Vuosi elämästä

Reilu vuosi sitten aloin pitämään tätä jonkinasteista blogipäiväkirjaani. Päiväkirjaa ehkä muille vähän erilaisesta, mutta perheellemme aivan tavallisesta arjesta. Meidän lisäksemme monen monelle muulle perheelle tavallisesta arjesta. Tuolloin tein päätöksen, että tästä tulee vuoden pituinen projekti. Jonka jälkeen pistän hanskat narikkaan ja jatkan sen päiväkirjan pitämistä vaikkapa sitten ihan vanhanaikaisesti paperimuodossa. Ostaen ehkä ihka oikean kovakantisen päiväkirjan, jonne alan koota mietteitäni.

Kuluneen vuoden aikana Sampu on alkanut puhua. Pikkusällistä, jonka nokka vuotaa kroonisesti, on kasvanut isompi sälli. Jonka nokka vuotaa kroonisesti. Ujosta sällistä on kasvanut sosiaalinen, riehakas sälli. Jota varoitetaan, että kuule kyllä takuulla sattuu jos hyppäät alas portaiden neljänneltä rapulta, mutta joka ei tätä usko, jollei itse kokeile. Kokeilun perään puhalletaan pipejä pois, samalla kun käydään kuluvan päivän kahdeksas keskustelu aiheesta "eikö isi/äiti sanonut sulle, että tuossa saattaa tulla pipi". Sampu on oppinut potkupyöräilemään, yö- ja päiväkuivaksi (joskin, vaipan yhä toimittaessa kalsareiden virkaa... mutta hei; kaikki ajallaan). Sampu on uskaltautunut vihdoin ja viimein järveen uimaan. Aloittanut dagiksen ja dagiksen tätejä laintakseni "rekrynnyt itselleen pari assaria" siellä dagiksessa. Pari kappaletta isompia tyttöjä, joiden mielestä Sampu on niin mahdottoman hellyttävä pikkusälli, että häntä pitää jeesiä ja palvella joka käänteessä. Sampu nautti ensimmäiset kaksi kuukautta täyden palvelun dagiksesta, assareineen. Nyt kuulemieni mukaan työsuhde alkaa säröillä; Sampu haluaa olla osa jätkälaumaa, ei isojen tyttöjen hoivan ja hellyyden kohde. Jännityksellä odotamme mitä työsuhteelle tapahtuu tulevaisuudessa. Sampun suurin idoli maailmassa on Edward. Ja joka päivä, kun hän tulee dagiksesta kotiin, hänen kasvoilleen ilmestyy maailman levein hymy, hänen juostessa äiti-ihmisen syliin. Hän on äiti-ihmisen iso-pieni poika. Hän on meidän ihmeemme. Joka pyristeli itsensä sen suuren tuntemattoman kourasta pois. Näytti sille suurelle tuntemattomalle pitkää nenää. Selvisi ilman vakituista lääkehoitoa ja kehitysdiagnooseja. Lukuun ottamatta epäselvää puhetta hän liene ihan, kuin kuka tahansa kolme vuotias pikkusälli. Jolla on kaksi ehkä vähän epätavallista, mutta Sampulle ah niin rakasta ja normaalia, isoveljeä. Epänormaaleista vanhemmista nyt puhumattakaan… Jos Sampua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi linnunpoikanen. Opettelee lentämään ja selviämään elämässä.

