vadelmaveneellä jatkolomalle...

aamu alkaa tutuissa merkeissä, 5.30 kuuluu Topon huoneesta pallon pompotusta. Ja kiljuntaa. Miehen kanssa aloitamme loma-ajan (kouluaikoina tuohon aikaan vielä nukutaan sikeästi...) "Topo, mene nukkumaan, vielä ei ole aamu"-rallin. Yritämme painaa silmiä uudestaan kiinni, ja valittelemme kilpaa väsymystä. Kesälomallahan ei missään olosuhteissa mennä ennen puolta yötä nukkumaan. Vaikka jälkikasvu kuinka päättäisi, että auringon noustessa noustaan uuteen päivään. Pitää ottaa kaikki ilo irti niistä lämpimistä illoista. Yleensä haukottelemme kilpaa 22.30 tietämillä. Todetaksemme vain, että ei nyt vielä viitti mennä nukkumaan. Mehän ollaan lomalla. "talvella sit mennään kyllä viimeistään ennen yhtätoista sänkyyn". Se joka tuon vuorollaan lausuu ääneen, tietää samalla lausuvansa ääneen yhden ison emävaleen; me, ja ajoissa nukkumaanmeno tarkoittavat yhtälöä, joka ei toimi. Aamun Topon-hiljennys-rallin yhteydessä lupailemme toisillemme rauhallisia päiväunia. "nukutaan kumpikin päivällä vuoronperään" Kyllä ne päikkärit toteutuvatkin; kerran, mökillä, nukuin ainakin puolen tunnin päikkärit. Vielä on elokuuta jäljellä; eiköhän mieskin ehdi ne päikkärinsä vetää.

Kun Topo rauhoittuu, alkaa Sampun aamuralli. Kolmevuotiaan määrätietoisuudella jotain halutaan. Koko ajan. Miinuspuolelle taulukossa mennee se fakta, että kolmevuotias ei oikein tiedä mitä hän haluaa. Ja tuo tietämättömyys aiheuttaa ärtymystä. Joka purkautuu heittäytymisenä, ja sydäntä särkevänä (tai ainakin tärykalvoja rikkovana...)  tekoitkuna jääkaapin edustalla. Tekoitkutilasta kolmevuotias herra uhma saa hyvin helposti psyykattua itsensä oikeaan-kilju-itku tilaan. Tila joka ärsyttää juuri rauhoittunutta Topoa. Joka karjahtaa. Ja hakkaa telkkaria. Johon mies, tai minä, äiti-ihminen, huudamme "Topo älä hakkaa telkkaria". Josta Topo ärsyyntyy vielä enemmän, ja karjahtaa vähän lisää, koputtaen telkkaria vähän lisää, ja heitellen käteen osuvia leluja randomisti ympäri kämpäänsä. Johon vastaherännyt Edward vastaa huutamalla "ei saa huutaa".

Niin, jälleen yksi rauhaisa loma-aamu. Mies huokailee, että tarttis vähän lomaa. Siis lapsista. Kaikella rakkaudella. Eritoten Topon aamujoikuista, ja autokiukuista. Myhäilen hiljaa "mmmhhhh, ymmärrän", ja samalla ajattelen anti-äiti-mielessäni, että niin tarttisin minäkin. Kahden yön risteily tehotiimin E&T kanssa, ja perään neljän yön mökkireissu kokoonpanolla mies+E+T ei ole tehnyt tehtäväänsä. Siis ainakaan aamujoikujen, ja autokiukkujen suhteen. Ne ottavat kupoliin isosti. Vaikka takana on tuore kuuden aamun aamujoikubreikki.

Olen Facebookissa mukana useammassakin erityisvanhempien keskusteluryhmässä. Keskustelu on omalta osaltani kesällä jäänyt vähemmälle, mutta vertaisvanhempien juttuja tulee luettua. Viimeiset kaksi viikkoa jutut ovat aika pitkälti sisältäneet toiveita a) kesäloman loppumisesta b) arjen alkamisesta. Tunnen 100% sympatiaa ja empatiaa. Kotioloissa projekti "viihdytä kolmiota" osaa olla haastavaa. Yhtä väsyttää; hän ei halua puistoon. Eikä uimaan. Hän haluaa vain olla kotona. Mielellään katsellen "junivovia", eli junior kanavaa.

Toisella tulee huono olo auringosta; hän ei halua puistoon. Hän haluaa vain uimaan. Ja uimaan päästessään ei muuten sitten suin surminkaan tule sieltä jorpakosta omin voimin ylös. Ja kiljuu tauotta, kuin pahemman luokan sumusireeni. Uintituokion yleensä päättyessä siihen, että jompikumpi sumusireenin vanhemmista yrittää rikkoa meluvallia huutamalla "Topo, tänne, heti, nyt lähdetään" ohjeita jorpakossa kiekuvalle keskimmäiselle lapselleen.

