TyöÄiti

yön pimeinä tunteina, jos satun havahtumaan unesta omasta tahdostani (tapahtuu harvemmin), tai poikien vaatimuksesta (tapahtuu useammin) voi olla, että menee hetki, ennenkuin uni painaa taas silmäluomet kiinni. Riippuen eritoten yöherätyksen syystä. Tilanteen nollauduttua pitää siis olla jokin yöllinen harrastus, jolla tappaa aikaa samalla, kun odottaa sitä luomien lupsumista. Yksi harrastuksistani on blogien lukeminen. Niitä voi lukea puhelimen näytöltä; ei tarvitse sytytellä valoja, ja häiritä vieressä nukkujaa. Eikä viritellä päälle telkkareita. Ja hei: maailma on kukkurallaan blogeja. Pelkkä blogilista kertoo äkkisiltään, että heillä on listattunua yli 55.000 blogia. Suomessa! Hurjaa! Ja kuinka moni päälle kirjoittaa "listaamattomana"? Ties kuinka moni. Eli luettavaa riittää. Ja joka lähtöön.

Minulla on muutama suosikkiblogi joita käyn siis yöaikaan (ja bussimatkoilla, ja kauppajonoissa, ja ruokaa laittaessa, ja kahvia juodessa) lueskelemassa. Osa on mammablogeja, osa on puuhastelublogeja, ja osa "yllättäen" erityislapsiblogeja. Joista muutamassakin olen viimeaikoinan kommenttibokseissa törmännyt ihmetykseen siitä, miksi erityislapsen äiti ei jää kotiin hoitamaan lastaan. Miksi epilepsiakohtauksia saava lapsi menee dagikseen. Miksi lapsi joka väsyy päivästä ollen muutenkin jo huonokuntoinen menee päiväksi dagikseen. Miksi äidit eivät kertakaikkiaan vain jää kotiäideiksi.

En ota tällä kantaa mihinkään; pitääkö jäädä kotiin, olla jäämättä kotiin. Tehdä pitkää työpäivää, lyhennettyä työpäivää, iltavuoroa, yövuoroa, kolmea päivää viikossa. Kirjoitan vain meistä, ja meidän tilanteestamme.

Kun Edward oli kaksi vuotta, olivat sävelet selvät; pikkuveli Topo oli ihan vauva. Kotona ollaan. Mies hoitaa perheen työssäkäyntipuolen, äiti-ihminen sen lasten hoivaamisen. Päiväkodeista ei oltu ikinä keskusteltu, sanallakaan. En tuolloin totuuden nimessä edes tajunnut, että esikoisenhan voisi periaatteessa laittaa joinakin päivinä viikosta, muutamaksi tunniksi päivässä, dagikseen. Vaikka vauveli siellä kotona äiti-ihmisen kanssa hengailisikin. Totuuden nimessä Topo osasi olla syötävän suloisuuden lisäksi välillä vähän vaativa vauva, ja jos olisin tästä mahdollisuudesta tiennyt, joku osa-aika-dagis-viritelmä olisi saattanut tulla kysymykseen. Nyt joku muu teki päätöksen puolestamme; Linnasta virkottiin vuosihuollossa, jotta Edwardilla on kehityksenviivästymää. Tyyliin kaikessa. Ja he suosittelevat kuntouttavaa päivähoitoa. Tyyliin heti. Tuumasta toimeen; alle neljä kuukautta vuosihuoltoloppupalaverin jälkeen Edward aloitti dagiksessa. Kuntouttavassa päivähoidossa.

Topon ollessa puolentoista vuoden korvilla alkoivat ne kuuluista seinät kaatua niskaan. Työpaikan kutsu raikasi korvissani kovaa, oikein huuteli puoleensa. Vielä kun sain tuolloisen työnantajani kanssa hoidettua asiat niin, että työpisteeni siirtyi tuohon parin kilometrin päähän kotiovelta; homma oli paketissa. Topo dagikseen, samaan rakennukseen Edwardin kanssa. Joskin eri ryhmään. Ja äiti-ihminen töihin. Kävin paniikkostamassa säkillisen työvaatteita, bussikortin, ja valmistauduin uudenlaiseen elämään; elämään työssäkäyvänä äitinä.

En voi sanoa, että kaduin töihinpaluuta. Mutta sanotaan nyt näin; tasan vuoden kuluttua töihinpaluusta totesin, että tästä ei tule mitään. Edwardin vointi oli mennyt alaspäin, kuin se lehmän häntä, ja sairaalakeikka seurasi sairaalakeikkaa. Siihen päälle pikkulapsipöpöt, ja soppa oli valmis; ei mennyt päivää, ettet tuntenut olevasi väärässä paikassa. Jos olit töissä, mietit sitä väsynyttä, huonovointista lasta siellä dagiksessa. Jos olit sairaalassa, kannoit jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettet ole työpöytäsi äärellä. Bonuksena jatkuva krooninen elämänlaatua haittaava univaje. Koko perheellä.

