perjantai 29. elokuuta 2014

ruoka force majeure

perus liikkeellelähtö tilanne, kaikki tavarat hukassa. Kaikki tavarat käsittäen puhelimen, avaimet, sekä lompakon, joka on väärässä käsilaukussa/jumppakassissa/kauppakassissa. Bussi lähtee kahden minuutin kuluttua. Edwardilla on takki hukassa, Sampu pyörii jaloissa ilman housuja. Mies mutisee turvallisen välimatkan päästä miten "mä en kestä noita sun lähtemisiä, ne on aina samanlaisia". Ainoa perheen rauhallinen jäsen on Topo, joka keinuu pihalla. kiikkuu kiikkuu.

Jollain ilveellä (kuten noin yhdeksän kertaa kymmenestä) ehdimme kuitenkin bussiin. Ja lähdemme Edwardin, sekä Sampun kanssa iltapäiväretkelle sisustustavarataloon. Puuha, jota Edward rakastaa. Eikä äiti-ihminenkään hommaa millään tapaa vihaa. Tai epätykkää. Edwardin rakkautta sisustustavarataloreissua kohtaan kohottaa entisestään sisustustavaratalon kahvila. Paikka jonne poiketaan jokaisella sisustustavaratalo reissulla. Syömään.

Syöminen... En ole ikinä itse ollut mikään kulinaristi, hifistellyt hienoista ruoista, ja suunnitellut ystäville illallismenyitä viikkoja etukäteen. Ruoka on enemmänkin jotain, jota on pakko syödä pysyäkseen hengissä. Ravintoloissa kyllä tykkään ruokailla. Ja seuraamme miehen kanssa useampaakin ruoka-aiheista ohjelmaa.  En väitä olevani mikään kokki kolmonen, mutta en myöskään ole ihan peukalo keskellä kämmentä ruoanlaiton suhteen.  Ja ne ystävät; tietävät että meillä tarjotaan grilliruokaa, tai pizzaa, tai kanasalaattia. Viime vuosina kuitenkin syömisestä on tullut lähestulkoon arkea dominoiva päänvaiva. Syynä kirjainyhdistelmä ETS...

Edward ja Edwardin syömiset ovat luku erikseen. Tai melkeinpä kirjasarja erikseen. Edellisen kotimme olohuoneen seinässä näki tarkkaan tihrustamalla viimeiset maamerkit kauniista posliinilautasesta, jossa luki Edwardin nimi pohjassa. Jonkun ruokailuturhautumisen hyökyaallon vyöryessä ylitse, se lautanen lensi sinne seinään. Nykyisen kämppämme portaikon vieressä, seinässä on "pari pientä jälkeä". Nekin; lautasesta. Jossain vaiheessa opimme sentäs, että lasten ruokaillessa (tai sitä yrittäessä) ei kannata käyttää posliiniastioita, ja vaihdoimme muoviin. Seinät eivät ole enää kärsineet. Joskaan en voi varmuudella luvata, etteikö niitä muovilautasiakin ole joskus heitelty; päin seiniä. Ja tähän lisättäköön rintaa vähemmän röyhistellen, että se ei ollut Edward joka heitti sen lautasen seinään. Ja itselle muistutukseksi; jos joskus aikoo vielä viskellä astioita päin seiniä, niin jauhelihakastike ei ole se paras juttu. Saatikka puuro jonka päällä on mustikka-puolukka-vadelmahilloa...

Lyhyesti virsi kaunis; vuosiin Edward ei olisi syönyt mitään. Ja kun kirjoitan ei mitään; tarkoitan ei mitään. Tai noh; aamu- ja iltapuurot upposivat herraan ookoo. Kaikki niiden väliltä; puklattiin, syljettiin, tai vaihtoehtoisesti ruokaan meinattiin tukehtua. Vuosien sydämentykytysten, itkujen, hampaiden kiristelyjen, maanittelujen, uhkailujen, huutojen jälkeen ollaan kuitenkin tilanteessa jossa Edward syö hyvinkin paljon kaikkea. Kunhan perheen vanhemmista jommaltakummalta löytyy puoli tuntia per ateria aikaa istua Edwardin vieressä, ja monotonisesti, kymmenen kertaa minuutissa hokea "Edward syö". Tämä koskee niin aamupalaa, lounasta, välipalaa, iltaruokaa, kuin iltapuuroakin. Entisen "ei, minä en syö, minä en tykkää tästä" sijaan Edward huokailee tätä nykyä huutosakilleen rauhallisen kyllästyneellä äänellä "ihan kohta, minä syön ihan kohta". Mutta; Edward syö. Yllättää välillä positiivisesti, ja vetelee kanafileen grillistä suoraan. Hedelmät, kasvikset sekä marjat ovat Edwardin mielestä helvetistä. Joten Edwardin kohdalla hedelmä-hommaa paikataan purkillisella vauvojen hedelmäsosetta puuron päällä. Kahdeksan vuotta siihen meni, mutta oppihan se poika syömään. Joten kuten... Ehkä kahdeksan vuoden kuluttua täällä häärii tyyppi, joka tekee vanhemmilleen iltapalaksi hedelmäsalaattia. Ja syö sitä itsekin.

Toposemme oli vauvana Edwardin ruokavastakohta; kaikki upposi. Siis ihan kaikki. Meidän pieni pyöreä vauvamme. Topolle ruoka-ajat olivat Se Juttu, jonka ympärillä muu arki pyöri. Ja kaikki maistui. Siihen asti, kunnes Topo täytti kaksi. Siitä alkoi ruoka-alamäki. Ensin pois jäivät hedelmät, seuraavana perunat, sitten pikkuhiljaa puuro, riisi, kana, kala, liha. Noh; tyyliin kaikki. Topo saattaa vieläkin yllättää vetämällä kolme lautasellista riisiä; muttei suinkaan kotosalla. Kotona jos tarjoilet riisiä, niin Topo lähtee omaan kämppäänsä. Ovet paukkuen. "Äiti, kuinka sä kehtaat" katseiden saattelemana. Topon mieli on syömisten(kin) suhteen täysi arvoitus. Yhtenä päivänä makaroni+jauhelihakastike kombosta syödään vain jauhelihakastikkeet. Seuravana päivänä Se Juttu on vetää kolme lautasellista pelkkää makaronia. Kotona jääkaapista pitää aina löytyä pinaattilettuja. Jos ei löydy, kyseessä on jonkin sortin ruoka force majeure. Linnassa tiedetään, että Topo on se kaveri jolle pitää keittiöstä tilata nugetteja, ja muussia. Turha yrittää edes tarjoilla mitään muuta. Aikoinaan Topolla oli Linnassa usein samaan aikaan "nugetti-kaveri". Kavereilla oli täysin omat, muista poikkeavat ruoka-ajat. He söivät vain nugetteja. Ja lääkepöllyissään törmäilivät päin ovenkarmeja, ja hyllyköitä. Ja söivät taas nugetteja. Ah noita aikoja...  Ja ah näitä aikoja, kun perheen, koko viikon ruokavalio pitäisi taikoa kasaan aineksista; jauheliha, nakit, makaronit. Jos Topolta siis kysytään...

Ja sitten vielä "toi yks". Linnunpoikanen, Sampusemme. Sampu(kin) söi vauvana mitä tahansa. Isoveljistään poiketen pienin pikkusällimme ei ole koskaan harrastanut purkkiruokia, tyypissä asuu joku pieni gourmet-sampu. Joka osasi jo vauvasta asti arvostaa leikkeleitä, juustoa, hedelmiä, mysliä, kalaa, kanaa. Äiti kokkasi, Sampu söi. Äiti ihasteli. Ihan oikeasti ah niitä aikoja. Olin aiemmin ollut täysin vakuuttunut siitä, että ne pikkutyypit jotka syövät porkkanoita odotellessaan , että vanhempien kokkaama kalakiusaus valmistuu uunissa, ovat oikeasti lapsettomien lastenkirjailijoiden keksimiä mielikuvitushahmoja. Nyt meillä asui kotona "melkein sellainen tyyppi" Kun laitoimme miehen kanssa kalaa, Sampu veti siitä karhunosan. Ei se mitään; me syömme mielellämme lähestulkoon pelkkiä lisukkeita. Kun Sampu sai puhjenneen siitepölyallergian vuoksi kiellon olla syömättä hedelmiä seuraavat x-viikkoa, meinasin tirauttaa kyyneleet. Nyt kun meillä vihdoinkin on hedelmiä syövä lapsi, niin häneltä kielletään hedelmät. Kuitenkin, kun kakkonen ikävuosissa alkoi kääntyä kolmosen puolelle, niin alkoi myös ruokahomma mennä sirkuksen puolelle. Sampu kun ei olisi syönyt enää mitään. Paitsi hedelmiä, leipää, ranskalaisia ja "äitien tekemää" perunasoselaatikkoa.
En osaa enää sanoin edes kuvitella äiti-ihmisen turhautumisen määrää. Täällä mä kokkaan mun perheeelle... Joista ainakin kaksi lähtee ovet paukkuen ruokapöydästä. Kun ruoka on väärää.

Se siitä "syömme rauhassa koko perhe yhden yhteisen aterian päivässä, ja vaihdamme kuulumisia"-suunnitelmasta. Kuulumisia on vaikea vaihtaa, kun yhden pitää jankata sitä "Edward syö Edward syö Edward syö" mantraa. Seuraavan rampatessa ruokapöydän, ja jääkaapin väliä jankatessa mantraa "Ei Sampu/Topo, nyt ei oteta jääkaapista mitään, ruoka on pöydässä, lautasella". Ja tilanteen päättyessä siihen oven pamaukseen.

Kun olemme tekemässä "rauhaisaa" lähtöä sinne huonekalukauppaan, Edward muistelee isoon ääneen, miten sieltä saa ranskalaisia. Sampu komppaa, ja huokailee jotain ranskalaisista. Itse mesoan päätäväisenä, kovaan ääneen miten ihan satavarmasti Sampu ei saa ranskalaisia. Jätkä on elänyt viimeiset kaksi viikkoa niillä ranskalaisilla. Ja sillä perunasoselaatikolla. Koska tyyppi on ollut enemmän tai vähemmän epäkunnossa, on ollut pakko tarjoilla edes sitä, mikä alas menee. Olemme hyvää vauhtia luisumassa "Topo-linjalle". Seuraavaksi huushollissa on päällä force majeure, mikäli jääkaapista ei löydy sitä perunasoselaatikkoa, tai  kylmiä ransuja. Ei, ei, EI. Nyt Sampu laitetaan ruotuun ja tuodaan ruokavalioon takaisin ne kalat ja kanat.

Pääsemme sinne huonekalukauppaan. Sampu on vihainen, kuin ampiainen. Mikäli Edward, taikka äiti-ihminen yrittävät tehdä käytävältä sivuliikettä ihastelemaan tavaratalon tarjontaa, Sampu karjaisee. Kovaa. Siihen malliin, että päät kääntyilevät. Ja siihen malliin, että tutut tunnistavat: törmäämme käytävillä melkein-sukulaiseen. Joka toteaa, että karjunnan kuultuaan hänellä kävi mielessä, että voisikohan perheemme olla samassa huonekalutavaratalossa.