Topon elämä on ollut vuoristorataa. Yhtenä hetkenä meillä on pyyhkinyt Topon kanssa aivan tolkuttoman hyvin. Topo on onnellinen, kikattaa, käkättää, sanoo tavuja, näyttää hellyyttä. On oikea sylikissa. Sydän on sulaa vahaa Topon tillittäessä kauniilla pikku kasvoillaan äiti-ihmistä, ja pyytäessä tätä heittämään palloa. Toisena hetkenä Topo on voinut todella huonosti. Kesällä ehkä jopa huonommin, kuin ikinä elämässään. Syksyllä reipas pikkusälli aloitti koulutien. Kaikki sujui, kuin tanssi. Topo lähti iloisena taksilla kouluun. Ja palasi yhtä iloisena taksilla koulusta. Kunnes taas lähdettiin vuoristoradalla rytinällä alaspäin. Topo alkoi valvoa, näyttää kalpealta, kohtaukset lisääntyivät ja elämästä tuli kaikin puolin hankalaa. Vietimme unettomia öitä ja huolestuneita iltoja miehen kanssa, miettiessä mistä nyt tuulee. Pahimpina päivinä kypsästi miettiessä, että miksi me ikinä haluttiin lapsia. Niih, näinkin alas voi vajota. Tai no, totuuden nimessä työnjako meni pahimpina päivinä niin, että mies ihmetteli elämän kurjuutta "miksi näin kävi"-meiningillä, allekirjoittaneen pohtiessa äiti-ihmisen loputtomalla fiksuudella sitä, että miksi hän ikinä keksi haluta lapsia.  Topon viettäessä pahimpia huutokarkeloita teki totuuden nimessä välillä mieli laittaa ilmoitus huuto.nettiin tyylillä" vaihdetaan kouluikäinen poika marsuun". Seuraavana hetkenä rakkauden vallatessa sydämen. Juuri nyt, tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä, Topo voi Topon mittapuulla varsin mukavasti.  Kuluneen vuoden kuitenkin karvaasti jälleen opettaen sen, että et voi ihan aikuisten oikeasti tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Joten yritä ottaa ilo irti tästä päivästä. Joskus allekirjoittanut jopa osaa noudattaa näitä viisaahkoja ajatuksiaan. Toisina päivinä ei tosiaankaan. Milloin sitä muuten oikeasti kasvaa aikuiseksi? Jos Topoa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi yhä buddha. Koska kun Topo voi hyvin, hän on rauhallinen kuin buddha. Oletusarvon ollessa se, että buddha oikeasti oli rauhallinen.

Edward on ottanut ja piristynyt kuluneena syksynä. Numerot ovat ihan pala kakkua ja nyt opetellaankin kirjaimia. Illan agendana ollessa kirje joulupukille. Sävelet ovat selvät toivomusten suhteen: oranssi Tuomas Veturi DVD. Oranssi lentokone. Ja sininen sekä keltainen suklaanami. Joulupukilla saattaa olla aikamoinen duuni edessä tuon DVD:n suhteen. Villi veikkaus, ettei sellaista ole myyty kaupoissa vuoden 2010 jälkeen. Mutta hei; joulupukki jos kuka sen löytää. Edward on kuluneen vuoden aikana ystävystynyt. Elämänsä ensimmäisen kerran halunnut kutsua ystävän syntymäpäivilleen. Hänestä on äidin suureksi harmiksi alkanut tulla vaatekranttu, hänen ilmoittaessa pontevasti, että hän vihaa tiikereitä eikä todellakaan pue päälleen äidin hankkimaa tiikeripaitaa. Hänellä on loistava, anteeksi: loistavin, huumorintaju. Ja hänen sietäisi ihan oikeasti saada vuoden isoveli palkinto. Edward osaa yllättää, hyvässä ja pahassa. Tilanteet joiden ajattelet olevan pala kakkua, voivat mennä totaalisen päin helvettiä. Edwardin päättäessä, että yhteistyökykyisen yhdeksänvuotiaan sijaan hän on vihainen lohikäärme. Ja vihainen lohikäärme tietenkin murisee ja suhisee. Toisina päivinä Edwardin yllättäessä ympäristönsä täysin, äärimmäisen leppoisalla ja fiksulla käytöksellä. Edward on oppinut hymyilemään kameralle ja pyyteleekin joka käänteessä "äiti ota kuva". Hän on ihan guru matikkaläksyissä. Ja voisi yhä elää elämänsä katsellen Tuomas Veturia ja syöden vuoronperään sipsejä ja suffelipuffeleita. Sellainen on Edward. Jos häntä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi nautiskelija. Osaa ottaa elämästä kaiken hyvän irti.