Ilmoitin siis työpaikalle jääväni toiselle hoitovapaapätkälle. Ja me valmistauduimme Topon kanssa kuukausien kesäloman viettoon. Edwardkin sai sinä kesänä viettää useamman viikon kesälomaa sieltä kuntouttavasta päivähoidosta. Se oli ihana kesä. Uskon, että välissä tehty työvuosi auttoi arvostamaan niitä pätkä-kotiäitiyden helvetistä päiviäkin. Ne eivät ole ehkä kuitenkaan ihan niin helvetistä, kuin se arkiralli pahimpina helvetti päivinä.

Kesälomamme aikana oli Topon vuosihuolto. Jossa todettiin kehityksenviivästymää. Ja suositeltiin kuntouttavaa päivähoitoa. Homma klaari. Kesälomamme jälkeen Topo pääsi uuteen dagisryhmään, veljensä kaveriksi. Veljekset kuntoutuivat siellä yhdessä, parhaansa mukaan. Äiti-ihmisen palatessa sorvin ääreen.

Sampun liityttyä sirkuksemme jäseneksi kesällä 2011 oli arjen palapelia pyöritelty siinä määrin, että mahdollisuus kolmen vuoden hoitovapaaseen tuntui lottovoitolta. Joka tottamaar aiottiin käyttää. Sirkuksen kuopusjäsenen ollessa piirun verran alle pari vuotta, oli vuosihuollon aika. Jolloin neuropsykologi diagnosoi kehityksenviivettä, ja ehdotti kuntouttavaa päivähoitoa. Kiitos infektiokierteiden ja kröhöm; sen, että äiti-ihminen ajoittain jopa puolihysteerisesti yritti harrastaa kuopuksensa kanssa fiksua tekemistä (ne palapelit-piirtämiset-metsäretket-lukemiset-palikat-ynnämuut) lääkäri ei lähtenyt ponnekkaasti ajamaan kuntouttava päivähoitoasiaa. Vaan oli sitä mieltä, että Sampun on varsin hyvä olla kotona. Ei ehkä saa niin paljon tauteja. Ja taudit eivät ehkä aiheuta niin paljon nytkyjä. Ja kun se äitikin yrittää keksiä fiksua tekemistä… Toiminta- ja puheterapeuttien ollessa lääkärin kanssa samoilla linjoilla, päiväkotihomma unohdettiin. Ja jatkoimme kotona hengailua. Ja fiksujen tekemisien tekemistä.

Nyt Sampun ollessa kolme ja rapiat on uudenlaisen arjen aloitus eittämättä tarpeen. Sampu tarvitsee ikäistään leikkiseuraa. Hän tarvitsee selvästi puhuvia kavereita, joilta apinoida sitä selvää puhetta. Sampu kerkesi olla dagiksessa viime viikolla kaksi päivää. Joista toisen päivän jälkeen hän päätti, ettei hän enää tee niitä pissatarpeitaan vaippaan, vaan pönttöön. Halleluja; homma johon Sampua oli lahjottu, maaniteltu, rukoiltu, pyydetty, maalailtu uhkakuvia, ja lahjottu lisää. Homma joka ei siitä huolimatta kiinnostanut kuopustamme pissan vertaa. Mutta muutama päivä dagiksessa. Lounastreffit mammakaverin kanssa, jolla Sampun ikäinen poika. Lounaskeskustelu aiheesta "vaipat"; ja voilá… Vaippaan pissaaminen oli Sampun mielestä kertakaikkisen turhaa. Ja sitä ei ole sen jälkeen päiväsaikaan harrastettu. Odotan innolla mitä muita ahaa-elämyksiä pikkusällimme saa siellä dagiksessa jatkossa. Ensimmäisenä listalle voisin laittaa vaikkapa ruokahalun palauttamisen; entisen "kaikki kelpaa"-tyypin sijaan täällä asusta nyt herra "mä ei tykkää", "ei oo nääkä", "emmähaluu". Ja ruoanlaitto mieskatraalle on entistä kiitollisempaa puuhaa.