Kymmenen minuutin karjunta-haahuilusession jälkeen valumme kohti huonekalutavaratalon kahvilaa. Tilaan kahvin: ja kahdet ranskalaiset. Edward on ne ansainnut. Sampu ei. Ei sinnepäinkään. Mutta hitto vie; tyyppi on syönyt päivällä dagiksessa kaksi leipää, ja palan hedelmää. Huutelee koska sillä on nälkä. Tänään vielä mennään (vaihteeksi) siitä mistä aita on matalin. Huomenna ehkä palataan ruotuun. Jos jaksetaan... Jos ei iske joku ruoka force majeure.

Tiedän, että Edwardin ja Topon syömisongelmien kanssa olimme aikalailla voimattomia. Yritimme kaikkemme. Käytiin ravintoterapeutilla toteamassa, että kyllä Edwardin tuolloin kelpuuttamilla eväillä voi lapsi kasvaa ja elää varsin mukavasti. Jossain vaiheessa todettiin, että Edwardilla liene ollut myös suussa niin paljon myoklonioita, että syöminen on ollut todella todella vaikeaa. Lääketieteellinen syy.  Ravintoterapeutti on arvioinut Topon ruokavalion, joka on todettu "hyvin perussuomalaisen lapsen ruokavalioksi". Ei siis olla ehkä isosti hakoteillä. Homma saattaa Topon kanssa korjaantua pikkuhiljaa, kuten se korjaantui Edwardin kanssa. Liene tärkeintä kuitenkin, että Topo syö. Ja ei mitään sokerisia juttuja.

Mutta Sampu... Ruokasäätäminen on silkkaa uhmaa, kasvamista, ikään kuuluvaa juttua. Pitäisi olla tiukkana, olla tarjoilematta niitä hedelmiä välipaloiksi, kun ruoka on jätetty lautaselle. Olla ostamatta niitä perunasoselaatikkoja. Mutta... Välillä elämässä vallitsevan enemmän tai vähemmän jatkuvan force majeuren vuoksi toivoo, että edes jokin asia sujuu nätisti, ilman kiljukonsertteja. Olkoon se sitten se ruokailu. Ehkä dagis opettaa? Ja me vanhemmat yritämme pitää tiukempaa linjaa. Ehkä se uhma helpottaa, ja Sampu kyllästyy perunasosemössöön. Toivossa on hyvä elää.

Siihen asti; hakusessa reseptikirja aiheesta "tuhat ja yksi reseptiä jauhelihasta. Ja nakeista".




maanantai 25. elokuuta 2014

TyöÄiti

yön pimeinä tunteina, jos satun havahtumaan unesta omasta tahdostani (tapahtuu harvemmin), tai poikien vaatimuksesta (tapahtuu useammin) voi olla, että menee hetki, ennenkuin uni painaa taas silmäluomet kiinni. Riippuen eritoten yöherätyksen syystä. Tilanteen nollauduttua pitää siis olla jokin yöllinen harrastus, jolla tappaa aikaa samalla, kun odottaa sitä luomien lupsumista. Yksi harrastuksistani on blogien lukeminen. Niitä voi lukea puhelimen näytöltä; ei tarvitse sytytellä valoja, ja häiritä vieressä nukkujaa. Eikä viritellä päälle telkkareita. Ja hei: maailma on kukkurallaan blogeja. Pelkkä blogilista kertoo äkkisiltään, että heillä on listattunua yli 55.000 blogia. Suomessa! Hurjaa! Ja kuinka moni päälle kirjoittaa "listaamattomana"? Ties kuinka moni. Eli luettavaa riittää. Ja joka lähtöön.

Minulla on muutama suosikkiblogi joita käyn siis yöaikaan (ja bussimatkoilla, ja kauppajonoissa, ja ruokaa laittaessa, ja kahvia juodessa) lueskelemassa. Osa on mammablogeja, osa on puuhastelublogeja, ja osa "yllättäen" erityislapsiblogeja. Joista muutamassakin olen viimeaikoinan kommenttibokseissa törmännyt ihmetykseen siitä, miksi erityislapsen äiti ei jää kotiin hoitamaan lastaan. Miksi epilepsiakohtauksia saava lapsi menee dagikseen. Miksi lapsi joka väsyy päivästä ollen muutenkin jo huonokuntoinen menee päiväksi dagikseen. Miksi äidit eivät kertakaikkiaan vain jää kotiäideiksi.

En ota tällä kantaa mihinkään; pitääkö jäädä kotiin, olla jäämättä kotiin. Tehdä pitkää työpäivää, lyhennettyä työpäivää, iltavuoroa, yövuoroa, kolmea päivää viikossa. Kirjoitan vain meistä, ja meidän tilanteestamme.

Kun Edward oli kaksi vuotta, olivat sävelet selvät; pikkuveli Topo oli ihan vauva. Kotona ollaan. Mies hoitaa perheen työssäkäyntipuolen, äiti-ihminen sen lasten hoivaamisen. Päiväkodeista ei oltu ikinä keskusteltu, sanallakaan. En tuolloin totuuden nimessä edes tajunnut, että esikoisenhan voisi periaatteessa laittaa joinakin päivinä viikosta, muutamaksi tunniksi päivässä, dagikseen. Vaikka vauveli siellä kotona äiti-ihmisen kanssa hengailisikin. Totuuden nimessä Topo osasi olla syötävän suloisuuden lisäksi välillä vähän vaativa vauva, ja jos olisin tästä mahdollisuudesta tiennyt, joku osa-aika-dagis-viritelmä olisi saattanut tulla kysymykseen. Nyt joku muu teki päätöksen puolestamme; Linnasta virkottiin vuosihuollossa, jotta Edwardilla on kehityksenviivästymää. Tyyliin kaikessa. Ja he suosittelevat kuntouttavaa päivähoitoa. Tyyliin heti. Tuumasta toimeen; alle neljä kuukautta vuosihuoltoloppupalaverin jälkeen Edward aloitti dagiksessa. Kuntouttavassa päivähoidossa.

Topon ollessa puolentoista vuoden korvilla alkoivat ne kuuluista seinät kaatua niskaan. Työpaikan kutsu raikasi korvissani kovaa, oikein huuteli puoleensa. Vielä kun sain tuolloisen työnantajani kanssa hoidettua asiat niin, että työpisteeni siirtyi tuohon parin kilometrin päähän kotiovelta; homma oli paketissa. Topo dagikseen, samaan rakennukseen Edwardin kanssa. Joskin eri ryhmään. Ja äiti-ihminen töihin. Kävin paniikkostamassa säkillisen työvaatteita, bussikortin, ja valmistauduin uudenlaiseen elämään; elämään työssäkäyvänä äitinä.

En voi sanoa, että kaduin töihinpaluuta. Mutta sanotaan nyt näin; tasan vuoden kuluttua töihinpaluusta totesin, että tästä ei tule mitään. Edwardin vointi oli mennyt alaspäin, kuin se lehmän häntä, ja sairaalakeikka seurasi sairaalakeikkaa. Siihen päälle pikkulapsipöpöt, ja soppa oli valmis; ei mennyt päivää, ettet tuntenut olevasi väärässä paikassa. Jos olit töissä, mietit sitä väsynyttä, huonovointista lasta siellä dagiksessa. Jos olit sairaalassa, kannoit jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettet ole työpöytäsi äärellä. Bonuksena jatkuva krooninen elämänlaatua haittaava univaje. Koko perheellä.

Ilmoitin siis työpaikalle jääväni toiselle hoitovapaapätkälle. Ja me valmistauduimme Topon kanssa kuukausien kesäloman viettoon. Edwardkin sai sinä kesänä viettää useamman viikon kesälomaa sieltä kuntouttavasta päivähoidosta. Se oli ihana kesä. Uskon, että välissä tehty työvuosi auttoi arvostamaan niitä pätkä-kotiäitiyden helvetistä päiviäkin. Ne eivät ole ehkä kuitenkaan ihan niin helvetistä, kuin se arkiralli pahimpina helvetti päivinä.

Kesälomamme aikana oli Topon vuosihuolto. Jossa todettiin kehityksenviivästymää. Ja suositeltiin kuntouttavaa päivähoitoa. Homma klaari. Kesälomamme jälkeen Topo pääsi uuteen dagisryhmään, veljensä kaveriksi. Veljekset kuntoutuivat siellä yhdessä, parhaansa mukaan. Äiti-ihmisen palatessa sorvin ääreen.

Sampun liityttyä sirkuksemme jäseneksi kesällä 2011 oli arjen palapelia pyöritelty siinä määrin, että mahdollisuus kolmen vuoden hoitovapaaseen tuntui lottovoitolta. Joka tottamaar aiottiin käyttää. Sirkuksen kuopusjäsenen ollessa piirun verran alle pari vuotta, oli vuosihuollon aika. Jolloin neuropsykologi diagnosoi kehityksenviivettä, ja ehdotti kuntouttavaa päivähoitoa. Kiitos infektiokierteiden ja kröhöm; sen, että äiti-ihminen ajoittain jopa puolihysteerisesti yritti harrastaa kuopuksensa kanssa fiksua tekemistä (ne palapelit-piirtämiset-metsäretket-lukemiset-palikat-ynnämuut) lääkäri ei lähtenyt ponnekkaasti ajamaan kuntouttava päivähoitoasiaa. Vaan oli sitä mieltä, että Sampun on varsin hyvä olla kotona. Ei ehkä saa niin paljon tauteja. Ja taudit eivät ehkä aiheuta niin paljon nytkyjä. Ja kun se äitikin yrittää keksiä fiksua tekemistä… Toiminta- ja puheterapeuttien ollessa lääkärin kanssa samoilla linjoilla, päiväkotihomma unohdettiin. Ja jatkoimme kotona hengailua. Ja fiksujen tekemisien tekemistä.

Nyt Sampun ollessa kolme ja rapiat on uudenlaisen arjen aloitus eittämättä tarpeen. Sampu tarvitsee ikäistään leikkiseuraa. Hän tarvitsee selvästi puhuvia kavereita, joilta apinoida sitä selvää puhetta. Sampu kerkesi olla dagiksessa viime viikolla kaksi päivää. Joista toisen päivän jälkeen hän päätti, ettei hän enää tee niitä pissatarpeitaan vaippaan, vaan pönttöön. Halleluja; homma johon Sampua oli lahjottu, maaniteltu, rukoiltu, pyydetty, maalailtu uhkakuvia, ja lahjottu lisää. Homma joka ei siitä huolimatta kiinnostanut kuopustamme pissan vertaa. Mutta muutama päivä dagiksessa. Lounastreffit mammakaverin kanssa, jolla Sampun ikäinen poika. Lounaskeskustelu aiheesta "vaipat"; ja voilá… Vaippaan pissaaminen oli Sampun mielestä kertakaikkisen turhaa. Ja sitä ei ole sen jälkeen päiväsaikaan harrastettu. Odotan innolla mitä muita ahaa-elämyksiä pikkusällimme saa siellä dagiksessa jatkossa. Ensimmäisenä listalle voisin laittaa vaikkapa ruokahalun palauttamisen; entisen "kaikki kelpaa"-tyypin sijaan täällä asusta nyt herra "mä ei tykkää", "ei oo nääkä", "emmähaluu". Ja ruoanlaitto mieskatraalle on entistä kiitollisempaa puuhaa.

