Jollain ilveellä (kuten noin yhdeksän kertaa kymmenestä) ehdimme kuitenkin bussiin. Ja lähdemme Edwardin, sekä Sampun kanssa iltapäiväretkelle sisustustavarataloon. Puuha, jota Edward rakastaa. Eikä äiti-ihminenkään hommaa millään tapaa vihaa. Tai epätykkää. Edwardin rakkautta sisustustavarataloreissua kohtaan kohottaa entisestään sisustustavaratalon kahvila. Paikka jonne poiketaan jokaisella sisustustavaratalo reissulla. Syömään.
Syöminen... En ole ikinä itse ollut mikään kulinaristi, hifistellyt hienoista ruoista, ja suunnitellut ystäville illallismenyitä viikkoja etukäteen. Ruoka on enemmänkin jotain, jota on pakko syödä pysyäkseen hengissä. Ravintoloissa kyllä tykkään ruokailla. Ja seuraamme miehen kanssa useampaakin ruoka-aiheista ohjelmaa. En väitä olevani mikään kokki kolmonen, mutta en myöskään ole ihan peukalo keskellä kämmentä ruoanlaiton suhteen. Ja ne ystävät; tietävät että meillä tarjotaan grilliruokaa, tai pizzaa, tai kanasalaattia. Viime vuosina kuitenkin syömisestä on tullut lähestulkoon arkea dominoiva päänvaiva. Syynä kirjainyhdistelmä ETS...
Edward ja Edwardin syömiset ovat luku erikseen. Tai melkeinpä kirjasarja erikseen. Edellisen kotimme olohuoneen seinässä näki tarkkaan tihrustamalla viimeiset maamerkit kauniista posliinilautasesta, jossa luki Edwardin nimi pohjassa. Jonkun ruokailuturhautumisen hyökyaallon vyöryessä ylitse, se lautanen lensi sinne seinään. Nykyisen kämppämme portaikon vieressä, seinässä on "pari pientä jälkeä". Nekin; lautasesta. Jossain vaiheessa opimme sentäs, että lasten ruokaillessa (tai sitä yrittäessä) ei kannata käyttää posliiniastioita, ja vaihdoimme muoviin. Seinät eivät ole enää kärsineet. Joskaan en voi varmuudella luvata, etteikö niitä muovilautasiakin ole joskus heitelty; päin seiniä. Ja tähän lisättäköön rintaa vähemmän röyhistellen, että se ei ollut Edward joka heitti sen lautasen seinään. Ja itselle muistutukseksi; jos joskus aikoo vielä viskellä astioita päin seiniä, niin jauhelihakastike ei ole se paras juttu. Saatikka puuro jonka päällä on mustikka-puolukka-vadelmahilloa...
Lyhyesti virsi kaunis; vuosiin Edward ei olisi syönyt mitään. Ja kun kirjoitan ei mitään; tarkoitan ei mitään. Tai noh; aamu- ja iltapuurot upposivat herraan ookoo. Kaikki niiden väliltä; puklattiin, syljettiin, tai vaihtoehtoisesti ruokaan meinattiin tukehtua. Vuosien sydämentykytysten, itkujen, hampaiden kiristelyjen, maanittelujen, uhkailujen, huutojen jälkeen ollaan kuitenkin tilanteessa jossa Edward syö hyvinkin paljon kaikkea. Kunhan perheen vanhemmista jommaltakummalta löytyy puoli tuntia per ateria aikaa istua Edwardin vieressä, ja monotonisesti, kymmenen kertaa minuutissa hokea "Edward syö". Tämä koskee niin aamupalaa, lounasta, välipalaa, iltaruokaa, kuin iltapuuroakin. Entisen "ei, minä en syö, minä en tykkää tästä" sijaan Edward huokailee tätä nykyä huutosakilleen rauhallisen kyllästyneellä äänellä "ihan kohta, minä syön ihan kohta". Mutta; Edward syö. Yllättää välillä positiivisesti, ja vetelee kanafileen grillistä suoraan. Hedelmät, kasvikset sekä marjat ovat Edwardin mielestä helvetistä. Joten Edwardin kohdalla hedelmä-hommaa paikataan purkillisella vauvojen hedelmäsosetta puuron päällä. Kahdeksan vuotta siihen meni, mutta oppihan se poika syömään. Joten kuten... Ehkä kahdeksan vuoden kuluttua täällä häärii tyyppi, joka tekee vanhemmilleen iltapalaksi hedelmäsalaattia. Ja syö sitä itsekin.
