ylä- ja alamäessä

kolmea päivää vajaa 11 vuotta sitten me miehen kanssa purjehdimme avioliiton satamaan. Tai noh; ainoa paikka johonka purjehdimme tuona päivänä oli Tallinnaan. Minihäämatkalle; isompi häämatka oli tiedossa muutaman kuukauden päähän. Avioliiton satamaan ihan vain mentiin kävelemällä. Maistraatissa. Me kaksi, ja todistajat talon puolesta. Muistan yhä sen tunteen, kun kävelimme autolle vihkiseremonian jälkeen; kiljuin parkkihallissa miehelle, että nyt me ollaan oikeasti naimisissa. Ja sitä on oltu siis sen melkein 11 vuotta. Koska minä halusin minihäät ja mies isot, päädyimme kompromissiin; hoidetaan kaksin se virallinen osuus. Ja myöhemmin juhlat suvulle ja ystäville. Näin siis teimme. Hääpäivä oli hyvä, ja juhlat olivat mahtavat. Itseasissa aivan loistava tapa hoitaa avioituminen; kahdet skoolailut, pukeutumiset ja pirskeet, yhden päivän sijaan.

Jokaiseen liittoon (luulisin ainakin, itseasiassa vahvasti veikkaisin), varsinkin vähän pidempään sellaiseen, kuulunee ylä- ja alamäkiä. Niitä päiviä, kun se oma siippa on maailman mahtavin. Sitä on maailman onnekkain tyyppi, että pääsi juuri hänen puolisokseen. Ja sitten niitä päiviä, kun sen siipan voisi kernaasti lähettää sinne kuuta kiertävälle radalle. Ilman paluulippua. Eli vuoristorataa täälläkin avioelo. 

Lasten syntymä aiheutti tietenkin omat kommervenkkinsä suhteeseen. Vaikka Edward olikin ehkä maailman leppoisin vauva, niin ei se vanhemmiksi opettelu ihan mutkitta sujunut. Kommervenkeistä yritettiin selvitä vauvaoppaan parisuhdeosion avulla. "kerro joka ilta kumppanillesi viisi asiaa jotka hän hoiti tänään hyvin". Niitä asioita sitten ahkerasti mietittiin ja käytiin läpi iltaisin. Edwardin saatua ensimmäiset selvät epileptiset kohtaukset olimme aika pihalla ja peloissamme. Mutta jotenkin siitäkin päästiin yli ja ympäri. Luotettiin vain siihen, että asiat järjestyvät. Ja uskallettiin toivoa Edwardille pikkusisarusta. Joka hyvin pian toivomisen jälkeen ilmoitti tulostaan. 

Tuohon asti olimme elelleet Edwardin suht helposta epilepsiasta huolimatta melko normaalia pikkuperhe-elämää. Antaisin arvosanaksi tuolloiselle tilanteellemme suurinpiirtein onnelliset. Topon synnyttyä alkoi tasapainoilu. Tasapainoilu kahden lapsen vanhempana. Ja niiden toinen toistaan ikävämpien uutisten kanssa tasapainoilu. Niiden kanssa eläminen. Sitä jaksoi aina toivoa parempaa huomista. Uskoa siihen, että löytyy pojille juuri se oikea lääke. Ja diagnoosi. Ja tapa hoitaa diagnosoitua juttua. Kunnes jossain vaiheessa, kun oli vietetty liian monta surullista palaveria viinipulloa jakaessa keittiönpöydän ääressä, maailman kurjuutta itkien, sitä ei enää jaksanut uskoa, ja toivoa. Sitä alkoi jollain tapaa sopeutua tilanteeseen. Sitä oppi pikkuhiljaa elämään päivä kerrallaan. Alkoi nähdä tosiasiat tosiasioinan. Luulen, että siinä vaiheessa minusta kuoli sydämestä joku pieni palanen "sinisilmäisyyttä". Maailma ei enää ollut ihan yhtä ihana paikka, ja huominen ei enää ollut ihan yhtä toivoa täynnä. Luulen, että tuolloin se krooninen suru muutti sinne sinisilmäisyyden tilalle sydämeen. Tullen esiin joinakin päivinä hyvin voimakkaana. Ja ollen toisina päivinä jossain vain taustalla, tilannetta tarkkailemassa. Uskon, että miehelle kävi myös samoin. Ymmärsimme, että onnemme ei ole pelkästään meidän käsissämme. Se on sen suuren tuntemattoman ohjailtavissa. 

Lasten syntyessä aina muistutetaan tuoreita vanhempia, että elkää vaan heitelkö kirveitä kaivoon parisuhteen kanssa pikkulapsivuosina. Ne ovat vaativia aikoja. Ei ole aikaa itselle, saatikka sitten sille parisuhteelle. Kun lapset kasvavat, niin sitten on taas sitä aikaakin enemmän. Sitten panostetaan itseensä, harrastetaan, vietetään parisuhdeaikaa.