Koska Sampu on nyt jo onnistunut imuroimaan itselleen pari kohtuullista pöpöä, tottakai mielessä käy se, että mitä jos hän ei tautikierteilyn vuoksi pärjääkään dagiksessa. Jos tyyppi on aina vaan sairaana. Olen asian suhteen toistaiseksi suht rauhallinen (joskin väsyneessä mielentilassa puolihysteerinen…); aikanaan yksi neurologi lausui pontevasti, että Topo ei tule ikinä pärjäämään dagiksessa. Että hän tulee olemaan koko ajan lastentaudeissa. Ja sitä myöten hän tulee menemään perussairauden vuoksi huonoon kuntoon. Näin ei luojan lykky käynyt. Sampulla on Topoon verratuna ollut kaksi lisävuotta aikaa kerätä voimia, sekä vastustuskykyä. Ja hoitaa alta pois korvatulehduskierteet, sekä vesirokot. Aika näyttää miten käy. Toistaiseksi olen varautunut tulirokkoon-enterorokkoon-byyttatautiin-nuhaan-silmätulehdukseen-märkärupeen-loputtomaan yskään. Tietenkin toivoen, että niitä ei meillä vieraile. Mutta ymmärtäen, että nuo leikki-ikäisten kiroukset kyllä tulevat kysymättäkin kylään.

Sitten on vielä tämä äitiaspekti; törkeän itsekkäästi totean, että minäkin elän täällä vain kerran. Totuuden nimessä välillä on kolmion kanssa niin rankkaa, että tekisi mieli sanoa koko äitisuhde irti. Ottaa laiva Ruotsiin, ja ruveta floristiksi, tai torimyyjäksi. Myymään hedelmiä ja kukkia rauhassa. Tekemään mitä tahansa, paitsi olemaan äiti, taikka taas kerran totuuden nimessä; myöskään vaimo. Kaikella rakkaudella perheen miesävelle. Tajuan sen, että tässä maailmassa minun on tehtävä törkeän itsekkäästi minun juttujani, jotta jaksan olla kolmiolle se paras mahdollinen äiti. Ja miehelle edes jotakuinkin kohtalainen vaimo. Elämä ei heittänyt meille ihan sellaisia kortteja, kuin suunnitelimme Edwardia hautoessamme. Elämä opetti pienesti karvaan kautta, että mitä tahansa voi tapahtua. Samalla opettaen melkeinpä elämää suuremman opetuksen siitä, että tartu hetkeen. Älä mieti liikaa sitä eilistä. Äläkä keskity liikaa siihen huomiseen. Elä tässä päivässä. Jos se oli helvetistä; mieti illalla, että nyt se on onneksi ohi. Jos se oli hyvä, yritä muistaa se niinä helvettipäivinä. Ja mene töihin jos siltä tuntuu.

Kävin perjantaina kokeilemassa päivän verran sitä työntekoa. Tai siis lähinnä kuuntelemassa luentoja ja esitelmiä, ja tapaamassa uusia ihmisiä. Se päivä oli mahtava; olin vain minä. Ihminen pääkaupunkiseudulta, jolla on kolme kersaa ja yksi mies. Piste. Kyselyihin lasten iästä ja sukupuolesta vastailin enemmän, kuin mielelläni. Kommentteihin "teillä on varmaan aikamoinen sirkus siellä" vastailin nyökkäillen. Juu juu sirkus on. Piste.

Lääkäri-terapia-tutkimus-terapeutti-paperiralli-vammaispalvelu-taksi-tilapäishoito-mysteerisairaus-maailmassa tekee tosi hyvää mennä sinne töihin x-määräksi tunteja päivässä. Olla rivityöntekijä (sanan positiivisessa muodossa) muiden seassa. Ihminen pääkaupunkiseudulta, jolla on kolme kersaa ja yksi mies. Iso plussa työntekosarakkaaseen seuraavasta huomiosta; siitä maksetaan palkkaa. Valitettavasti erityisäitiyden myötä en ole vieläkään ihan oppinut pyörittämään omavaraisuustaloutta. Vaikka tuolla metsissä on marjoja ja pihalla kasvaa retiisejä. Ja mökiltä saisi metsistä polttopuuta takkaan, talonlämmikkeeksi.

Niin, ja ne itsensäpalkitsemisperjantait. Työkaverini, ystäväni, vuosien takaa opetti minulle tämän hyvin tärkeän seikan: muista joka perjantai ostaa itsellesi reippauspalkinto hyvin tehdystä työviikosta. Todellakin aion muistaa! Luulen vain, että muutamme hieman käytäntöä, ja leivomme reippauspalkinnot lauantain kauppareissuun. Kyllähän me tarvitsemme sellaiset kaikki dagis-koulu-ja työviikkojemme jälkeen. Niitä odotellessa!





lauantai 23. elokuuta 2014

reklamaatio

kolmio on aina rakastanut kylpemistä. Poikaraasuille ajoi kylpyammeen virkaa Bauhausista ostettu betoninsekoitusallas vuosia. Kunnes yhtälö kasvavat pojat, ei kasvava "amme" ei enää toiminut. Siihen saaviin ei kolmea sälliä saanut kylpemään samaan aikaan ei sitten millään. Ja kukaan sälleistä ei tietenkään ollut valmis luopumaan kylpyvuorostaan. Joten, tuumasta toimeen ja hankkimaan kolmiolle ihka oikeaa kylpyammetta. Kylpyamme kotiutui huusholliimme vuodenvaihteen korvilla. Ja on ollut siitä päivästä lähtien yksi huushollimme ykköshankinnoista. Kesän aikana ammeen alkujaankin vähän miten sattuu milloinkin toiminut tulppa alkoi olla vahvasti epäkunnossa. Kunnes se lopulta jäi jumiin asentoon jossa vesi ei pysy ammeessa kunnolla. Eikä myöskään valu ammeesta kunnolla pois. Se oli siis reklamaation paikka. Pari päivää sähköpostireklamaation jälkeen, miehen vielä tiedustellessa puhelimitse missä asian suhteen mennään, saimme vastauksen; ammeeseen tulee uusi tulppa asennusohjeineen. Jos emme saa tulppaa omin voimin paikoilleen, ammelafka hoitaa tänne "ammehuoltomiehen". Loistavaa, reklamaatio hoidossa.

Arjessa kuitenkin tulee vastaan x-määrä asioita, joista todellakin tekisi mieli reklamoida. Mutta reklamaatio-osoite on hieman hukassa. Ai kuten mitä? No vaikka...

Se amme... Äiti-ihmisen ollessa työpaikallaan ns "harjoittelemassa" ja miehen puhuessa työpuhelua, omatoiminen nimeltä mainitsematon (Topo...) keksii, että kylpyyn olis päästävä. Ei kun vedet siis valumaan. Ammeen täyttöoperaatiota eivät hidasta pari pientä sivuseikkaa; kuten se tulppa joka ei oikein pidä sitä vettä siellä ammeessa. Eikä ammeessa oleva pyykinkuivausteline. Täynnä pyykkiä oleva pyykinkuivausteline. Pyykkiä, jota on kosteassa syyssäässä (tai loppukesän säässä) kuivateltu jo viimeiset kaksi vuorokautta. Tuloksena; tulva, märät pyykit. Ja Topolle jonkinasteinen kylpy. Minne saa reklamoida yleisen sekamelskan kylppärissä. Sen tulvan kylppärissä. Ja uudemman kerran kastuneet pyykit. Reklaamation vastaanottajan pitäisi tähän tarjota asap uutta kylpyammeen tulppaa, hyvin kuivatettuja, viikattuja, ja kaapitettuja pyykkejä. Sekä kompensaationa yleisestä hetkellisestä mielipahasta, koko kylpyhuoneen kuurausta.

Peruuntuneet tärskyt... Meitä on hulvaton plus miinus kymmenen naisihmisen porukka, joka kokoontuu yhteen noin kolmen kuukauden välein. Parantamaan maailmaa. Tässä tapauksessa maailman parannus ei tarkoita hyväntekeväisyysurotekoja vaan rehellisesti syömistä, juomista, sydämen keventämistä, taukoamatonta puhetta, ja naurua. Tärskyt ovat aina ihan parhaita. Ja täydellisiä. Minulta jäi viime talvena väliin tärskyt, koska meillä oli influenssa. Kevään tärskyt jäivät väliin kohdaltani syystä: saamattomuus. Tärskyt olivat naapurimaassamme. Ja en ollut muistanut uusia passiani ajoissa. Sattuneista syistä odotin siis tämän päiväisiä tärskyjämme enemmän, kuin tyyliin mitään. Mihin saa reklamoida sen, että maailman hauskimmat tärskyt vaihtuvat hyvin valvottuun yöhön; ei suinkaan illanistujaisten muodossa. Vaan huonosti hengittelevän Sampun muodossa. Keikkaan tutulle lääkäriasemalle, josta Sampu äiteineen ohjataan Lastenklinikalle hengailemaan jokuseksi tunniksi. Tuomiona ilmeisesti virusperäinen keuhkokuume tai joku sellainen. Kotona saadaan olla, jos pienin sälli alkaa juoda kunnolla. Ja hengitysvaikeudet eivät pahene. Siellä siis ne ihanat naiset kälkättävät, ja parantavat maailmaa, kun täällä valvotaan juomisia ja hengityksiä. Ihan selkeä reklamaation paikka. Tähän pitäisi sen reklamaation vastaanottajan tarjota seuraavanlaista mahdollisuutta: viikon kuluttua treffaatte samalla porukalla uudestaan. Kompensaationa suunnitelmien peruuntumisesta, lupaamme myös tarjota tulevaan tapaamiseen epävakaan sään sijaan täydellistä intiaanikesäpäivää.

Kipeä jalka... Niin, bonuksena peruuntuneiden tärskyjen lisäksi olen vastaanottanut viikonlopun aikana kipeytyneen jalan. Tietenkin. Kun "piti taas aloittaa uusi elämä". Eli liikkua säännöllisesti ja eritoten syödä fiksusti. Epäilen, että Sampun sairastuminen verottaa hieman tuota syömispuolta. Jos valvoo yöllä sairaan lapsen kanssa, on pakko saada suklaata. Siinä on kenenkään turha tarjota rahkaa ja sokeritonta mehukeittoa. Ei riitä; tarvitaan järeämpiä aseita. Liikkumishomma kosahti hommaan nimeltä babyhaler. Joita on taloudessa kaksi. Jotka Sampu rakastaa purkaa osiin. Ja levitellä osat ympäri huushollia. Tästä syystä babyhaler on aina hyvässä jemmassa, purkajalta suojassa. Tällä kertaa siinä määrin hyvässä jemmassa, että hädän iskiessä sitä ei löytynyt mistään. Miehen kanssa tyhjäsimme kaappeja. Ja laatikoita. Ravasimme huoneesta toiseen, päättöminä ylä- ja alakerran väliä. Etsintätuokion päättyessä hetkellisesti onnettomuuteen "astuin ohi rapun". Ai että sattui. Ja uutta elämää on nyt vaikeuttamassa myös turvonnut, astumisesta kivunkyyneleitä nostattava jalkapöytä. T'ässä tapauksessa reklamaation vastaanottajan pitäisi tarjota lupausta siitä, että jalka on täysin pelikunnossa siinä vaiheessa, kun Sampun vointi on helpottanut. Ja bonuksena tarjota kuukauden vapaata suklaansyöntikarnevaalia. Ilman että esimerkiksi elopaino nousisi grammaakaan suklaansyöntikarnevaalien tuoksinassa.

Koska edellä mainituille reklamaation aiheille ei sitä oikeaa vastaanottajaa ja asioiden hyvittelijää taida löytyä, niin pitänee tähän hätään tyytyä siihen piakkoin saapuvaan uuteen kylpyammeen tulppaan. Ja siihen, että olen osannut etukäteisfiksuna viimeiset pari viikkoa hamstrata kotiin suklaata "pahan päivän varalle". Ja osannut olla syömättä niitä makeanhimoissani. Koska nyt on selkeästi sen verran paha päivä, että suklaata tarvitaan. Onneksi siitä harvemmin joutuu mitäään reklamaatiota tekemään.




Mitään reklamaation aihetta ei kyllä ollut koskien potilaan käytöstä Lastenklinikan käytävillä, röntgenissä, lääkärin luona ja lääkityksiä vastaanottamassa. Sampulle astekoilla 1-10 erittäin erittäin erittäin vahva 10+.

maanantai 18. elokuuta 2014

vaihteleva flow

perjantai-iltana alkoi jossain takaraivossa huudella joku pienen pieni ääni "ei tää tällaista aina ole, ei tää tällaista aina ole". Otin asian esiin siskoni kanssa. Joka viisaana totesi, että et kuule vaan ole tottunut siihen, että kaikki menee tosi putkeen. Ota nyt ilo irti siitä. Kuluneen viikon arvosana olikin ollut todella todella selkeästi plussan puolella. Viikonloppu jatkui samalla meiningillä soljuen eteenpäin enemmän, kuin mukavasti. Varsinkin allekirjoittaneen sunnuntaipäivä ylitti mukavuuskriteerit mennen tullen. Sitä kun vietettiin ystävän kanssa Särkiksessä. Törkeästi ilman ensimmäistäkään "omaa miestäni" mukana reissussa. Alkuillasta kotiutuessani mies teki yhteenvedon päivästä; kuka söi, mitä söi, oltiin puistossa, meni hyvin. Ja ai niin; Topo on ollu vähän ärhäkkä.

Topo voi olla ärhäkkä, koska kuu on väärässä asennossa, mies on raahannut Topon pojan mielestä ihan totaalisen väärään puistoon, koska päähän sattuu, ruokatarjoilu on vääränlaista, tai sitten vaan on vaihteeksi huonompi olo. Illalla Topo kävi tyytyväisenä nukkumaan, joten homma unohtui. Vaikka se takaraivon ääni huuteli yhä "ei tää tällaista aina ole".

No ei ole ei... 22.08 kuului Sampun ja Edwardin makuuhuoneesta rääkäisy. Sellainen mallia; jossain määrin veret seisauttava. Ilmeisesti Edward ei kouluangstissaan ollut saanut unta. Yliväsyneenä maailman meno oli alkanut ketuttaa. Ja se kouluvelvollisuuden aiheuttama kouluunmeno pakko oli päätetty kostaa uinuvalle pikkuveljelle. Veljellisen "rääkkäyksen" muodossa. Ei kun Edwardille torut, ja Sampu äidin viereen. Miehelle ohjeet siirtää yöpaikkansa seuraavaksi yöksi työhuoneen puolelle.

Normaalisti nukkumasa löytää Sampun nanosekunnissa uudestaan, vaikka välillä vaihdetaankin makuuhuonetta. Ja sänkyä. Nyt ei näin käynyt. Sampun suu piti ihme liikettä. Silmät pyörivät päässä, kuin ne raha-automaattiyhdistyksen hedelmäpelit. Ja Sampu oli vakavan näköinen. Jossain vaiheessa silmähomma rauhoittui, ja Sampu tyytyi vain tuijottelemaan vakavana eteensä, kunnes tuossa 00.30 tietämillä nukkumasa löysi tiensä uudestaan pienimmän pikku-ukon kaveriksi. Kerkesin saada ihka oikeita sydämentykytyksiä miettiessäni a) minkä pöpön vesamme nyt on imuroinut b) se on kyllä ihan sairaan äkäinen aamulla...

Aamulla, noh perussettiä; Edward ei halua lähteä kouluun. Ei mielellään syödä puuroa. Ja vaatteiden pukeminen on suht syvältä. "Leivotaan illalla suklaamuffinsseja"-lupauksen siivittämänä aamutoimista kuitenkin suorittiin hyväksytyin arvosanoin. Topoa ärsyttää lääkkeiden ottaminen, sekä aamupesu. Homma joka tehdään 365 aamuna vuodesta. Ja jota pitää 365 aamuna vuodesta äänekkäästi protestoida. Kuten arkeen kuuluu, taksi oli vartin myöhässä. Kuten maanantaihin kuuluu, ulkona satoi vettä. Ja tuuli tyyliin melkein-tornado-lukemissa. Ja kuten asiaan kuuluu, Topo halusi sen vartin seistä taksia odotellessa, väen vängällä rappusilla, jossa ei ole minkään valtakunnan sateensuojaa. Se kun vaan on Topon taksinodotuspaikka. Lopulta herrasväki E&T oli saateltu taksiin, ja vilkutettu matkaan.

Sampu sai puoliryytyneen ulkomuotonsa vuoksi vapautuksen päiväkodin ulkoilupuuhista, ja aloitti dagispäivänsä vasta kello kympin aamupiiristä. Allekirjoittanut tuli kotiin, "nauttimaan vapaa-ajastaan". Eli kuuraamaan kylppäriä, imuroimaan koko taloa, pesemään pyykkiä. Juttuja joita äiti-ihmiset ihan väen vängällä haluavat tehdä joka hemmetin päivä, kuukaudesta toiseen, ja vuodesta toiseen. Valitettavasti äiti-ihminen joutui keskeyttämään puuhansa tunniksi, saadakseen hyvää lounasta ystävänsä luona, hyvässä seurassa.

Kotitoimien ja lounaan jälkeen oli aika lähteä hakemaan pienintä pikku-ukkoa sieltä dagiksesta kotiin. Mies viestitteli työmatkaltaan "miten menee, miten S. Miten meni aamu, tsemppiä" ja pakolliset rakkausjutut perään. Päätin vastata, kun osaan Sampun noudettua antaa jonkinlaisen pikayhteenvedon pienimmän pikku-ukon kuluneesta päivästä, ja voinnista just nyt.

Dagiksessa ilmoitettiin iloisesti, että pienin pikku-ukkoni on päiväunilla. Ja kehuttiin miten söpö tyyppi on. Hymy ehti jo hieman hiipiä naamalle, kunnes dagiksen aikuisten juttu jatkui "voi tosiaan olla, että Sampu ei ole ihan kunnossa. Sampu nimittäin itki ihan koko päivän". Auts, jättimäinen syyllisyydentunne-tikari lävisti sydämeni. Selvitin, että olemme Linnasta saaneet ohjeet käydä seuraavana päivänä labrassa episodin "yö" jäljiltä. Että kannattaisikohan Sampun pitää huomenna vapaapäivä. Vai mitä aikuiset ovat mieltä? Aikuiset olivat vapaapäivän kannalla, ja lähdin kotiuttamaan puoliryytynyttä pienintä pikku-ukkoani. Syyllisyydentunnetta pienentääkseni turvauduin tietenkin; noh lahjontaan. "Kotona, kun oot syönyt ruoan, saat jätskin". Ryytynyt pienin pikku-ukkoni piristyi heti "jee, jässiä"

Hieman myöhemmin kotiutuivat perheen koululaiset. Reissukirja tiesi kertoa, että Topo on syönyt tosi hyvin. Mutta että häntä on ärsyttänyt aika monet jutut. Eritoten siirtymät. Reissukirjan viesti vahvisti sen pikkuäänen volyymia potenssiin kymmenen.

Kotosalla Topon yleinen ärsyyntyminen jatkui. Ja levottomuus vaivaa keskimmäistä pikku-ukkoamme. Tässä voisi pitää syy-arpajaiset; ne tähdet, vai kuu, vai koulu, vai muuten vaan huono päivä, vai paheneva kohtaustilanne, vai joku ihan muu syy? Aika näyttää. Teoreettisesti hyviä vaihtoehtoja kun ovat kaikki edellä mainitut. Koulussa ollaan vasta toista viikkoa. Mitä jos totuus on nyt iskenyt Topoon, kuin leka; ei enää dagikseen päiviksi puuhastelemaan. Se homma on ohi lopullisesti. Puuhastelut hoidetaan siellä koulun puolella. Mitä jos sade ärsyttää Topoa? Kesä on auttamatta ohi. Tai Topo ei vaan tykkää koulun kiertävästä avustajasysteemistä? Aamulla Topoa katsoessani, Topon seistessä siinä taksinodotuspaikallaan, näen, miten ne tutut nykäykset kiertävät koululaisen pientä kroppaa. Päähän, käsiin, jalkoihin, käsivarsiin, taas päähän, ja sitä rataa. Mietin, että en kestä katsella tuota. Pitää soittaa Linnaan, ja pyytää apuja, Pakkohan siellä lääkäreillä on olla joku kikkakolmonen mietittynä tulevaisuuden varalle. Sitten rypäs menee ohi, Topo seisoo rauhassa paikallaan. Ja mietin mielessäni, että pare nyt kuitenkin olla tekemättä sen kummempia lääkemuutoksia. Kun se koulukin just alkoi.

Joka tapauksessa, juuri tänään, maanantaina, myrskytuulen pauhatessa takapihan metsissä, sateen piiskatessa maata, kun kahta kolmesta pikku-ukosta ns riepoo normia enemmän, voisin mielelläni jostain postimyyntikatalogista (vaikka) tilata tylsän elämän. Ilman vaihtelevaa flowta. Vaikka tyyliin puoleksi vuodeksi. Sen jälkeen voisin miettiä, haluanko jatkotilata tylsän elämän. Vai kaipaanko vaihtelevaa flowta. Ja haluan palata takaisin "perussettiin". Sellainen vaihtoehto olisi mukava. Luulen, että sille tylsälle elämälle olisi kysyntää useammallakin suunnalla. Sellainen vain on tuntuma...






 
kuvia otettaessa oli vielä kesä, ja ainakaan kyseisellä hetkellä ketään ei ärsyttänyt. Eikä kukaan ollut epäkunnossa. Ai niin; se oli eilen!

perjantai 15. elokuuta 2014

kohtaamisia matkalla

kävin tänään raapustamassa nimimerkkini työsopimukseen. Nyt se on ihan oikeasti virallista, että aloitan työt kahden viikon kuluttua. Tai teknisesti teen yhden työpäivän jo ensi viikolla. Olen älyttömän innoissani. Kun irtisanouduin edellisestä työpaikastani, olin helpottunut. Ja totaalisen tyhjän päällä. Olin täysin varma, että uuden työpaikan löydän. Ja samalla totaalisen varma siitä, että nyt tulee alanvaihto hommiin, joita olen tehnyt plus/miinus mammalomat sitten vuosituhannen vaihteen. Elämä yllättää, ja eteeni tuli yksi kohtaamisista matkalla. Entinen työtoverini vuosien takaa kuuli, ja luki työtilanteestani. Otti yhteyttä. Ja tarjosi tähän elämäntilanteeseen suoranaista työpaikkojen lottovoittoa, unelmaduunia. Hänelle järjettömän iso kiitos. Ja lupaus sydämestä, että ei tule pettymään. Vannon kautta kiven ja kannon, että hommat tulee tehtyä. Niin, ja ei sitä alanvaihtoakaan tullut tehtyä. Mihin se vanha koira karvoistaan pääsisi, tai miten se nyt menikään. Joskus elämä on yhtä juhlaa. Tänään se on ehdottomasti sitä.

Eilen oli vuorossa uudenlaisia kohtaamisia matkalla. Siis tällä erityisvanhemmuusmatkalla. Oli aika päivittää Topon kuntoutussuunnitelmaa. Topo kun on virallisesti koululainen, niin koulunaloitus hötäkässä myös vaihtui puheterapeutti. Alle tunnin tuttavuudella uusi vaikuttaa mahtavalta. Hieno kohtaaminen. Mutta samalla käyn sisäistä surutyötä puheterapeutin vaihdoksen vuoksi. Topon, ja myös Edwardin entinen puheterapeutti, on ollut yksi lottovoitto matkallamme. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuuden tunnetta, jota tunnemme. Koko perhe. Kun Sampu syntyi, saimme kortin nyt jo entiseltä "perheemme putelta". Hän onnitteli siitä, että Sampu oli syntynyt juuri tähän perheeseen. Erittäin sydäntälämmittävää. Entinen putemme ei ikinä heittänyt hanskoja nurkkaan Topon suhteen, vaikka välillä junnattiin kommunikoinnin kanssa paikoillaan. Ja sitä junnaamista tehtiin pitkään ja hartaasti. Hänellä oli aina takataskussa joku uusi juttu jota kokeilla. Ja pikkuhiljaa löytyi edes jonkinlainen väylä, edes jonkinlaiseen kommunikointiin. Entinen putemme on myös toiminut perheemme tsempparina, kun on haettu tilapäishoitopaikkaa. Hän on ollut kanssamme sairaalassa palavereissa tekemässä pontevasti selväksi, että Topo voi tosi tosi huonosti. Että jotain pitää tehdä. Hän on iloinnut kanssamme edistysaskeleista. Ja kirjoitti pontevat suositukset puheterapian jatkumisen puolesta. Hän oppi tuntemaan minut niin hyvin, että kuuli jo puhelimessa äänestäni, jos oltiin erityisen väsyneitä. Tai erityisen surkeita. Jaksoi tsempata, antaa vinkkejä, antaa nimiä ja numeroita keihin ottaa yhteyttä näissä erityisvanhemmuus- ja erityislapsiasioissa. Jaksoi iloita kanssamme, kun iloitsemisen aihetta tuli. Sampun kohdalla puheterapia voi tulla loppuvuodesta ajankohtaiseksi. En suinkaan salaa, vaan hyvin kovaan ääneen toivon, että mikäli näin käy, entinen puheterapeuttimme olisi taas myös nykyinen puheterapeuttimme.

Ikuisesti on myös jäänyt mieleen jo eläköitynyt Linnan lääkäri, joka piti hyvää huolta lapsistamme. Joka otti Sampun potilaakseen, kun Sampu sairastui. Vaikkei hän enää uusia potilaita ottanutkaan. Koska oli jo tuolloin osittain eläkkeellä. Valoi uskoa siihen, että Sampun kanssa kaikki voi mennä tosi hyvin. Ja oli onneksi tässä asiassa tosi oikeassa. Hän järjesti aikanaan Edwardille osastopaikan kahdessa tunnissa, kun tilanne oli huono. Tapasimme hänet Sampun kanssa missäs muuallakaan, kuin hulluilla päivillä, tässä vuosi sitten. Vai olikohan se viime syksynä? Noh, kaikkea ei voi muistaa. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli "joko tiedetään mikä pojilla on". Ilmeisesti hänkään ei ole ihan vielä ehtinyt unohtamaan kolmiotamme. Toivottavasti entinen lääkärimme nauttii eläkepäivistään (vaikka kuulemma teki vielä "satunnaisesti hommia") purjehduksen parissa.

Kohtaamisia matkalla on myös jo muutamaan kertaan ylistämäni poikien päiväkotiryhmän mahtava aikuisporukka. Onneksi tuo kohtaaminen ei ole vielä historiaa. Vaan ihan just kohta lähden hakemaan pahnanpohjimmaistamme sieltä dagiksesta. Sen mahtavan aikuisporukan hyvästä hoivasta.

Toissapäiväinen lounastuokio ei mennyt ihan kuin siellä Vaasalaisella askartelupajalla. Saas nähdä miten tänään on mennyt. Varsinkin kun hommaa on lavennettu nukkumatuokion muodossa. Onneksi Sampua oli äidin sijaan tänään tsemppaamassa "pieni pehmolelu", eli se metrin mittainen hauva. Jos elämä kohtelee kaltoin päiväkotiharjoittelun muodossa, niin hauvasta löytynee sitä tukea ja turvaa. Sampun ja hauvan kohtaaminen oli aikoinaan rakkautta ensi silmäyksellä. Tuolloin juuri ja juuri vuoden ikäinen pikku-ukko osasi Ikea-reissulla pontevasti haluta hauvan omakseen. Yksi kaupoista, jota ei ole kaduttu.

Ai niin, ja yksi loistava pikakohtaaminen on jo tänään suoritettu; minä + lasillinen kuohuvaa. Niin, toistan itseäni, mutta joinain päivinä elämä nyt vaan on yhtä juhlaa.





keskiviikko 13. elokuuta 2014

kahden päivän kokemuksella...

kaksi päivää koulua, kaksi päivää dagisharjoittelua takana. Kasa huomioita tehtynä:

- älä otaksu: Vasten otaksumaamme, Topo tuli ensimmäisenä koulupäivänään hyvällä tuulella kotiin. Reissuvihko (tai oikeastaan se on hieno, kovakantinen reissukirja) kertoo, että Topo on ollut suht leppoisa. Toisen koulupäivän aamuna  Topo lähti niin vauhdilla juoksemaan taksille, ettei ollut aikaa rääkäistä edes "heeppa" ovensuussa vilkuttaville vanhemmille. Iltapäivällä kotiin palasi väsyneen, mutta rauhallisen ja tyytyväisen oloinen pikkumies. Reissukirjan mukaan poika on ollut rauhallinen, enimmäkseen, myös koulussa. Ensimmäisen ja toisen koulupäivän välinen yö vietettiin Topon osalta nukkuen. Ei suinkaan kukkuen, vaikka näin tuli etukäteen otaksuttua.

- otaksu: otaksuin, että vähintäänkin koulun yhteisissä, pakollisissa, meiningeissä Topolla palaa hessu. Topo kun on malliltaan itseohjautuva, ei ohjailtava. Ja kyllähän se äiti lapsensa tuntee. Ainakin osittain. Reissukirja kertoo, että aamupiiristä lähdettiin jäähylle karjumisen vuoksi. Asia joka oli täysin otaksuttavissa. Asia joka tuskin tulee hetkeen muuttumaan.

- otaksu osa 2: otaksuimme etukäteen, että Edwardia ei koulunaloitus paljon nakerra. Olimme äärimmäisen oikeassa otaksuman kanssa. Siis mies, ja minä. Ja Edwardin kummitädit. Ja Mummit. Noh; suurin piirtein kaikki jotka Edwardin tuntevat. Edward on ilmoittanut tähän mennessä: vihaavansa koulua, polttavansa koulun, heittävänsä kouluun kiven, että huomenna alkaa loma. Ja hän ei aio mennä kouluun. Ja koulu on tyhmä. Täällä asuu tällä hetkellä joku puolikoomainen otus, jonka vastaus joka ainoaan kysymykseen on "ei minä en halua". Ja perään toteamus "isi ostaa manipussin" (=namipussin).  Vakiofraaseihin kuuluvat myös toteamus " isi laittaa juniorin", sekä "ei, sinä et laita telkkaria kiinni". Joihinkin asioihin tässä maailmassa voi luottaa.

- älä otaksu 2: Sampu lähti ensimmäisenä dagisharjoittelupäivänä innolla liikenteeseen. Oma reppu, omat uudet dagistossut. Ei voi maailmassa olla paljon jännittävämpiä juttuja. Vasten otaksumaamme Sampu oli nätisti (ns pelkääjän, eli katsojan, paikalla) mukana aamupiirissä. Ja jäi hetkeksi itsekseen ryhmän kanssa askartelemaan äidin mennessä täyttelemään lippu-lappuja. Vasten otaksumaamme hän lähti toisenakin päivänä dagikseen enemmän, kuin innoissaan. Voiko homma oikeasti mennä näin jouhevasti? ...

- kyllä se homma jossain vaiheessa kosahtaa; ei nyt oikeasti kaikki voi mennä ihan totaalisen loistavasti. Niin kuin putkeen. Homma kosahti isolla hanskalla Sampun lounasharjoittelun kohdalla. Linnunpoikanen, joka on sitä mieltä että ravintopiirin pitäisi pitää sisällään Muumi-pastilleja, ranskalaisia, ruisleipää, kalkkunaa, juustoa ja perunasoselaatikkoa ei tykännyt ajatuksesta ruokailu päiväkodissa. Varsinkin kun tarjolla ei ollut mitään "Sampun ravintoympyrästä", vaan kalaa ja muussia. Koska kyseessä oli jo toinen harjoittelupäivä, ja väsy painoi päälle, päätti Sampu nakata kaikki estot romukoppaan. Ja heittäytyä. Pyöriä kuin propelli lattialla. Huutaa; äkäisenä, vihaisena, sydäntä särkevästi ja surkeana nyyhkyttäen. Äiti-ihminen kokeili maanittelua. Uhkailua. Lahjonta taisi unohtua, mutta luvattiin että harjoittelut ovat tältä päivältä tässä jos vähän syödään. Ehei; huutosirkuksen paikka siirrettiin siitä ruokapöydän vierestä vessan lattialle. Homman päätyessä siihen, että äidin "hellällä avustuksella" se yksi lusikallinen ruokaa survottiin karjuvan kakar..., ei kun siis pikkumussukan suuhun. Koko dagisporukan pisteyttäessä tapahtumaa vieressä. Ja kauniisti syövien dagistovereiden ihmetellessä ääneen "miksi Sampu huutaa" "miksei toi istu omalla paikallaan" "eikö toi osaa syödä ite" "eikö Sampu tykkää kalasta". Seuraavaksi Sampu paineli vessaan suurella päättäväisyydellä, osoittaa suutaan, ja vessanpönttöään. Niih, mikäköhän oli sällillä mielessä. Äiti oli ei-ymmärtävinään, ja pikkumussukka joutui sen yhden lusikallisen ruokaa ihan jopa nielaisemaan. Huomista odotellessa...

- haikeus; haikeus iski reissukirjaa lukiessa, ja Topon kuvia katsellessa. Siis sellainen "voi kun sen on selkeästi hyvä olla uudessa koulussa. mitä me turhaan stressasimme"-haikeus. Haikeus siitä, että kotona ei ole enää pikkulapsia, ja mammaloma-ajat ovat ikuisesti ohi; juu ei ole haikeaa. Ei ainakaan nyt. En tiedä onko haikeaa syyskuun toisella viikolla. Tai vuoden 2015 ensimmäisellä viikolla. Mutta nyt juuri ei ole haikeaa.