Toposemme oli vauvana Edwardin ruokavastakohta; kaikki upposi. Siis ihan kaikki. Meidän pieni pyöreä vauvamme. Topolle ruoka-ajat olivat Se Juttu, jonka ympärillä muu arki pyöri. Ja kaikki maistui. Siihen asti, kunnes Topo täytti kaksi. Siitä alkoi ruoka-alamäki. Ensin pois jäivät hedelmät, seuraavana perunat, sitten pikkuhiljaa puuro, riisi, kana, kala, liha. Noh; tyyliin kaikki. Topo saattaa vieläkin yllättää vetämällä kolme lautasellista riisiä; muttei suinkaan kotosalla. Kotona jos tarjoilet riisiä, niin Topo lähtee omaan kämppäänsä. Ovet paukkuen. "Äiti, kuinka sä kehtaat" katseiden saattelemana. Topon mieli on syömisten(kin) suhteen täysi arvoitus. Yhtenä päivänä makaroni+jauhelihakastike kombosta syödään vain jauhelihakastikkeet. Seuravana päivänä Se Juttu on vetää kolme lautasellista pelkkää makaronia. Kotona jääkaapista pitää aina löytyä pinaattilettuja. Jos ei löydy, kyseessä on jonkin sortin ruoka force majeure. Linnassa tiedetään, että Topo on se kaveri jolle pitää keittiöstä tilata nugetteja, ja muussia. Turha yrittää edes tarjoilla mitään muuta. Aikoinaan Topolla oli Linnassa usein samaan aikaan "nugetti-kaveri". Kavereilla oli täysin omat, muista poikkeavat ruoka-ajat. He söivät vain nugetteja. Ja lääkepöllyissään törmäilivät päin ovenkarmeja, ja hyllyköitä. Ja söivät taas nugetteja. Ah noita aikoja... Ja ah näitä aikoja, kun perheen, koko viikon ruokavalio pitäisi taikoa kasaan aineksista; jauheliha, nakit, makaronit. Jos Topolta siis kysytään...
Ja sitten vielä "toi yks". Linnunpoikanen, Sampusemme. Sampu(kin) söi vauvana mitä tahansa. Isoveljistään poiketen pienin pikkusällimme ei ole koskaan harrastanut purkkiruokia, tyypissä asuu joku pieni gourmet-sampu. Joka osasi jo vauvasta asti arvostaa leikkeleitä, juustoa, hedelmiä, mysliä, kalaa, kanaa. Äiti kokkasi, Sampu söi. Äiti ihasteli. Ihan oikeasti ah niitä aikoja. Olin aiemmin ollut täysin vakuuttunut siitä, että ne pikkutyypit jotka syövät porkkanoita odotellessaan , että vanhempien kokkaama kalakiusaus valmistuu uunissa, ovat oikeasti lapsettomien lastenkirjailijoiden keksimiä mielikuvitushahmoja. Nyt meillä asui kotona "melkein sellainen tyyppi" Kun laitoimme miehen kanssa kalaa, Sampu veti siitä karhunosan. Ei se mitään; me syömme mielellämme lähestulkoon pelkkiä lisukkeita. Kun Sampu sai puhjenneen siitepölyallergian vuoksi kiellon olla syömättä hedelmiä seuraavat x-viikkoa, meinasin tirauttaa kyyneleet. Nyt kun meillä vihdoinkin on hedelmiä syövä lapsi, niin häneltä kielletään hedelmät. Kuitenkin, kun kakkonen ikävuosissa alkoi kääntyä kolmosen puolelle, niin alkoi myös ruokahomma mennä sirkuksen puolelle. Sampu kun ei olisi syönyt enää mitään. Paitsi hedelmiä, leipää, ranskalaisia ja "äitien tekemää" perunasoselaatikkoa.
En osaa enää sanoin edes kuvitella äiti-ihmisen turhautumisen määrää. Täällä mä kokkaan mun perheeelle... Joista ainakin kaksi lähtee ovet paukkuen ruokapöydästä. Kun ruoka on väärää.