Koska Sampu on nyt jo onnistunut imuroimaan itselleen pari kohtuullista pöpöä, tottakai mielessä käy se, että mitä jos hän ei tautikierteilyn vuoksi pärjääkään dagiksessa. Jos tyyppi on aina vaan sairaana. Olen asian suhteen toistaiseksi suht rauhallinen (joskin väsyneessä mielentilassa puolihysteerinen…); aikanaan yksi neurologi lausui pontevasti, että Topo ei tule ikinä pärjäämään dagiksessa. Että hän tulee olemaan koko ajan lastentaudeissa. Ja sitä myöten hän tulee menemään perussairauden vuoksi huonoon kuntoon. Näin ei luojan lykky käynyt. Sampulla on Topoon verratuna ollut kaksi lisävuotta aikaa kerätä voimia, sekä vastustuskykyä. Ja hoitaa alta pois korvatulehduskierteet, sekä vesirokot. Aika näyttää miten käy. Toistaiseksi olen varautunut tulirokkoon-enterorokkoon-byyttatautiin-nuhaan-silmätulehdukseen-märkärupeen-loputtomaan yskään. Tietenkin toivoen, että niitä ei meillä vieraile. Mutta ymmärtäen, että nuo leikki-ikäisten kiroukset kyllä tulevat kysymättäkin kylään.

Sitten on vielä tämä äitiaspekti; törkeän itsekkäästi totean, että minäkin elän täällä vain kerran. Totuuden nimessä välillä on kolmion kanssa niin rankkaa, että tekisi mieli sanoa koko äitisuhde irti. Ottaa laiva Ruotsiin, ja ruveta floristiksi, tai torimyyjäksi. Myymään hedelmiä ja kukkia rauhassa. Tekemään mitä tahansa, paitsi olemaan äiti, taikka taas kerran totuuden nimessä; myöskään vaimo. Kaikella rakkaudella perheen miesävelle. Tajuan sen, että tässä maailmassa minun on tehtävä törkeän itsekkäästi minun juttujani, jotta jaksan olla kolmiolle se paras mahdollinen äiti. Ja miehelle edes jotakuinkin kohtalainen vaimo. Elämä ei heittänyt meille ihan sellaisia kortteja, kuin suunnitelimme Edwardia hautoessamme. Elämä opetti pienesti karvaan kautta, että mitä tahansa voi tapahtua. Samalla opettaen melkeinpä elämää suuremman opetuksen siitä, että tartu hetkeen. Älä mieti liikaa sitä eilistä. Äläkä keskity liikaa siihen huomiseen. Elä tässä päivässä. Jos se oli helvetistä; mieti illalla, että nyt se on onneksi ohi. Jos se oli hyvä, yritä muistaa se niinä helvettipäivinä. Ja mene töihin jos siltä tuntuu.

Kävin perjantaina kokeilemassa päivän verran sitä työntekoa. Tai siis lähinnä kuuntelemassa luentoja ja esitelmiä, ja tapaamassa uusia ihmisiä. Se päivä oli mahtava; olin vain minä. Ihminen pääkaupunkiseudulta, jolla on kolme kersaa ja yksi mies. Piste. Kyselyihin lasten iästä ja sukupuolesta vastailin enemmän, kuin mielelläni. Kommentteihin "teillä on varmaan aikamoinen sirkus siellä" vastailin nyökkäillen. Juu juu sirkus on. Piste.

Lääkäri-terapia-tutkimus-terapeutti-paperiralli-vammaispalvelu-taksi-tilapäishoito-mysteerisairaus-maailmassa tekee tosi hyvää mennä sinne töihin x-määräksi tunteja päivässä. Olla rivityöntekijä (sanan positiivisessa muodossa) muiden seassa. Ihminen pääkaupunkiseudulta, jolla on kolme kersaa ja yksi mies. Iso plussa työntekosarakkaaseen seuraavasta huomiosta; siitä maksetaan palkkaa. Valitettavasti erityisäitiyden myötä en ole vieläkään ihan oppinut pyörittämään omavaraisuustaloutta. Vaikka tuolla metsissä on marjoja ja pihalla kasvaa retiisejä. Ja mökiltä saisi metsistä polttopuuta takkaan, talonlämmikkeeksi.

Niin, ja ne itsensäpalkitsemisperjantait. Työkaverini, ystäväni, vuosien takaa opetti minulle tämän hyvin tärkeän seikan: muista joka perjantai ostaa itsellesi reippauspalkinto hyvin tehdystä työviikosta. Todellakin aion muistaa! Luulen vain, että muutamme hieman käytäntöä, ja leivomme reippauspalkinnot lauantain kauppareissuun. Kyllähän me tarvitsemme sellaiset kaikki dagis-koulu-ja työviikkojemme jälkeen. Niitä odotellessa!