Syyskuu

kesä vaihtui syksyyn. Mielessä pyörii Erinin biisi siitä, miten kuitenkin aina on elämä laina. Yksi suosikkibiisejäni (sekin). Sen mukana on laulettu hilpeämmissä tunnelmissa artistin keikalla. Ja välillä, kun mieli on enemmän maassa ei sitä voi kuunnella ilman, että kyynel yrittää taistella tietään silmäkulmaan.

Elämä on laina konkretisoitui, kun rakas ystävä nukkui kesän lopuksi pois, yllättäen. Siitä on aikaa kolme vuotta. Takapihan kalliolla ystävästä on muistuttamassa se häneltä saatu kalliokasvi. Vaikka eipä sitä muistutuksia tarvitse; hänellä on paikka sydämessäni ikuisesti. Välillä, hetken verran, ihan vain 10 sekunnin verran saatan tuntea pakahduttavaa ikävää. Sellaista joka sattuu sydämeen. Varsinkin, kun tapahtuu jotain hassua. Meidän juttumme oli nauraa. Onneksi se pakahduttava, sydämeen sattuva ikävä on äkillistä ja nopeasti ohi menevää. Enimmäkseen hän on haikean hyvä muisto. Sellainen "onneksi me tavattiin"-tyylinen.

Tänä syksynä suru-uutiset tavoittivat uudemman kerran kesän vaihtuessa virallisesti syksyn puolelle. Ajatukset ovat harhailleet perheen luona, jossa kohdattiin suruista suurin. Nauran töissä, ja samalla metsästän osoitetietoja jotta voimme ystävien kanssa laittaa perheeseen kukkakimpun. En kestä edes ajatella loppuun ajatusta "miltäköhän äidistä tuntuu". Se on täysin lamauttavaa. Yritän jatkaa arkipuuhastelua ja töissä töihin uppoutumista. Häätää ajatuksen pois. Sen kuitenkin ollessa kokoajan taustalla.

Vaikka kaikki on meillä hyvin, on mieli epäsoinnussa ulkona paistavan syysauringon kanssa. Töissä on kivaa, pojilla menee kivasti, miehen kanssa tiedossa yhteinen ravintolailta lähitulevaisuudessa. Tänään on tärskyt ystävän kanssa. Ja silti; rintaa pakottaa, ahdistaa. Yksi lisäsyy ahdistukseen on eri instansseilta päivittäin postilaatikkoamme kuormittavat kirjekuoret. Kutsu hammaslääkäriin, kutsu vammaispalveluihin, opettaja muistuttaa HOJKSeista, Linnasta soitellaan yhden sun toisen pojan tutkimuksista. Yöllä Sampulla oli nytkyjä. Onko tulossa uudestaan sairaaksi? Ovatko nämä menneiden tautien jämiä? Onkohan niitä muina öinä? Sampu kun on vihdoinkin uskonut, että hänen yöpaikkansa on siellä omassa huoneessa, omassa sängyssä. Ei äiti-ihmisen vieressä, miestä sängystä pois potkien. Joten hän ei ole enää joka öisen valvonnan alaisena. Asia josta en aio reklamoida mihinkään suuntaan.

Kesällä Topon hetkellisestä rankemman puoleisesta voinnin romahtamisesta huolimatta nämä erityisjutut unohtuivat. Eleltiin, kuin siat pellossa. Einesaterioita ja grilliruokaa syöden. Jälkkäriksi jäätelöä. Suklaata ja irtokarkkeja vaikka joka päivä. Tehden sitä mikä pesueellemme parhaiten passaa. Oltiin vaan. Nyt yhtäkkiä ollaankin taas kolmen "seurannassa olevan tyypin vanhempia". Laittelen Edwardin opettajalle viestiä, tiedustellen Edwardin vireystilaa. Seuraan silmä kovana, että laahaako Topo taas jalkaansa; sillä tavalla "episodi kesä" kun alkoi. Luen koulukuulumisia Topon reissukirjasta. Samalla ihan vain pienen hetken miettien miten erilaista koulunaloitus olisi ollut jos ... Jos Topo olisi vähän enemmän, kuin iso koululainen. Yritän dagiksesta Sampua noutaessa sivusilmällä minuutissa tehdä katsauksen siitä, että onko Sampu taitojensa kanssa kartalla. Kas kun syksyllä päästään taas neuropsykologin arvioitavaksi. Mietin, että voisiko joku oikeasti kertoa, missä vaiheessa voin lopettaa jännittämisen. Siis jännittämisen sen suhteen, että alkaako Sampun seuraavasta infektiosta loputon kohtausralli. Vai voiko nyt huokaista helpotuksesta. Ajatella, että sen kohtausrumbapelon voi nyt vihdoin ja viimein lokeroida mielen mappi ööhön. Siihen mappi unohdukseen.

Syyskuu... Se on ollut miehen ja minun melkein lempikuu. Me menimme naimisiin syyskuussa. Aikana ennen lapsia me kävelimme syyssateessa illalla koiramme seuranamme, pitkiä lenkkejä. Pidimme toisiamme kädestä kiinni. Silloin se oli onnellinen kuukausi. Sitten asiat muuttuivat; tuli niitä suru-uutisia. Sampun ensimmäinen sairaalakeikka. Kun oli jo selvää, että hän ei ole tältä seuranamme polkuja tallaavalta, suurelta tuntemattomalta, välttynyt. Ja ne muut suru-uutiset.

Onneksi meillä on kuitenkin yhä syyskuussa se hääpäivä. Ja yhä syytä sitä juhlia. Ehkä sen jälkeen olo helpottaa? Ne ikävät päivämäärät on käyty läpi. Niin, tai vaihtoehtoisesti olo helpottaa viikonloppuna, kun ei ole aamulla kiire minnekään. Ja voi ehkä nukkua päikkärit. Kas kun tämä työnaloitus tuntuu tuovan mukanaan kroonisen väsymyksen. Ainakin näin ens alkuun. Joskin samalla positiivisen säväyksen syyskuulle. Vaikka elämä on välillä koetellut rankemmalla kädellä, niin täällä sitä olla porskutetaan sen verran mielen- ja ruumiinvoimissa, että ollaan työkykyisiä. Ja osataan nauttia siitä, että saa tehdä töitä. Olla aikuisten keskellä. Yrittää laittaa ne muut ajatukset taka-alalle. Olla vain yksi työntekijä muiden joukossa. Ja onneksi on ne tärskyt ystävän kanssa tänään. Takuuvarmaa naurua. Sellaista, että edes hetkeksi ne surulliset ajatukset katoavat. Ja vain nauraa.