Kolmas ei halua uida, vaan haluaa puistoon .Mielellään bussilla, tai pyörällä. Ei missään olosuhteissa autolla Olemme (yllättäen) monesti, (= päivittäin) tilanteessa: teet niin tai näin, teet väärinpäin. Eli tässä mielessä odotan koulujen alkua ja lomien loppua. Ja toisaalta en;

Kerron urheasti oikealle ja vasemmalle, että Sampun tekee hyvää aloittaa dagis. Mammanpojasta leivotaan dagispoju. Kun mies sanoo autossa, että tuntuu jotenkin tosi pahalta pistää kuopus/husu/Sampu dagikseen, vastaan, että dagis tekee takuulla hyvää Sampulle. "en mä nyt voi ikuisia aikoja olla "vaan kotona"". Mies komppaa. Oikeasti olemme hetkellisesti lähestulkoon pelkohalvaantuneita ajatuksesta, että "meidän vauva" menee dagikseen. Järki sanoo, että kolmevuotias todellakin tarvitsee ikäistään seuraa. Puheenkehitykselle, joka on muutenkin hyvässä vauhdissa (tänään todistettiin autossa ylpeinä uutta lausetta "nyt saatana kita kii"... veljesrakkautta) dagis teke hyvää. Sydän sanoo; ei ei ei husua dagikseen.

Kerron mummeille ja kummeille, että Topo tulee takuulla viihtymään koulussa. Siellä on Topolla oma avustaja. Kuulemma ulkoilevat paljon. Ja heillä on käytössään pieni uima-allas. Osaan kertoa nämä litaniat niin vakuuttavasti, että itsekin hetkellisesti uskon niihin. Hyvin se menee. Topo ehkä valvoo viikon, kaksi, kolme. No, maksimissaan jouluun asti. Eikä se nyt varmaan yli vuotta jaksa kiukutella siitä syystä, että joutui kouluun, ei päässyt enää tuttuun dagikseen, tuttuja aikuisia halailemaan. Ja sydän miettii, että harmaasilmäisen kauniin pikku-ukkomme pitäisi ikuisesti saada vaan jatkaa siellä dagiksessa. Niitä tuttuja aikuisia halaillen. Topon maailmaa ei saa järkyttää.

Kun mummit- ja kummit yrittävät kysellä Edwardilta hyvän tahtoisesti, miltä tuntuu mennä takaisin kouluun, hyssyttelemme ja shhysshyttelemme miehen kanssa isoon ääneen. "ei olla vielä puhuttu Edwardin kanssa siitä, että koulu alkaa". Olemme vasta pohtimassa, että kerrommeko koulun alkamisesta edellisenä iltana. Vaiko edellisenä viikonloppuna. Kyllä Edward shokista toipuu. Joskin edessä on jokunen "ei ei ei minä en mene kouluun"-valitusvirrellä höystetty aamu. Mutta kyllä Edward varmasti syyslomaan mennessä on tottunut siihen ajatukseen, että koulussa on käytävä? Samalla sydämen sanoessa, että se kolmosluokkalaisemme väkisin aamulla herättäminen, ja herra hitaan jatkuva hoputtaminen on ihan syvältä. Herra hitaan pitäisi vain saada uida järvessä. Ja syödä uintien välissä omaan rauhalliseen tahtiin sulamatonta suklaajätskiä.

Niin, ja työt... Olen oikeasti, aidosti innoissani. Hyvä syy ostaa kasa vaatteita aleista, kas kun miehelle voi selittää jatkuvaa vaatekauppojen muovipussivirtaa ulko-ovelta vaatekaapille sillä, että olen ollut viimeksi töissä reilu kolme vuotta sitten. "en mä nyt oikeasti voi niitä kolme vuotta vanhoja vaatteita käyttää. hei; käytätkö sä ite enää kolme vuotta vanhoja pukuja". Case closed. Olen innoissani tietenkin tulevista työtehtävistäni, Toivon, että saan mukavia työkavereita. Ja toistaiseksi ajatus siitä, että saan viettää x-määrän tunteja arkipäivisin aikuisseurassa; jihuu.

Mutta samalla... Voisin lähteä sillä vadelmaveneellä sinne Hankoon. Koko mieslössin kanssa. Jatkaa kesälomaa vielä vaikka kuukauden. Olisiko se arjen aloitus sitten helpompaa? En osaa sanoa. Mutta ei hyvällä jännittäisi ja pahalla pelottaisi niin hirveästi. Kun se uuden aloitus olisi viikon sijaan tiedossa vasta "joskus kuukauden kuluttua".

Jos nyt jännittää näin paljon, niin mikäköhän huushollissa on tunnelma sitten viikon kuluttua? No, se on sen ajan murhe... Onneksi vielä ehditään tekemään vaikka yksi mökkikeikka. Ja tapaamaan ystäviä. Ja kiristelemään hampaita aamujoikun, autokiukun, uhmaitkun ja tv-asioiden äärellä. Käydä vaikka Hangossa.