kohtaamisia matkalla

kävin tänään raapustamassa nimimerkkini työsopimukseen. Nyt se on ihan oikeasti virallista, että aloitan työt kahden viikon kuluttua. Tai teknisesti teen yhden työpäivän jo ensi viikolla. Olen älyttömän innoissani. Kun irtisanouduin edellisestä työpaikastani, olin helpottunut. Ja totaalisen tyhjän päällä. Olin täysin varma, että uuden työpaikan löydän. Ja samalla totaalisen varma siitä, että nyt tulee alanvaihto hommiin, joita olen tehnyt plus/miinus mammalomat sitten vuosituhannen vaihteen. Elämä yllättää, ja eteeni tuli yksi kohtaamisista matkalla. Entinen työtoverini vuosien takaa kuuli, ja luki työtilanteestani. Otti yhteyttä. Ja tarjosi tähän elämäntilanteeseen suoranaista työpaikkojen lottovoittoa, unelmaduunia. Hänelle järjettömän iso kiitos. Ja lupaus sydämestä, että ei tule pettymään. Vannon kautta kiven ja kannon, että hommat tulee tehtyä. Niin, ja ei sitä alanvaihtoakaan tullut tehtyä. Mihin se vanha koira karvoistaan pääsisi, tai miten se nyt menikään. Joskus elämä on yhtä juhlaa. Tänään se on ehdottomasti sitä.

Eilen oli vuorossa uudenlaisia kohtaamisia matkalla. Siis tällä erityisvanhemmuusmatkalla. Oli aika päivittää Topon kuntoutussuunnitelmaa. Topo kun on virallisesti koululainen, niin koulunaloitus hötäkässä myös vaihtui puheterapeutti. Alle tunnin tuttavuudella uusi vaikuttaa mahtavalta. Hieno kohtaaminen. Mutta samalla käyn sisäistä surutyötä puheterapeutin vaihdoksen vuoksi. Topon, ja myös Edwardin entinen puheterapeutti, on ollut yksi lottovoitto matkallamme. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuuden tunnetta, jota tunnemme. Koko perhe. Kun Sampu syntyi, saimme kortin nyt jo entiseltä "perheemme putelta". Hän onnitteli siitä, että Sampu oli syntynyt juuri tähän perheeseen. Erittäin sydäntälämmittävää. Entinen putemme ei ikinä heittänyt hanskoja nurkkaan Topon suhteen, vaikka välillä junnattiin kommunikoinnin kanssa paikoillaan. Ja sitä junnaamista tehtiin pitkään ja hartaasti. Hänellä oli aina takataskussa joku uusi juttu jota kokeilla. Ja pikkuhiljaa löytyi edes jonkinlainen väylä, edes jonkinlaiseen kommunikointiin. Entinen putemme on myös toiminut perheemme tsempparina, kun on haettu tilapäishoitopaikkaa. Hän on ollut kanssamme sairaalassa palavereissa tekemässä pontevasti selväksi, että Topo voi tosi tosi huonosti. Että jotain pitää tehdä. Hän on iloinnut kanssamme edistysaskeleista. Ja kirjoitti pontevat suositukset puheterapian jatkumisen puolesta. Hän oppi tuntemaan minut niin hyvin, että kuuli jo puhelimessa äänestäni, jos oltiin erityisen väsyneitä. Tai erityisen surkeita. Jaksoi tsempata, antaa vinkkejä, antaa nimiä ja numeroita keihin ottaa yhteyttä näissä erityisvanhemmuus- ja erityislapsiasioissa. Jaksoi iloita kanssamme, kun iloitsemisen aihetta tuli. Sampun kohdalla puheterapia voi tulla loppuvuodesta ajankohtaiseksi. En suinkaan salaa, vaan hyvin kovaan ääneen toivon, että mikäli näin käy, entinen puheterapeuttimme olisi taas myös nykyinen puheterapeuttimme.

Ikuisesti on myös jäänyt mieleen jo eläköitynyt Linnan lääkäri, joka piti hyvää huolta lapsistamme. Joka otti Sampun potilaakseen, kun Sampu sairastui. Vaikkei hän enää uusia potilaita ottanutkaan. Koska oli jo tuolloin osittain eläkkeellä. Valoi uskoa siihen, että Sampun kanssa kaikki voi mennä tosi hyvin. Ja oli onneksi tässä asiassa tosi oikeassa. Hän järjesti aikanaan Edwardille osastopaikan kahdessa tunnissa, kun tilanne oli huono. Tapasimme hänet Sampun kanssa missäs muuallakaan, kuin hulluilla päivillä, tässä vuosi sitten. Vai olikohan se viime syksynä? Noh, kaikkea ei voi muistaa. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli "joko tiedetään mikä pojilla on". Ilmeisesti hänkään ei ole ihan vielä ehtinyt unohtamaan kolmiotamme. Toivottavasti entinen lääkärimme nauttii eläkepäivistään (vaikka kuulemma teki vielä "satunnaisesti hommia") purjehduksen parissa.

Kohtaamisia matkalla on myös jo muutamaan kertaan ylistämäni poikien päiväkotiryhmän mahtava aikuisporukka. Onneksi tuo kohtaaminen ei ole vielä historiaa. Vaan ihan just kohta lähden hakemaan pahnanpohjimmaistamme sieltä dagiksesta. Sen mahtavan aikuisporukan hyvästä hoivasta.

Toissapäiväinen lounastuokio ei mennyt ihan kuin siellä Vaasalaisella askartelupajalla. Saas nähdä miten tänään on mennyt. Varsinkin kun hommaa on lavennettu nukkumatuokion muodossa. Onneksi Sampua oli äidin sijaan tänään tsemppaamassa "pieni pehmolelu", eli se metrin mittainen hauva. Jos elämä kohtelee kaltoin päiväkotiharjoittelun muodossa, niin hauvasta löytynee sitä tukea ja turvaa. Sampun ja hauvan kohtaaminen oli aikoinaan rakkautta ensi silmäyksellä. Tuolloin juuri ja juuri vuoden ikäinen pikku-ukko osasi Ikea-reissulla pontevasti haluta hauvan omakseen. Yksi kaupoista, jota ei ole kaduttu.

Ai niin, ja yksi loistava pikakohtaaminen on jo tänään suoritettu; minä + lasillinen kuohuvaa. Niin, toistan itseäni, mutta joinain päivinä elämä nyt vaan on yhtä juhlaa.