Se siitä "syömme rauhassa koko perhe yhden yhteisen aterian päivässä, ja vaihdamme kuulumisia"-suunnitelmasta. Kuulumisia on vaikea vaihtaa, kun yhden pitää jankata sitä "Edward syö Edward syö Edward syö" mantraa. Seuraavan rampatessa ruokapöydän, ja jääkaapin väliä jankatessa mantraa "Ei Sampu/Topo, nyt ei oteta jääkaapista mitään, ruoka on pöydässä, lautasella". Ja tilanteen päättyessä siihen oven pamaukseen.
Kun olemme tekemässä "rauhaisaa" lähtöä sinne huonekalukauppaan, Edward muistelee isoon ääneen, miten sieltä saa ranskalaisia. Sampu komppaa, ja huokailee jotain ranskalaisista. Itse mesoan päätäväisenä, kovaan ääneen miten ihan satavarmasti Sampu ei saa ranskalaisia. Jätkä on elänyt viimeiset kaksi viikkoa niillä ranskalaisilla. Ja sillä perunasoselaatikolla. Koska tyyppi on ollut enemmän tai vähemmän epäkunnossa, on ollut pakko tarjoilla edes sitä, mikä alas menee. Olemme hyvää vauhtia luisumassa "Topo-linjalle". Seuraavaksi huushollissa on päällä force majeure, mikäli jääkaapista ei löydy sitä perunasoselaatikkoa, tai kylmiä ransuja. Ei, ei, EI. Nyt Sampu laitetaan ruotuun ja tuodaan ruokavalioon takaisin ne kalat ja kanat.
Pääsemme sinne huonekalukauppaan. Sampu on vihainen, kuin ampiainen. Mikäli Edward, taikka äiti-ihminen yrittävät tehdä käytävältä sivuliikettä ihastelemaan tavaratalon tarjontaa, Sampu karjaisee. Kovaa. Siihen malliin, että päät kääntyilevät. Ja siihen malliin, että tutut tunnistavat: törmäämme käytävillä melkein-sukulaiseen. Joka toteaa, että karjunnan kuultuaan hänellä kävi mielessä, että voisikohan perheemme olla samassa huonekalutavaratalossa.
Kymmenen minuutin karjunta-haahuilusession jälkeen valumme kohti huonekalutavaratalon kahvilaa. Tilaan kahvin: ja kahdet ranskalaiset. Edward on ne ansainnut. Sampu ei. Ei sinnepäinkään. Mutta hitto vie; tyyppi on syönyt päivällä dagiksessa kaksi leipää, ja palan hedelmää. Huutelee koska sillä on nälkä. Tänään vielä mennään (vaihteeksi) siitä mistä aita on matalin. Huomenna ehkä palataan ruotuun. Jos jaksetaan... Jos ei iske joku ruoka force majeure.
Tiedän, että Edwardin ja Topon syömisongelmien kanssa olimme aikalailla voimattomia. Yritimme kaikkemme. Käytiin ravintoterapeutilla toteamassa, että kyllä Edwardin tuolloin kelpuuttamilla eväillä voi lapsi kasvaa ja elää varsin mukavasti. Jossain vaiheessa todettiin, että Edwardilla liene ollut myös suussa niin paljon myoklonioita, että syöminen on ollut todella todella vaikeaa. Lääketieteellinen syy. Ravintoterapeutti on arvioinut Topon ruokavalion, joka on todettu "hyvin perussuomalaisen lapsen ruokavalioksi". Ei siis olla ehkä isosti hakoteillä. Homma saattaa Topon kanssa korjaantua pikkuhiljaa, kuten se korjaantui Edwardin kanssa. Liene tärkeintä kuitenkin, että Topo syö. Ja ei mitään sokerisia juttuja.
Mutta Sampu... Ruokasäätäminen on silkkaa uhmaa, kasvamista, ikään kuuluvaa juttua. Pitäisi olla tiukkana, olla tarjoilematta niitä hedelmiä välipaloiksi, kun ruoka on jätetty lautaselle. Olla ostamatta niitä perunasoselaatikkoja. Mutta... Välillä elämässä vallitsevan enemmän tai vähemmän jatkuvan force majeuren vuoksi toivoo, että edes jokin asia sujuu nätisti, ilman kiljukonsertteja. Olkoon se sitten se ruokailu. Ehkä dagis opettaa? Ja me vanhemmat yritämme pitää tiukempaa linjaa. Ehkä se uhma helpottaa, ja Sampu kyllästyy perunasosemössöön. Toivossa on hyvä elää.
