä kuminauha, jonka väliin se penteleen pikkuvarvas oli jäänyt. Yritä siinä nyt sitten kävellä normaalisti. Särkylääkekuuri on toistaiseksi pitänyt säryt onneksi taka-alalla, ja linkuttaminenkin on sitä myöten vähentynyt. Ja se, että kenkä puetaan lapsukaisen jalkaan oikeaoppisesti on myöskin auttanut kävelyasiassa huomattavasti.

Sampu on imuroinut itselleen angiinan. Sekä kesäflunssan. No; nuo eivät tyypin menoa hidasta. Räkä yhdellä poskella, ja päivän lounas toisella mennä viipotetaan pitkin maita ja mantuja. Pelkurina uimavesiä on testattu tasan nilkkaan asti. Biitsillä ihan parasta on pestä muoviankkoja. Pitkään. Ja hartaasti.  Niin; ja Sampun mielestä funpark ei ollut millään tapaa fun. Päivän sana oli tuolloin: syli. Perheen vauva osaa olla vauva yhä. Kun sille päälle sattuu.

Edward ei enää varmistele kahdeksaa kertaa päivässä, että tarvitseeko huomenna mennä kouluun. Tai siis korjaan; eihän huomenna tarvitse mennä kouluun. Edwardilla on selvät sävelet siitä, mikä lomalla on ainakin melkein parasta; mennä makaamaan aurinkoon hiekkarannalla. Edward hyväksikäyttää törkeästi lomafiiliksillä olevia vanhempiansa, toivomalla kauppareissuilta vuoronperään suklaajuomaa-sipsiä-suklaata. Lomafiiliksillä olevat vanhemmat toteuttavat toiveita, sen ainoan oikean; lahjo-uhkaile-kiristä kasvatusmetodin hengessä. Voisin väittää, että kyseessä on voita-voita-tilanne.

Vuosia sitten ei ollut lomaa ilman ulkomaanmatkaa. Matkoista sinällään on jäänyt mukavia muistoja. Vaikka joskus ajeltiinkin paikallisella ambulanssilla paikalliseen lastensairaalaan ihmettelemään Edwardin vointia. Tai paikallinen lääkäri tuli hotellillemme ihmettelemään Topon vointia, ja heittelemään ehdotuksia hoidosta paikallisen sairaalan osastolla. Mutta; kun katsomme kuvia kyseisiltä lomilta, päällimmäisenä on fiilis; se oli hyvä loma. Viimeisin ulkomaanlomamme tehtiin pian pari vuotta sitten. Tuolta lomalta kuvia katsellessa muistan tasan sen, että Topo nukkui, tai makasi 20 tuntia vuorokaudesta. Ei syönyt päiviin juuri mitään. Olin huolesta soikeana. Ja ensimmäiset kaksi vuorokautta toivoin kymmenen kertaa tunnissa, että voisimme lähteä kotiin. En käyttäisi tuosta viikon rykäsystä ihan heti sanaa loma. Mielikuva viikosta ei lähentelekään lomaa. Tuon viikon jälkeen päätimme, että ulkomaanreissut tehdään tästedes kokoonpanolla miinus Topo. Ainakin siihen asti, kunnes Topon vointi on siinä määrin tasainen, että Topo tulee varmuudella vain, ja ainoastaan nauttimaan ulkomaanmatkasta. Koska emme toistaiseksi ole valmiita olemaan erossa Toposta viikon vertaa, emme ulkomaanlomaile. Sitä harrastetaan; sitten joskus.

Joten; tällä lomalla me jatkamme sinkoilua. Lohja-Hanko-Hamina-Tammisaari-Turku-Mäntyharju-Kuka tietää mikä paikka-Koti välillä. Ja nautimme koko poppoo. Enimmäkseen. Siis kyllähän sitä huutoa riittää vaikka ollaan lomalla. Mutta sellaistakin se loma on. Välillä nauretaan. Ja välillä huudetaan. Välillä palaa totaalisesti hessu. Ja välillä on ihan älyttömän ihanaa. Ja hitto vie; sitä pyykkiäkin on aina välillä ihan vaan pakko pestä...