- vuodet opettavat; juu, eivät ainakaan meitä. Miten aamut voivat olla tällaista hässäkkää? Vaikka reput on pakattu edellisenä iltana. Trion päälle ei tarvitse survoa kahdeksaa vaatekertaa, samalla kun jahdataan kadonneita rukkasia-lapasia-kaulaliinoja-villasukkia. Tällä hetkellä ei edes tarvitse laittaa kuin kaksi koululaista valmiiksi kello 08 mennessä. Muiden perheenjäsenten lähteässä liikenteeseen vasta 09 pintaan. Ei pitäisi olla ylivoimainen tehtävä, tai mahdoton saavutus? Mutta miten voi olla niin kiire? Kaikilla korottua ääni. Miten kaikki tavarat voivat olla kroonisesti hukassa? Miksi me hommaamme puhelimia joissa on torkkunappi? Milloin me opimme??

- haikeus 2: olin vielä kaksi viikkoa sitten äärettömän surkeana kesäloman loppumisesta. Nyt se on ohi. Viimeinen kotikesä. Ja mökillä kun on niin leppoisaa. Ja ihanaa uida päivät pitkät. Syksyllä on vain pimeää. Ja ollaan väsyneitä. Ja on aikaisia herätyksiä. Haikeus meni ohi. Syysvaatteet ovat kivoja. Kynttilät rocks. Ja hei oikeasti viikkojen kesäloma lasten kanssa; kaikella rakkaudella, mutta riittävä on riittävää. Vanhemmat tarvitsevat erilaista lepoa. Työpaikan, ja työnteon muodossa.

- vähän on epävakaata; kaksi päivää mennyt hyvin. Mutta mitä jos Topo keksii ensi viikolla, että uusi koulu onkin mälsä? Mitä jos dagiksesta soitetaan, että voisiko joku hakea tämän kolmatta tuntia huutavan pojan kotiin?  Mitä jos en löydä Edwardille sopivia sisätossuja? Tehdäänkö niitä edes enää koossa 32? Ja opelta tulee noottia. Mitä jos en muista merkitä kalentereihin vanhempainiltoja, ja hojkseja, ja vasuja, ja lyhyempiä koulupäiviä, ja muutoksia taksikyydeissä. Ja unohdan jonkun oleellisen iltaman/vanhempain vartin/taksin joka tulee tuntia aiemmin. Niin, aika näyttää... Jännityksessä elellään. Kaksi päivää klaarattu, ainakin 200 päivää klaaraamatta. Väliarvosanan aika liene vaikka syysloman aikoihin.

Sampu + 2 sormea suussa + iso hauva = otaksumana yhtälö on ikuinen

lauantai 9. elokuuta 2014

siinä pesuainehyllyn kohdalla

mies lähtee hakemaan ketsuppia, itse ryntään ruokakermahyllystölle. On lauantai, ja kuten aina lauantaina (lukuunottamatta mökki-tai muunlaisia aktiviteettiviikonloppuja) olemme kaupassa. Launtaikauppa sisältää puolen tunnin verran ajelua pääkaupunkiseudulta Lohjan Citymarkettiin. Älkää kysykö miksi; jotenkin ihmeessä vain päädyimme kauppareissuillamme Lohjan Citymarkettiin. Jossa jostain ihmeen syystä kauppailu sujui rauhallisemmin, kuin ikinä, missään, tällä orkesterilla. Ja niin Lohjasta, ja Lohjan "Cittarista" tuli traditio.

Siinä ruokakermahyllyn kohdalla kuuluu kovaäänisestä "pling plong", ja perään kuulutus "pieni poika pienissä ruskeissa housuissa odottaa äitiä, tai isäänsä, pesuainehyllyjen luona". Jaah… Mies kuulemma aavisti kuulutuksen koskevan hellantelttuamme jo siinä vaiheessa, kun ilmoille kajahti pling plong. Itselläni alkoivat hälytyskellot soida niiden pienten ruskeiden housujen kohdalla. Tähän väliin pakko sanoa, että ne ei ole pienet. Ne ovat juuri sopivat. Polven yläpuolelle ulottuvat uimashortsit. Olimme menossa kaupasta uimaan, puuha numero kaksi jota harrastetaan säännöllisesti. Säiden jumalten näin suosiessa.

Sain äkkiä survottua ne ruokakermat koriin, annoin siirtymä-ohjeet yleistä säntäilyä harrastavalle tehotiimille E&S ja lähdin kassoja (ja niitä pesuainehyllyjä) kohti. Siellä pesuainehyllyjen kohdalla odotti Topo. Rauhallisena. Hymyillen. Paikassa, jossa hän odottaa aina kauppareissuillamme. Topon korissa oli paketti pinaattilettuja, paketti sipsejä, pussi pullaa, ja hedelmämehu. Samat jutut, jotka hänellä on aina korissaan, kauppareissuillamme. Erona kymmeniin aiempiin kertoihin oli se, että tällä kertaa Topo ei ollut yksin.

Parin metrin päässä Toposta seisoskeli harmaahapsinen, ystävällinen, herra vanhempi vartija. Yritin tuossa vaiheessa vielä jossain teeskentelyosastolla mielessäni teeskennellä, että kuulutus ei ollut koskenut Topoamme, ja herra vanhempi vartija ei hengaile Topon läheisyydessä kuulutuksen vuoksi. Tietenkin suurin osa ajatustoimintayksikköäni oli oikeassa, sen teeskentelyosaston ollessa väärässä. Herra vanhempi vartija oli Topon vieressä kuulutuksen vuoksi.

Kuulemma useampi ihminen oli ilmoittanut pesuainehyllyn lähestöllä seisovasta pienestä pojasta. Antiäiti-fiilisten hyökyessä päälleni superaallon tavoin, aloitin puolustuspuheeni;

"tämä tässä on Topo, hän on vaikeasti kehitysvammainen. Eikä puhu." Herra vanhempi vartija, sekä seuraamme liittynyt, hänkin ystävällinen, nuorempi Citymarketin henkilö (jäi hieman epäselväksi hänen roolinsa) nyökkäilyvät hyväksyvästi. Selvittivät jälleen, että ihmiset ihmettelevät miksi kaupassa hortoilee yksin pieni poika, oman korinsa kanssa. Herra vanhempi vartija kertoi yhä ystävälliseen sävyyn, että hän oli kyllä hoksannutkin Topon olevan jotenkin erilainen. Se kaksi metriä oli juuri sopiva etäisyys. Jos yritti päästä lähemmäs; Topo huusi. Jos Topolle yritti jutella; Topo huusi.

Jatkoin kertomustani; me ajelemme puolen tunnin matkan tähän kauppaan joka viikko. Olemme tehneet niin viimeisen vuoden. Aiemmin emme voineet käydä perheenä ruokakaupoissa ollenkaan yhdessä. Topoa homma pänni siinä määrin. Ja ei sitä viitsi lasta rääkätä, vain kauppakäynnin vuoksi. Tähän kauppaan jostain syystä Topo tykästyi. Topo ottaa kaupassa korin, käy hakemassa hyllyistä ne omat tärkeät juttunsa; pinaattiletut, mehut, pullat, sipsit. Jonka jälkeen odottaa, aina, rauhassa, siinä pesuainehyllyn kohdalla. Ikinä, kuluneen vuoden aikana, Topo ei ole kertaakaan lähtenyt pesuainehyllyjä pidemmälle. Hän odottaa siinä, että muu perhe keräilee rauhassa tavaransa, ja siirrymme yhdessä kohti kassoja. Vaihe, jolloin Topolla aina, automaattisesti palavat hihat.

Ystävällistä herra vanhempaa vartijaa, ja ystävällistä Citymarketin henkilöä kertomukseni hymyilytti. Puhuivat jotain siitä, miten on mukavaa, että käymme juuri "heidän kaupassaan". Ja miten on mukavaa, että kauppareissumme onnistuvat juuri "heidän kaupassaan". Ja, että on aika hauskaa, että ajelemme järestään sen puoli tuntia suuntaansa tullakseen juuri "heidän kauppaansa". Totesimme, että ens kerralla sitten tiedetään.

Niin, he tietävät. Ja me tiedämme. Millä saisi muutkin tietämään? Sehän on vain hieno asia, että kanssaostajat kantavat huolta pesuainehyllyn kohdalla seisovasta pienestä pojasta, pienissä ruskeissa housuissa. Tähän asti olemme kuitenkin saaneet hoitaa ostoksemme, meidän tavallamme rauhassa. Sama olisi kivaa jatkossakin. Juttelimme herra vanhemman vartijan, ja Citymarketin henkilön kanssa siitä, miten se ei nyt vaan oikeasti onnistu, että teemme ne ostoksemme ns yksikkönä. Koko perhe yhdessä notkuen. Koska se menee taas Topon rääkkäämisen puolelle. Joka menee huudon puolelle. Joka menee koko perheen rääkkäämisen puolelle.

Ne puolituntiset Citymarketissa ovat meidän juttumme. Kun me miehen kanssa pläräämme läpi dvd-kasoja yhdessä. Käymme tarkasti läpi vihannes-hedelmä- ja kalatiskit, miettien mitä hyvää teemme ruoaksi. Ne ovat Edwardin ja Sampun hetkiä. Heille on luvattu suklaajuoma/lauantaikarkki/sipsi, jota he lähtevät innoissaan hakemaan. Se on Topon hetki. Hetki olla pienenä koululaisena edes muutaman minuutin verran itsenäinen. Että hänellä on edes joku täysin oma juttu. Se, kun hän rauhassa kiertää kaupan. Poimii omaan koriinsa ne omat ostoksensa. Ja odottaa sen jälkeen meitä muita siinä pesuainehyllyn kohdalla. Se on meidän perheemme hetki. Aina ei tähdet ole suotuisat yhdessä perheen kanssa tekemisille, mutta kauppareissulle lähdetään aina hyvällä fiiliksellä. Joskus reissut menevät totaalisen päin helvettiä. Joskus loistavasti. Joskus siltä väliltä. Mutta perheemme viidestä jäsenestä jokainen lähtee aina mielellään "meidän kauppaan".

Suostuisikohan Lohjan Citymarket sponssaamaan vaikka jonkin näköisen "seison tässä ja odotan perhettäni"-essun, jonka voisimme pukea Topon päälle kauppaillessa? Tai olisiko joku muu tapa, jolla kertoa kanssakauppailijoille, että kaikki on ookoo. Vaikka olen pieni poika. Ja minulla on oma ostoskori, jossa on ostoksia. Ja vaikka olen hetkellisesti yksin. En tiedä. Tiedän vain, että toivon ettei joka kauppareissu pääty kuulutukseen "pieni poika odottaa äitiä, tai isäänsä". Ja tiedän  100 % varmuudella, että jatkamme lauantaikauppailuamme. Topo mennen omia menojaan siellä Lohjan Citymarketissa. Ja me muut omia menojamme. Tehden lopputärskyt siinä pesuainehyllyn kohdalla.

torstai 7. elokuuta 2014

(h)ajatuksia

Takana äärettömän leppoisa iltapäivä, ja ilta hyvässä seurassa, meren äärellä. Vadelmavenettä ei ole näkynyt, mutta Hankoon olen päätynyt.

Olemme ystäväni kanssa huokailleet sen sataan kertaan, miten omituista on, kun ei tarvitse minuutin välein olla erotuomarina/siivoojana/keittäjänä/toiveiden toteuttajana/asioiden hoitajana/kotisairaanhoitajana (kun sille päälle pikkutyypit sattuvat). Me olemme minilomalla! Olemme harrastaneet iltapäivän verran auringonottoa-uimista-virvokkeita-ruokaa-puhetta-auringonottoa-uimista-virvokkeita-ruokaa-puhetta. Mietimme miten ihmiset eivät muka osaa olla tekemättä mitään. Meiltä se sujuu kerrassaan luontevasti. Joskin tasan 12 tunnin kuluttua ko keskustelusta hymistelemme yhdessä suin, että ei ehkä olis jaksanu enää toista arskanottopäivää. Että jos oltais mökkeilty yhdessä vielä vuorokausi, niin oltais ehkä menty ihmisten ilmoille syömään. Tai jotain. Mutta edellinen päivä on ollut täysi kymppi. Luonnonilmiöistä; lentomurkut, ampparit, ja salamat huolimatta. Tai ehkä myös kiitos niiden?