Siihen asti; hakusessa reseptikirja aiheesta "tuhat ja yksi reseptiä jauhelihasta. Ja nakeista".
Ruuasta taistelemaan päivittäin on muuten rasittavaa!
VastaaPoistaMeillä on kahdeksanvuotias erityinen, joka kieltäytyy syömästä myös vähän kaikkea. Rasittavasti vielä juurikin niin, ettei asiassa ole mitään logiikkaa eikä mieltymyksiä voi ennalta arvata. Tänään menee kastike, huomenna pelkät makaroonit. Koulussa hän ei ole syönyt käsittääkseni juuri muuta kuin näkkileipää.
Äitinä ehkä ärsyttävintä tässä on se, että huomaan väisteleväni. Kun toinen syö muutenkin huonosti ja paino vain laskee, tulee helposti laitettua sitä, minkä ajattelisi maistuvan (tai mikä maistui siis viimekerralla). Erityisen ärsyttävää on se, että huomaan myös isovanhempien tekevän samaa. "En nyt laittanut sipulia, ettei siitä tule huutoa". Nätti ajatus joo, mutta todellisuudessa ihan typerää! Miksi minun ja sisarusten ruokailu menee aina siihen, että tarjolla on "karsittua" ruokaa, kun oikeasti tuo erityinen ei syö siitä huolimattakaan. Aina löytyy JOTAIN, mistä saada itsensä epäluuloiseksi, tökkiä ruokaa ja jättää lopulta syömättä.
Elokuussa tein kaalilaatikkoa. En edes olettanut, että lapset moisesta riemastuisivat, mutta mitäs väliä sillä. MINÄ, halusin syödä kaalilaatikkoa, joten sitä minä myös ruuaksi laitoin. Ihan sama, mitä niille laittaa, kun nirsoilevat kuitenkin... Tunne oli riemastuttava! Sinä päivänä söin hyvin. Ja jotain ihan muuta, kuin makaroonia, pinaattilettuja tai ranskalaisia. Tunne oli riemastuttava, suosittelen!
Laita se kala uuniin, jos mielesi tekee. Edes kerran viikossa (tai kuukaudessa) syöt miehesi kanssa ruokaa, josta pidät. Vaikka lapset eivät pitäisikään. Otat takaisin itsellesi palan sitä "valtaa" tai "määräämisoikeutta", joka sinulla joskus oli keittiössäsi. Usko pois, se tuntuu hyvältä.
Olen mielessäni verrannut lapseni syömättömyyttä ja ruokafobiaa kertomuksiin anoreksiasta. Kuinka tuo sairaus ajaa perheet menemään siihen hulluuteen mukaan, väistelemään ja miellyttämään sairautta sen sijaan, että syömällä normaalisti kuten ennenkin osoittaisivat sairaudelle, ettei sillä ole asiaa perheen ruokapöytään ja jääkaapille.
Ruuan kanssa taistelemaan on tietysti tuttua jossain määrin kaikissa lapsiperheissä. Tottahan toki meillä terveetkin sisarukset temppuilevat toisinaan ruokatoiveidensa kanssa. Se on vaan vähän erilaista kuin erityisen "temppuilu". Meillä erityinen ei varsinaisesti karta ruokaa siksi, ettei hänelle olisi sitä monipuolisesti tarjoiltu tai ettei häntä olisi hyviin pöytätapoihin kasvatettu. Hän on ihan yhtä "kranttu" keitetyn perunan kuin karkkipussinkin äärellä. Jäätelö ja karkki voivat yhtä lailla jäädä häneltä syömättä, kuin syömätt jää liha tai makkarakin. Ruuna valikoitia on vain helpompi itseni sietää, kun tunnen, että minä saan määrätä, mitä meillä syödään sen sijaan, että sairaus tai lääkitys määräävät siitä.