Mitäs sitten, kun perheeseen syntyy erittäin paljon hoivaa tarvitseva lapsi? Joka ei ehkä ikinä opikaan pitämään itsestään huolta? Mitäs sitten kun ne, "lapset kasvaa, saatte taas itsellene aikaa" viisaudet eivät enää millään muotoa pidä paikkansa? Kun se pikkulapsivaihe vaipanvaihtoineen, puurokiukkuineen, yövalvomisineen, itsensä satuttamisineen vain jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Ainut mikä muuttuu on lapsen koko. Häntä ei enää hytkytetä vaunuissa ja kannella ympäriinsä turvakaukalossa. Kiljuva pikkuvauva on yhä söpö ilmestys. Sillä on vain nälkä/väsy/märkä vaippa. Kiljuva iso lapsi: ei niinkään. 

Me olemme viimeiset pari vuotta tienneet, että pikkulapsiajat eivät kohdallamme ole ihan heti ohi. Ei tule ihan heti vastaan sitä päivää, kun "jo isojen lasten iässä" olevat isommat pojat jätetään hetkeksi kahdestaan kotiin. Ehkä jopa vahtivat pikkuveljeäänkin sen aikaa, että vanhemmat käyvät iltalenkillä. Olemme ymmärtäneet, että harrastaminen kannattaa. Mutta sitä hoidellaan erikseen. Että leffa- ja ruokailtamat ovat loistavia. Mutta toistaiseksi: ystävien seurassa. Ja mikäli haluamme tehdä minkään valtakunnan reissuja kahden kesken, ne pitää suunnitella hyvissä ajoin etukäteen. Ne pitää suunnitella tilapäishoitopaikan hoitopäivien mukaan. Pitää huomioida, että kolmion voinnin vaihtelu voi torpata erittäin hyvätkin suunnitelmatkin. Pohdimme kerran kuukaudessa, miten pitäisi hommata vakilastenvahti. Ymmärtäen samalla, että se vaatii vähän enemmän panostamista, kuin paikalliseen fb-ryhmään "etsitään lastenvahtia" ilmoituksen väsäämistä. Ja emme vaan saa aikaseksi panostaa hommaan. Mutta uskoisin, että olemme sopeutuneet myös tähän kaikkeen. Siihen, että vielä ei ole aika tehdä juttuja yhdessä. 

Avioliitto on siis yhä ylä- ja alamäkeä. Mutta kolmion vanhempina oleminen on opettanut ainakin sen, että niitä pyyhkeitä ei noin vain heitellä kehiin. Me ihan oikeasti olemme naimisissa toistemme kanssa; me emme ihan oikeasti pärjää ilman toisiamme arjessa. Emmekä kyllä juhlassakaan. Me käymme ehkä viisi kertaa vuodessa tekemässä jotain yhdessä. Se voi olla kävely lähimpään ravinteliin illastamaan ja kävely sieltä kotiin. Tai joskus se voi olla yksi yö Haikossa. Välillä kaipaan sitä kahdenkeskistä aikaa, poissa velvollisuuksista ihan hirveästi. Ja välillä, enimmäkseen, olen tyytyväinen tilanteeseen; uskon yhä, että joskus helpottaa. Tulee se päivä, kun me saamme reissata. Ja lähteä leffaan vaikka joka ilta jos siltä tuntuu. Nyt elellään jatkoajalla pikkulapsivaihetta. Meitä tarvitaan kotona. Jos ei aina (ONNEKSI!) samaan aikaan, niin yleisesti ottaen toista meistä tarvitaan kotona suht aina. Suht onnellisia vuosien jälkeen tuli vuosia, jolloin arvosana oli jotain tyyliin "ehkä me selvitään". Kun siellä pimeydessä tarvottiin, epätoivo saneli arkea, ja ei aina osannut erottaa, onko näkemässä painajaista. Vaiko elämässä sitä. Huonosti voivien pienten poikien vanhempina oleminen ravisteli avioliitto toden teolla. Tänään antaisin arvosanaksi; hyvinä päivinä onnellinen, huonoina päivinä kuurakettilippua ostamassa. Jos sellaista arvosanaa on olemassa? Keskiarvon kuitenkin ollessa reippaasti paremman puolella. 

Ja siitä naimisissa olemisesta; en minä pärjäisi ilman miestä, vaikka kolmion kanssa kaikki olisi loistavaa. Hän on se tyyppi jolle laitan viestin, kun jotain hassua sattuu. Hän on se jolle murehdin maailman menoa. Hän on se joka illalla houkuttelee minua katsomaan Hansin kokkiohjelmia lahjoen hartiahieronnalla. Hän vain kertakaikkiaan on se. Hyvässä ja pahassa. Ylä- ja alamäessä.