Allekirjoittanut, kolmion äiti, on myös kokenut elämässään suuria muutoksia. Irtisanoutunut yli kymmenen vuoden työsuhteesta. Saanut uuden työpaikan. Ja palannut yli kolmen vuoden mammailun jälkeen töihin. Olen lomaillut ystäväni kanssa Barcelonassa (ja olisi kernaasti juuri nyt jälleen samassa seurassa, samassa paikassa). Käynyt siskoni kanssa kevätlomalla Splitissä (ens vuonna uudestaan!). Juhlinut kolme vuorokautta putkeen parhaan ystävänsä synttäreitä Tahkolla, isolla naisporukalla (voitaisko ottaa uusinto ensi kevättalvella?). Vihdoin ja viimein oikeasti kuopinut pihalle kasvimaan, jossa itseasiassa jopa kasvoi kasveja; elimme omavarais retiiseillä ja salaatilla tyyliin viikon verran. Ompeluharrastus on yhä hieman jäissä. Mutta eiköhän se siitä, kun laatikossa puoli vuotta ollut ompelukone saadaan vihdoin käyttöön. Vaikka ensi keväänä? Haaveilen yhä siitä, että kirjoitan sen kirjan.

Olen yrittänyt parhaani mukaan koota palapeliä: olla äiti, hoitaa läksyt, tehdä kuntoutusharjoituksia, tehdä ruokaa joka kelpaa porukalle, pestä pyykkiä, muistaa päiväkoti/kouluretket, hoitaa vammaispalvelu/kela/tilapäishoitoasiat, muistaa maksaa laskut, olla tehokas työntekijä, jonkinlainen ystävä, edes kohtalainen vaimo. Syödä vähemmän leipää ja irtokarkkeja. Opetella juomaan valkoviiniä oluen sijaan (homma kulkee käsi kädessä tuon vähemmän leipää ja irtokarkkeja kanssa,) Yrittänyt laihduttaa neljä kiloa. Käydä useammin jumpalla. Lukea hesaria, katsoa uutisia ja aloittaa ompeluharrastuksen. Vain todetakseni, että kun ryhdistäydyt yhden asian kanssa, toinen homma kusee. Yrittäen siis laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Todetakseen, että vuorokaudessa eivät yhä tunnit riitä. Yrittänyt oppia elämään tämän jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa: jos keskistyt kolmion kanssa puuhailuun, kämppä räjähtää sotkusta. Jos siivoat, et ehdi viettää aikaa kolmion kanssa. Irtokarkit ovat elämän suola. Mutta niitä napostellessa se miinus neljä kiloa on haave vain. Päättäen joka toinen päivä, että irtokarkit ovat historiaa. Ja joka toinen päivä, että voi niitä vedellä, kunhan vetelee kohtuudella. Alistuen kohtaloonsa; riittämättömyyden tunne liene osa elämää x-vuosia eteenpäin. Todeten, että omistaa ihania ystäviä, jotka kamppailevat täysin saman riittämättömyysfiiliksen kanssa. Saaden lohtua siitä, että ei tässäkään asiassa ole se ainoa maailmassa. Ja että riittämättömyyden tunne ei suinkaan kulje käsi kädessä vain erityislasten kanssa. Se kulkee käsi kädessä kaikenlaisten lasten ja kaikenlaisen elämän kanssa. Sen kerta kaikkiaan ollessa osa elämää.