Tapasimme ystäväni kanssa aikoinaan Kaisankodin "äitien virkistysleirillä", ja siltä istumalta (tai ensimmäiseltä virkistäytymispäivältä) alkoi toivottavasti elämän pituinen ystävyys. Ensin meitä yhdisti erityisäitiys, nyt erityisäitiys, erityinen huumorintaju, ja noh; vaan kertakaikkiaan synkkaa. Niin, ja meillä on yksi yhdistävä tekijä lisää; ruotsinkieliset roskalehdet. Homma on siis silkkaa sieluntoveruutta. Kuka muu voi ymmärtää yhtä hyvin sen, että kahdeksan minuuttia on oltava hiljaa, jotta voi rauhassa keskittyä elämää suurempaan artikkeliin, jonka otsikko on "stjärnornas bikinikroppar"

Jutut kulkivat kaikkialla. Oikeasti maan ja taivaan välillä. Palaten säännöllisin väliajoin perheisiimme. Ja "yllättäen" pikkupiltteihin.

Mutkien kautta juttu siirtyi tilapäishoitoasioihin. Ja siihen, miltä äitinä tuntuu jättää lapsi toisten hoidettavaksi. Asia, josta kummallakin meistä on enemmän, tai todella paljon kokemusta. Noh miltä… Pahalta tietty. Eihän sitä kukaan halua. Ja hyvältä; keskimäärin 40 tunnin tauko "perusralliin". Noin 40 tunnin tauko pallonpomputtamiselta, siltä että pitää syödä 18 kertaa päivässä. Mielellään käsin, vaikka vieressä jompikumpi vanhemmista jankkaa papukaijan tavoin "käytä lusikkaa". Kädet pitää tietenkin ruokailun jälkeen pyyhkiä. Sopivia paikkoja ovat sohva-tv-taso-olohuoneen pöytä-ja kaikki valkeat seinät. (erityisen hyvä paikka on ihmisten ilmoille lähtevän vanhemman "ihmistenilma-asu"). Välillä tekee hirmuisen hyvää saada taukoa Edwardin jatkuvasta jotain haluamisesta, vinkumisesta, jankuttamisesta, tv-addiktiosta. Riitelystä aiheesta "tv:tä ei katsota yötä päivää", ruokakiukuttelusta, nuokkumisesta, väsymyksestä, ja väsymyksestä johtuvasta kiukuttelusta.

Ystäväni yritti kannustaa siihen, että Topolle nyt ainakin haettaisiin lisää tilapäishoitopäiviä. Antoi niinkin yllättävän, ja koskettavan kohteliaisuuden kuin "toistaiseksi sä vaikutat vielä suht täyspäiseltä. Mutta ei sitä tiedä koska menee kuppi nurin". Niin, ei sitä tiedä. Vastaan samalla papukaijalauseella, kuin aina muulloinkin "ens vuonna joo vois. Ja kyllä me mietittiin, että ens kesänä Topo vois olla tyyliin viikon tp-hoidossa. Tai ainakin viis yötä putkeen."

Maanantaina, kun veimme Topon aiemmin kesällä peruuntuneen tilapäishoitojakson sijaan järjestetylle tilapäishoitojaksolle, mies sanoi hoitopaikan pihaan käännyttäessä, miten tuntuu taas pahalta. Ja tokaisi perään "kun me mennään tonne sisälle, mä ajattelen vain lauantaista kauppareissua, ja ei tunnu niin pahalta". Ehkä maailman loistavin ohjenuora. Lauantainen kauppareissu meni totaalisen päin helvettiä nimittäin. Kun tilapäishoitopaikkaan jättää oman kulluanmurunsa, niin sinne ei yleensäkään ikinä jää raivopäinen, tavaroita heittelevä, kirkuva, kävelevä katastrofi. Sinne jää oma pieni lapsi, joka näyttää surkealta, saattaa itkeä lohduttomasti. Ja ääni vapisten, pehmoeläintään halaten sanoo surkeana "heeppe" (suomeksi heippa), tai "isi ja äiti tulee kahden yön päästä". Ei sieltä tilapäishoitopaikasta pois kurvatessa ole millään tapaan lomafiilis. Tässä nyt vietellään laatuaikaa. Luojan lykky se lomafiilis kyllä pikku hiljaa löytyy jostain syvältä sisältä. Ja ei kyllä niin ole käynyt, että viettäisimme sen 40 tuntia potien syyllisyyttä. Vaan tehden asioita, joita emme normaalisti noin vain voi tehdä. Mennä extempore illalliselle 19.30, tai kahville kauppareissun jälkeen. Makustellen pienissä pätkissä sitä, mitä elämä voisi olla jos…

Ystävän sanat jäivät mietityttämään. Olemme viimeisen vuoden miehen kanssa puhuneet, että "ens vuonna otetaan lisää tilapäishoitopäiviä, jos saadaan". Ja "ens kesänä Topo voisi olla viikon putkeen tilapäishoidossa. Tai viisi päivää. Noh ainakin neljä". Juttumme kulkevat täysin samoilla urilla, vaikka se vuosi on jo kulunut. Tämä hoitopäivien nosto, tai lisää anominen on pinnalla säännöllisin väliajoin. Ymmärrämme kummatkin sen, että Topon kasvaessa päivien määrä kasvaa. Ja jossain vaiheessa homma muuttuu täysin; Topo asuu jossain muualla. Ja hän käy kotona lomilla. Mutta kaikki tuo tapahtuu jossain kaukaisessa tulevaisuudessa; siellä minne ei pysty suinsurminkaan vielä näkemään. Ja jonne ei halua nähdä.  Tilapäishoitoasiat siis jäävät järestään mietintäasteelle. "ei me nyt kuitenkaan syksyllä saada lisää niitä päiviä, katotaan sitten ens vuodelle". Ja kun se syksy koittaa, siirrämme asioiden toteuttamisen keväälle. Ja sitä rataa…

Ja kun se mieli vaihtuu; monta kertaa päivässä. Esimerkki kuluvalta päivältä;

Mies paiskii töitä, äiti-ihmisen on sieltä minilomalta kotiuduttuaan siis keksittävä tekemistä kolmiolle. Pihalla hengailu, ja uiminen voisi olla muuten ok, mutta Topon&Sampun aamukylvyn yhteydessä kylpyammeen tulppa ei ole ollut "ihan paikoillaan". Huushollin kuuma vesi on siis syistä sattuneista finaalissa seuraava x-tuntia. Boilerin hurruttaessa, ja lämmittäessä uutta satsia kuumaa vettä, on turha ruveta kahluualtaita täyttelemään. Herrasväen veden pitää nimittäin omassa pihassa olla vähintäänkin kylpyveden lämpöistä. Eli pitää keksiä kotialueen ulkopuolista tekemistä. Hellelukemat eivät kannusta puistoiluun. Pikapuhelu Mummille kertoo, että Mummi on mökkeilemässä. Heille ei siis kannata nyt lähteä uimahommiin. Eli suunnataan lähimmän uimahallin pihalla olevalle ulkoaltaalle uimahommiin.

Uimahommat menevät loistavasti. Topo on yllättäen se kolmion herra leppoisa&yhteistyökykyinen, kun on aika siirtyä uimahommista kauppahommien suuntaan. Hermojen menetys numero yksi saadaan, kun Edward toteaa missä lie pre-teini-uhmissaan, että hän ui vielä "vähän aikaa", ja näyttää perässä kahlaavalle äiti-ihmiselle takaraivoaan. Äiti-ihminen ilmoittaa, että hän ja veljekset T&S lähtevät kauppaan. Edward voi tehdä tasan mitä lystää. Ja kauppareissulla ei sitten todellakaan tarvitse keskustella aiheesta maitokaakao. Sitä ei kaupasta osteta. Jämerä-piste. Edward nousee jorpakosta melkein äänen nopeudella. Pahoittelee käytöstään, ja kuorii uimavermeet päältään alta aikayksikön. Karavaani aloittaa kulkunsa.

Topon mielestä liikenteeseen päästyä (huom; jalkapelillä, yksi kappale rattaita mukana) lähdetään väärään suuntaan. Hän ei missään olosuhteissa aio jalkapelillä liikkua minnekään. Hän protestoi hommaa mölisemällä. Pistämällä liinat pohjaan. Ja pistämällä samalla pystyyn pienimuotoisen iltapäivän karjukonsertin. Sampun ollessa liikkumispuolesta samaa mieltä kuin Topo, ja ilmoittaen vakaasti ettei hievahda rattaista mihinkään,  hermojenmenetys numero kaksi edessä. Menettäjinä Sampu&Topo&äiti-ihminen. Lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun kautta Sampu saadaan luovuttamaan rataspaikkansa Topolle, ja karavaani jatkaa kulkuaan. Topon yhä mölistessä. Ja äiti-ihmisen miettiessä mielessään, että seuraavana arkipäivänä otetaan yhteyttä vammaispalveluihin. Ja ilmoitetaan, että toi pikkujätkä saa tästedes viettää vähintään viisi vuorokautta kuukaudesta siellä tilapäishoidossa. Miehen laitellessa "missä meette, mitä teette viestejä" vastaukset ovat vähintäänkin noh; napakoita. Ja hetkellisesti käy mielessä, että onkohan olemassa jotain tilapäishoitopaikkoja väärään aikaan, vääränlaisia viestejä laitteleville miehille.

Hetken kuluttua karavaani taivaltaa sulassa sovussa eteenpäin. Topo hymyilee rattaista, ja huikkaa moi. Näyttää niin syötävän suloiselta. Niin, kyllä se osaa olla niiiiiiiiiiin ihana: tämä täytyy nyt vaan muistaa, kun se välillä vähän räyhää. Ja ei nyt tähän hätään kyllä tilapäishoitopäiville tehdä mitään. Ehkä ens kesänä pari jaksoa, sellaisia kolmen, ja neljän yön. Niinkuin miehen kanssa puhuttiin. Ja sitten joskus enemmän niitä kuukausittaisia päiviä. Nyt ei pysty tuosta ihanuudesta olemaan paria yötä pidempään erossa.