niin tuttuja juttuja! Meillä ihan sama juttu; isovanhemmat laittavat nakit ja ranskalaiset pöytään, kun lapsenlapset tulevat visiitille. "niitä ne ainakin syö". Toisaalta; hellyttävää. Kyllähän sitä mummit ja vaarit saavatkin vähän lapsenlapsiaan hemmotella. Ja hei, aivan sama juttu täällä: Edward syö kyllä makeasta kaikkea suklaapitoista. Mutta ei ole eläessään vedellyt irtokarkkeja, jäätelöstä kelpaa tasan se suklaa, muut jättää mieluummin syömättä. Ja Topo; makea tarkoittaa pullaa, ja päärynämehua. Ei ole ikinä syönyt ensimmäistäkään karkkia, saatikka leivosta, tai jäätelöä. Joten kyse ei todellakaan ole siitä, että elettäisiin vain herkuilla.
VastaaPoistaMeillä on melkein joka viikonloppu miehen kanssa tapana laittaa itsellemme "aikuisten ruokaa". Se on niin totta, että se itselleen mieluisan ruoan laitto vie hetkeksi pahimman terän pois "ruoka-ahdistuksesta". Niin; ja kun manasin tätä kuopustamme, niin eikös herra ollut perjantain kunniaksi päiväkodissa vedelleyt ruokaa kaksi annosta, ja ottanut santsiannoksen välipalaakin. Kyllä kelpaa, kun "muutkin syövät" :)
tsemppiä hurjasti ruokataistoihin, kaikki sympatiat ja empatiat täältä!
Meillä se "normaali" esikoinen valittaa eniten ruokapöydässä. Se on oikeasti tosi vituttavaa kuunnella lähes päivittäin valitusta ruuasta, ottaen huomioon, kuinka paljon on nähnyt vaivaa sen eteen että sen on suunnitellut, kiikuttanut ainekset kaupasta ja kokkaillut ne ainekset joksikin, jonka tietää kuitenkin maistuvan ihan syötävältä. Valo on onneksi ruokailujen suhteen mahtava, kaikki menee alas. Joskin Valo on ruvennut toisinaan kieltäytymään ruuasta, joko se on vallankäyttöä tai sitten epiä, mene ja tiedä..
VastaaPoistaJoka tapauksessa täälläkin on päädytty siihen, että toisinaan kokkailen kaksi ruokaa. Yhden mukuloille ja yhden aikuisten version, jossa on tulisia mausteita ja rapsakaksi jätettyjä vihanneksia. :)
mahtava juttu, että Valolla ei ole ongelmia syömisen kanssa. Tai siis, että on kaikkiruokainen. Sama juttu täällä; tulee miehelle naristua vähän väliä, että tässä huushollissa asuu epäkiitollista porukkaa. Näkee keittiössä vaivaa, ja kenellekään ei tunnut kelpaavan. Mies on onneksi oppinut, että ruokaa kuin ruokaa kannattaa vuolaasti ylistää. Saattaa muuten napsahtaa se keittiövuoro itselle. Toisaalta; ehkä homma toimisi paremmin niin; aina kun mies kokkaa, niin pojat syövät ruokaa hyvällä ruokahalulla. Ilmeisesti puolieinespastakastike, ja liikaa chilikastiketta on juuri ne oleelliset "raaka-aineet" jotka mun viritelmistä puuttuvat
PoistaKahta eri ruokaa, aikuisille ja lapsille omansa, en kyllä suostu tekemään!
VastaaPoistaTämä ehkä juontaa juurensa siihen taustaan, että kaikki lapseni ovat olleet pienempinä valtavan allergisia. Useamman vuoden ajan ruokaa tuli laitettua monessa pienessä kattilassa jokaiselle omaansa.
Nyt, kun kaikilla on lupa syödä kaikkea, en todellakaan vaivaudu tekemään useammassa kattilassa. Lasken paljon sen varaan, että routa ajaa porsaan kotiin jossain vaiheessa. Jos ei muita, niin nuo terveet sisarukset edes.
(Sama anonyymi, kuin ensimmäisessä kommentissa)
meillä sitä kahta eri ruokaa voidaan tehdä juuri viikonloppusin, mutta silloinkin niin, että lapsille tehdään makaronilaatikko tms, jota syövät sitten ainakin sen pari-kolme päivää. Mikäli Topolla ei olisi ajoittaisi verensokereiden laskuja, niin kyllä täällä mentäisi myös tuolla routa ja porsas mallilla.
Poista