Siinä sievästi (tai vähemmän sievästi) paketissa kulunut vuosi. Mitä seuraava tuo tullessaan? Tiedä häntä... Ehkä opin ompelemaan? Ehkä käyn useammin jumpalla? Ihan takuulla teen reissuja ystävien kanssa. Toivon mukaan myös miehen kanssa. Jatkamme puhe-kommunikointi-kirjoitus-lasku-väri-kuva-harjoituksia arjen lomassa, parhaamme mukaan. Yhtenä päivänä kiillottaen sädekehää, seuraavana päivänä miettiessä, minne se sädekehä katosi. Tai miksi se on niin hemmetin likainen. Olen yhtenä päivän takuulla superäiti ja seuraavana valmis vaihtamaan koko trion kahteen marsuun. Työpaikalla tulee takuulla päiviä, jolloin ikävöin kotiäiteilyä. Mutta luulisin, että noin pääasiallisesti tulen jatkossakin olemaan erittäin tyytyväinen vallitsevaan työtilanteeseen. Eritoten siihen, että saan käydä töissä. Että elämä ei ole heitellyt niin pahasti, etten siihen kykenisi, tai voimat eivät siihen riittäisi.

Enemmän, kuin mitään tässä maailmassa toivon tietenkin kolmiolle tasaista vointia. Että he saavat olla onnellisia. Nukkua yönsä ilman kohtauksia. Ja viettää päivänsä ilman kohtauksia-päänsärkyjä-huonoja oloja. Toivon salaa sydämessäni, että joku päivä tilanne olisi sellainen, ettei elämämme rytmittyisi puoli vuosittaisista lääkärikäynneistä. Toivon hassuja asioita, kuten sitä että voisimme koko perhe lähteä sunnuntaikävelylle. Ettei Topoa harmittaisi ihan kauheasti päämäärätön kävely, vaan hän istuisi tyytyväisenä rattaissa. Edwardin polkiessa polkupyörää ja Sampun potkutellessa eteenpäin potkupyörällään. Toivon, että Topon vointi tasaantuisi siinä määrin, että voisimme lähteä koko perhe ulkomaanmatkalle. Tietäen, että me nautimme siitä koko perhe. Niin ja arvatkaa mitä; toivon koiranpentua. Ihan hirveästi. Tietäen, että se takuulla pistelee poskeensa lempikenkäni. Pissaa käsilaukkuuni. Saa ripulin keskellä yötä, kun aamulla on töissä tärkeä palaveri. Että kiroamme koira-ajatusta, kun ulkona on koiranilma. Samalla miettien, miten ihanaa olisi jos vaikka siitä tulisi Topon bestis. Jos siitä tulisi koira, jonka Topo ottaisi viereensä, kun hänen on huono olla. Kun Topo ei kykene ottamaan vastaan hellyyttä ja lohtua vanhemmiltaan; jospa hän hyväksyisi koiran lohduttajakseen? Haaveilen siitä, että koira toimittaa imurin virkaa kolmion sotkiessa ruokapöydän ympäristö. Niin ja koira olisi tietenkin tyttökoira. Voisin sanoa miehelle ja kolmiolle "kuulkaa, nyt me tytöt lähdetään lenkille. Tehkääpä sillä aikaa läksyt ja hoitakaa iltatoimet".

Ehkä siinä sarkaa tulevalle vuodelle?

Tältä erää kolmio kiittää ja kumartaa. Että jaksoitte lukea juttujamme. Antaa kannustavia kommentteja vaikeina aikoina ja kertoa kommentein, että emme ole ainoita. Ainoita joilla lapset kiukuttelevat, aikuiset unohtelevat. Kiitos, että olette osoittaneet mielenkiintoa elämäämme kohtaan.

Bermudan Kolmio palaa jossain vaiheessa. Kun on seuraavan projektin aika. Tai kun iskee elämää suurempi kirjoitusvimma. Nyt voin todeta, että: Toteutin sen, vein reilun vuoden projektini loppuun. Siirryn tästä kiilloittelemaan sädekehääni ja toivotan teille kaikille erittäin hyvää itsenäisyyspäivää ja onnellista jatkoa!