Muutaman pienemmän hermojenmenetyksen, ja loputtomalta tuntuvan taivalluksen päätteeksi saavutamme maalimme; olemme kaupassa.  Mies treffaa meidät siellä. Sekä ystäväni, joka oli edellisenä iltana ilmoitettuani, että minulla on Topo-ikävä, kirjoittanut viestin "eiköhän se ole huomenna unohtunut". Perus "moi, miten pyyhkii" sijaan totean ensimmäisenä "kiitti fiksusta viestistä, olit niiiiiiin oikeessa". Kaupassa palapeli pysyy noin 65%sti kasassa, siis kassalle asti. Jolloin mennään kasassa pysymisen suhteen haipakasti pakkaselle. Topoa alkaa ärsyttää isosti. Ja isoon ääneen. En osaa äkkisiltään sanoa, onko suoraan päällämme pauhaava ukkonen, vaiko kassajonoon kypsähtänyt Topo kovaäänisempi, saatikka ukkospelkoisen äiti-ihmisen sykettä nostattavampi tapaus. Sykkeet ovat joka tapauksessa koholla. Vaihteeksi. Ja niinhän siinä kassajonossa tapahtuu hermojenmenetys numero ties kuinka mones. Menettäjinä: Topo&Sampu&mies&äiti-ihminen. Edwardin maailmaa ei voi keikuttaa enää mikään, tai kukaan. Miten voisi kun yhdessä käpälässä on suklaakaakao. Ja toisessa sipsejä. Kotimatka taittuu hermojenmenetyksestä toipuessa. Topon toipuessa ensimmäisenä, ja huikatessa iloiset moit takapenkiltä. Ilmiselvästi hermojenmenetyksen toipumisaika pitenee suhteessa pidempään ikään; emme miehen kanssa toivu menetyksestä täysin kuuden minuutin ajomatkalla kaupasta kotiin.

Jälleen kerran mietin mielessäni, että pitäiskö niille tilapäishoitopäiville tehdä jotain? Niin, tai pitäisikö jotain tehdä oikeasti projektin "Topolle hoitaja kotiin kerran viikossa" eteen. Kotona Topo on taas syötävän suloinen, ja ihana. Ja mietin, että kyllä ne kiukut jaksaa. Kunnes käydään matsi aiheesta "älä syö sipsejä sohvalla". Ja Topo vetää kilarit imuroinnista…





(kuvia siitä, kun kaikki on frid och fröjd, ja kukaan ei ole menossa hoitoon minnekään. Edes ajatusasteella)

sunnuntai 3. elokuuta 2014

vadelmaveneellä jatkolomalle...

aamu alkaa tutuissa merkeissä, 5.30 kuuluu Topon huoneesta pallon pompotusta. Ja kiljuntaa. Miehen kanssa aloitamme loma-ajan (kouluaikoina tuohon aikaan vielä nukutaan sikeästi...) "Topo, mene nukkumaan, vielä ei ole aamu"-rallin. Yritämme painaa silmiä uudestaan kiinni, ja valittelemme kilpaa väsymystä. Kesälomallahan ei missään olosuhteissa mennä ennen puolta yötä nukkumaan. Vaikka jälkikasvu kuinka päättäisi, että auringon noustessa noustaan uuteen päivään. Pitää ottaa kaikki ilo irti niistä lämpimistä illoista. Yleensä haukottelemme kilpaa 22.30 tietämillä. Todetaksemme vain, että ei nyt vielä viitti mennä nukkumaan. Mehän ollaan lomalla. "talvella sit mennään kyllä viimeistään ennen yhtätoista sänkyyn". Se joka tuon vuorollaan lausuu ääneen, tietää samalla lausuvansa ääneen yhden ison emävaleen; me, ja ajoissa nukkumaanmeno tarkoittavat yhtälöä, joka ei toimi. Aamun Topon-hiljennys-rallin yhteydessä lupailemme toisillemme rauhallisia päiväunia. "nukutaan kumpikin päivällä vuoronperään" Kyllä ne päikkärit toteutuvatkin; kerran, mökillä, nukuin ainakin puolen tunnin päikkärit. Vielä on elokuuta jäljellä; eiköhän mieskin ehdi ne päikkärinsä vetää.

Kun Topo rauhoittuu, alkaa Sampun aamuralli. Kolmevuotiaan määrätietoisuudella jotain halutaan. Koko ajan. Miinuspuolelle taulukossa mennee se fakta, että kolmevuotias ei oikein tiedä mitä hän haluaa. Ja tuo tietämättömyys aiheuttaa ärtymystä. Joka purkautuu heittäytymisenä, ja sydäntä särkevänä (tai ainakin tärykalvoja rikkovana...)  tekoitkuna jääkaapin edustalla. Tekoitkutilasta kolmevuotias herra uhma saa hyvin helposti psyykattua itsensä oikeaan-kilju-itku tilaan. Tila joka ärsyttää juuri rauhoittunutta Topoa. Joka karjahtaa. Ja hakkaa telkkaria. Johon mies, tai minä, äiti-ihminen, huudamme "Topo älä hakkaa telkkaria". Josta Topo ärsyyntyy vielä enemmän, ja karjahtaa vähän lisää, koputtaen telkkaria vähän lisää, ja heitellen käteen osuvia leluja randomisti ympäri kämpäänsä. Johon vastaherännyt Edward vastaa huutamalla "ei saa huutaa".

Niin, jälleen yksi rauhaisa loma-aamu. Mies huokailee, että tarttis vähän lomaa. Siis lapsista. Kaikella rakkaudella. Eritoten Topon aamujoikuista, ja autokiukuista. Myhäilen hiljaa "mmmhhhh, ymmärrän", ja samalla ajattelen anti-äiti-mielessäni, että niin tarttisin minäkin. Kahden yön risteily tehotiimin E&T kanssa, ja perään neljän yön mökkireissu kokoonpanolla mies+E+T ei ole tehnyt tehtäväänsä. Siis ainakaan aamujoikujen, ja autokiukkujen suhteen. Ne ottavat kupoliin isosti. Vaikka takana on tuore kuuden aamun aamujoikubreikki.

Olen Facebookissa mukana useammassakin erityisvanhempien keskusteluryhmässä. Keskustelu on omalta osaltani kesällä jäänyt vähemmälle, mutta vertaisvanhempien juttuja tulee luettua. Viimeiset kaksi viikkoa jutut ovat aika pitkälti sisältäneet toiveita a) kesäloman loppumisesta b) arjen alkamisesta. Tunnen 100% sympatiaa ja empatiaa. Kotioloissa projekti "viihdytä kolmiota" osaa olla haastavaa. Yhtä väsyttää; hän ei halua puistoon. Eikä uimaan. Hän haluaa vain olla kotona. Mielellään katsellen "junivovia", eli junior kanavaa.

Toisella tulee huono olo auringosta; hän ei halua puistoon. Hän haluaa vain uimaan. Ja uimaan päästessään ei muuten sitten suin surminkaan tule sieltä jorpakosta omin voimin ylös. Ja kiljuu tauotta, kuin pahemman luokan sumusireeni. Uintituokion yleensä päättyessä siihen, että jompikumpi sumusireenin vanhemmista yrittää rikkoa meluvallia huutamalla "Topo, tänne, heti, nyt lähdetään" ohjeita jorpakossa kiekuvalle keskimmäiselle lapselleen.

Kolmas ei halua uida, vaan haluaa puistoon .Mielellään bussilla, tai pyörällä. Ei missään olosuhteissa autolla Olemme (yllättäen) monesti, (= päivittäin) tilanteessa: teet niin tai näin, teet väärinpäin. Eli tässä mielessä odotan koulujen alkua ja lomien loppua. Ja toisaalta en;

Kerron urheasti oikealle ja vasemmalle, että Sampun tekee hyvää aloittaa dagis. Mammanpojasta leivotaan dagispoju. Kun mies sanoo autossa, että tuntuu jotenkin tosi pahalta pistää kuopus/husu/Sampu dagikseen, vastaan, että dagis tekee takuulla hyvää Sampulle. "en mä nyt voi ikuisia aikoja olla "vaan kotona"". Mies komppaa. Oikeasti olemme hetkellisesti lähestulkoon pelkohalvaantuneita ajatuksesta, että "meidän vauva" menee dagikseen. Järki sanoo, että kolmevuotias todellakin tarvitsee ikäistään seuraa. Puheenkehitykselle, joka on muutenkin hyvässä vauhdissa (tänään todistettiin autossa ylpeinä uutta lausetta "nyt saatana kita kii"... veljesrakkautta) dagis teke hyvää. Sydän sanoo; ei ei ei husua dagikseen.

Kerron mummeille ja kummeille, että Topo tulee takuulla viihtymään koulussa. Siellä on Topolla oma avustaja. Kuulemma ulkoilevat paljon. Ja heillä on käytössään pieni uima-allas. Osaan kertoa nämä litaniat niin vakuuttavasti, että itsekin hetkellisesti uskon niihin. Hyvin se menee. Topo ehkä valvoo viikon, kaksi, kolme. No, maksimissaan jouluun asti. Eikä se nyt varmaan yli vuotta jaksa kiukutella siitä syystä, että joutui kouluun, ei päässyt enää tuttuun dagikseen, tuttuja aikuisia halailemaan. Ja sydän miettii, että harmaasilmäisen kauniin pikku-ukkomme pitäisi ikuisesti saada vaan jatkaa siellä dagiksessa. Niitä tuttuja aikuisia halaillen. Topon maailmaa ei saa järkyttää.

Kun mummit- ja kummit yrittävät kysellä Edwardilta hyvän tahtoisesti, miltä tuntuu mennä takaisin kouluun, hyssyttelemme ja shhysshyttelemme miehen kanssa isoon ääneen. "ei olla vielä puhuttu Edwardin kanssa siitä, että koulu alkaa". Olemme vasta pohtimassa, että kerrommeko koulun alkamisesta edellisenä iltana. Vaiko edellisenä viikonloppuna. Kyllä Edward shokista toipuu. Joskin edessä on jokunen "ei ei ei minä en mene kouluun"-valitusvirrellä höystetty aamu. Mutta kyllä Edward varmasti syyslomaan mennessä on tottunut siihen ajatukseen, että koulussa on käytävä? Samalla sydämen sanoessa, että se kolmosluokkalaisemme väkisin aamulla herättäminen, ja herra hitaan jatkuva hoputtaminen on ihan syvältä. Herra hitaan pitäisi vain saada uida järvessä. Ja syödä uintien välissä omaan rauhalliseen tahtiin sulamatonta suklaajätskiä.

Niin, ja työt... Olen oikeasti, aidosti innoissani. Hyvä syy ostaa kasa vaatteita aleista, kas kun miehelle voi selittää jatkuvaa vaatekauppojen muovipussivirtaa ulko-ovelta vaatekaapille sillä, että olen ollut viimeksi töissä reilu kolme vuotta sitten. "en mä nyt oikeasti voi niitä kolme vuotta vanhoja vaatteita käyttää. hei; käytätkö sä ite enää kolme vuotta vanhoja pukuja". Case closed. Olen innoissani tietenkin tulevista työtehtävistäni, Toivon, että saan mukavia työkavereita. Ja toistaiseksi ajatus siitä, että saan viettää x-määrän tunteja arkipäivisin aikuisseurassa; jihuu.

Mutta samalla... Voisin lähteä sillä vadelmaveneellä sinne Hankoon. Koko mieslössin kanssa. Jatkaa kesälomaa vielä vaikka kuukauden. Olisiko se arjen aloitus sitten helpompaa? En osaa sanoa. Mutta ei hyvällä jännittäisi ja pahalla pelottaisi niin hirveästi. Kun se uuden aloitus olisi viikon sijaan tiedossa vasta "joskus kuukauden kuluttua".

Jos nyt jännittää näin paljon, niin mikäköhän huushollissa on tunnelma sitten viikon kuluttua? No, se on sen ajan murhe... Onneksi vielä ehditään tekemään vaikka yksi mökkikeikka. Ja tapaamaan ystäviä. Ja kiristelemään hampaita aamujoikun, autokiukun, uhmaitkun ja tv-asioiden äärellä. Käydä vaikka Hangossa.