torstai 4. joulukuuta 2014

PariSataa

Eilen, työpaikalla, puhelinta vilkuillessa kävi mielessä, että kuinkakohan monta tuntia olen viettänyt kyseisen puuhan parissa viimeisten vuosien aikana. Eli siis odottanut, että kolmion lääkäri soittaisi soittoajalla. Pikaisen laskutoimituksen päätteeksi totesin, että luku 200 tuntia on luultavasti aikalailla alakanttiin, samalla ollen ehkä jotain sinne päin. Niin sanotusti suuntaa antavaa. 200 tuntia on 8,3 vuorokautta. Perus Kanarian-loma on matka-aikoineen yleensä noin kahdeksan vuorokauden pituinen. Olen siis kulkenut Kanarian-viikon verran ympäri kämppää, kaupunkia, työpaikkoja puhelin tiukasti tassussa, vähän väliä tarkistaen, että kyllähän puhelimessa on kenttää. Ja tarpeeksi virtaa. Kas; kun sen soittoajan missaat, niin ei ole ollenkaan varmaa, että kukaan soittelee takaisin saman päivän aikana. Etkä voi laittaa päätäsi pantiksi sen asian puolesta, että sitä soittoa välttämättä kuuluu edes kyseisen viikon aikana.

Tällä(kin) kertaa vastasin ajoissa. Kävimme lääkärin kanssa hyvässä hengessä asiat läpi; Edwardin unipolygrafia ookoo. Herra ysi-veetä nyt vain väsyttää. Puhelun aihealue siirtyi sujuvasti lapsesta Edward, lapseen Topo.

Ainakin 200 tuntia olemme miehen kanssa, yhdessä ja erikseen, kuluneiden vuosien aikana pohtineet, että voisiko Topoa käyttää muuallakin arviossa. Lääketieteellisessä sellaisessa. Tietäen, että lääkäriasioissa asumme niin sanotusti onnellisten tähtien alla. Olemme takuulla Suomen-maan parhaiden lääkäreiden hoivattavina. Tilanteen kuitenkin ollessa enemmän tai vähemmän pysyvästi, kuin kävelyä heikoilla jäillä; koskaan ei tiedä milloin pumpsahdetaan kylmään veteen, toinen tai kolmas konsultaatio ja mielipide tuskin tekisi kenellekään hallaa.

Tällä kertaa sain puhelinkeskustelun aikana suuni auki. "mä olen kuullut, että Rinnekodissa olisi hyviä autismilääkäreitä". Kävimme hyvän keskustelun hyvässä hengessä aiheesta Rinnekoti. Tilanteen päättyessä siihen, että Topon lääkäri alkaa selvitellä asioita.

Puhelun jälkeen mieli oli kevyt. 200 tunnin pohdinnat olivat kantaneet ainakin jonkin verran hedelmää. Ja ei se reilun parinsadan tunnin puhelin-kädessä-kävelykään ole ollut missään nimessä hedelmätöntä.

Noin 200 tuntia olen viettänyt kuntosalilla urheilun merkeissä, viimeisen kolmen vuoden aikana. Sen ollen noin 200 tuntia alle tavoiteajan. Varmasti vähintään 200 kertaa olen viimeisen kolmen vuoden aikana maininnut, että pitäisi käydä useammin salilla. Ja epäilen, että noin suurin piirtein parisataa kertaa olen pitänyt luentoa siitä, miten vaihdan salia nykyisestä kalliista halvempaan. Arvatkaa mikä salitilanne on tällä hetkellä... Ei tarvinne selventää.

 Ei mene pahasti ojasta allikkoon veikkaus parisataa, aiheesta "Edwardin kouluun suostuttelu". Ohessa lista syistä, joiden perusteella Edward ei ole mielestään ollut koulukuntoinen:
- minua väsyttää. Maininta siitä, että sitten ei varmasti kannata illalla katsella leffaa, vaan mennä ajoissa nukkumaan, karkottaa väsymyksen siltä istumalta.
- minulla on päänsärky. Maininta siitä, että sitten ei varmasti illalla voi katsoa leffaa, karkottaa päänsäryn sillä istumalta.
- tapaus kurkkuyskä. Joka oli apinoitu Nalle Puh-leffasta. Tapaus kurkkuyskän jälkeen kävimme tiukat keskustelut valehtelusta
- tapaus "mutta minulla on maha kipeä". Tapauksen "minulla on maha kipeä" jälkeen kävimme tiukat keskustelut valehtelusta.
- tapaukset vesirokko, nuha, yskä, kurkkukipu (näitä höystetään yleensä säälittävällä niiskuttamisella). Tapausten vesirokko, nuha, yskä, kurkkukipu jälkeen olemme käyneet tiukat keskustelut valehtelusta. Ja kertaan tai kahteen pahoitelleet sitä, että emme heti huomanneet Edwardin olevan oikeasti sairas. Luvaten, että hän kyllä maar saa olla kotona ja levätä.
- tapaus "vettä nenässä". Kyllä, vettä nenässä. Eilisen kylpytuokion jälkeen Edward tuli hakemaan sympatiaa, empatiaa ja haleja, näyttäen surkealta mopsilta. Söpöltä sellaiselta. Dramaattisesti niiskuttaen. Ja ääni väristen kertoen, että hänellä meni iltakylvyn yhteydessä vettä nenään. Aamulla Edward selitti surkean mopsin näköisenä, että hän ei maar voi mennä kouluun, koska hänellä meni sitä vettä nenään. Perään dramaattiset niiskutukset, sekä kurkkukipuisen mopsin yskähdykset. Uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan tuloksena Edward veti kouluvermeet niskaan reippaasti. Unohti nenävedet. Latoi aamupuuron naamariin ja jäi odottamaan tyytyväisenä koulutaksia. Tämä kaiken sen jälkeen, kun äiti-ihminen oli luvannut tuoda työpäivän jälkeen yllätyksen. Jep, näin alas voidaan vajota, vain jotta saadaan suht itseohjautuva lapsi itseohjautumaan kiireisenä aamuna.

Odotan sisäisesti hieman naureskellen sitä, minkälaiset seuraavat parisataa koulunkäyntikeskusteluamme ovat.

Seuravaksi odotan ainakin parinsadan minuutin verran omaa rauhaa. Mies on lenkillä. Kolmio sängyissään. Parisataa minuuttia laatuaikaa laatusaippuoiden seurassa. Ennen uutta arkiaamua. Ensimmäistä seuraavasta parista sadasta. Jota seuraa viikonloppu, jolloin tehdään ainakin kahdessadas puistoreissu. Ja kauppareissu. Annetaan parisataa kertaa ohjeita tyyliin "syö omalla paikallasi", "syö", "jälkiruokaa saa vasta, kun on syöty". Muistutellen vähintään pariin sataan kertaan itselleen, että kyllä se tästä. Jossain vaiheessa se loputon muistuttelukin kantanee hedelmää.
Ehkä seuraavan parinsadan kerran kuluttua?





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti