ArkiHuolia

aamun mielipiteiden vaihto käydään miehen kanssa aiheesta; pitääkö nurtsi leikata tänään vai ei. Eli elämä alkaa palailla uomiinsa ja "rauha" palautua tönöömme episodin "Topo meni isosti epäkuntoon" jälkeen. Muistan taas kastella niitä edelleen porskuttavia pihakukkiani. Ja aamun suurin ärsytyksen aihe, heti sen jälkeen, että Topon pitää herätä sinnikkäästi 05-06 välillä, on se liian pitkä nurtsi.

Valitan kyllä miehelle kärsiväni yhä sydämentykytyksistä, sekä verenpaineen hetkittäisistä nousuista Topon olemusta tarkkaillessa. Spekuloin pomputtaako Topo palloaan kiivaammin, kuin ennen episodia. Miksei hän ole sanonut moneen päivään herää. Syökö hän tarpeeksi hyvin. Näyttävätkö hänen silmänsä yhä vähän huonoilta. Mies on sitä mieltä, että Topo on suht ookoo. Pidän yksinpuhelun muodossa saarnaa siitä, miten silmät on pidettävä auki. Kukaan ei jaksa samanlaista viikkoa, kuin mennyt "lomaviikko", hetkeen. Topo nyt varsinkaan. Voinnin vaihteluun pitää reagoida heti. Mies selailee iPadiltaan autoilmoituksia ja myhäilee "joo joo". Näyttää kuvia  yhdestä automallista, ja toteaa "hommataan sulle tollainen". Vastaan "ai, tänään tollainen, mitäs sille eiliselle vaihtoehdolle kävi. Pitäis varmaan se korttikin ajaa, että sillä autolla tekis jotain" "Niin kannattais" kuittaa mies. Kuten hän kuittaa vähintään kerran päivässä. Elämä on tosissaan palautunut uomiinsa. Siis ainakin päällisin puolin...

Lääkärin viime viikolla kysyessä muistanko millä Topon vaikeampi jakso silloin kaksi vuotiaana saatiin poikki, joudun vastaamaan "en valitettavasti". Kun hän kysyy, että oliko päiväsaikaan annettavalla frisium-annoksella pidempiaikaista positiivista vaikutusta Edwardin eloon vuonna 2011, hänen ollessaan osastohoidossa, mietin vain, että oliko Edward useinkin tuona vuonna osastohoidossa. Lääkärin tiedustellessa, millä Topon vointi saatiin talvella 2011 kohenemaan, en oikein muista. Muistan hämärästi vain, että homma kusi reisille isosti, koska Topo sai lääkeallergian. Ja samalla spekuloin, että kärsinkö alkavasta dementiasta, vaiko jostain anti-äitiydestä, kun olen voinut unohtaa tuollaiset asiat. Lääkärin kysyessä, onko Topolla ollut aiemmin samanlaisia näin huonoja jaksoja, vastaan vakuuttavasti ei. Ja mietin perään; vai onkohan. Tullen johtopäätökseen, että ei ole. Ja mietin uudemman kerran, että onko minussa jotain pahasti vialla, kun olen pystynyt unohtamaan moiset tärkeät asiat.

Olkoonkin sitten alkavaa dementiaa, tai mitä lie, niin en ikinä takuulla unohda sitä valtaisaa tuen määrää, mitä saimme teiltä parin viime kirjoitukseni tiimoilta. Joka ainoa kommentti lämmitti sydäntä suuresti. Ja toi kyyneleet silmiin. Hyvällä tavalla kyyneleet silmiin. Kiitos!! Kiitos joka ainoasta kauniista sanasta, ja tsemppauksesta!

Kun aloin kirjoittamaan arjestamme, päällimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten elämä osaa näissä meille annetuissa puitteissa olla ehkä vähän haasteellisempaa. Mutta samalla myös ihan perus lapsiperhearkea. Kiukutellaan siitä, että ruoka on pahaa. Kengät menevät väärään jalkaan. Joka paikassa on sotkuista. Ihan kokoajan. Kukaan ei ikinä nuku hyvin samaan aikaan. Ja melutaso rikkoo kaikki turvallisuusmääräykset mennen tullen noin 14 tuntia vuorokaudessa. Pohdin ens alkuun miten kirjoittaa, vai kirjoittaako mitään Topon huonosta jaksosta. Kunnes totesin, että sekin on sitä elämää.

Ne huonot jaksot, aamusta iltaan selviäminen, ovat sitä normaalia elämäämme. Epätoivon tunne; kun  kylmä käsi puristaa sydäntä, ja henki salpautuu. Samalla järjen jauhaessa yhtä ja samaa levyä "kyllä se tästä, kyllä se tästä, kyllä se tästä". Nekin osaavat olla sitä normaalia elämäämme.

Uskon, että lapsen syntyessä jokaisen vanhemman sydän asettuu automaattisesti jossain määrin huoli-moodiin. Toisilla se huoli on huolta jostain, joka ehkä saattaa tapahtua. Lapsi voi jäädä auton alle. Tippua kiipeilytelineestä. Tai saada leukemian. Toisilla se on huoli siitä, että sama hirveä asia tapahtuu uudelleen. Lapsi jää auton alle taas. Tippuu uudelleen kiipeilytelineestä. Tai leukemia tulee takaisin. Ja sitten on sitä vuoristoratahuolta; tänään menee hyvin, huomenna kuka tietää. Välillä huolella on määräysvalta sydämessä, välillä se on pienenä, tuskin huomaamattomana jossain taustalla.

Eilen pistin huolen pienen pieneen lokeroon siellä sydämessä. Pakkasimme tutkaparin Edward&Sampu kanssa eväät reppuun, ja painelimme Korkeasaareen. Kävelimme aitaukselta toiselle. Joimme mehua. Söimme jäätelöä. Katselimme eläimiä. En miettinyt sairaalaa. Enkä epilepsialääkkeitä. Enkä sitä voiko Topon kanssa lähteä mökille. Itseasiassa; kolmeen tuntiin en juurikaan miettinyt Topoa. Teki todella hyvää, kun hetkellisesti suurin huolen aihe oli se, voiko tutkaparin viedä ranskalaisille. Taas.

Topon kiekuessa alakerrassa, kikattaessa päättömästi ja käydessä vähän liikaa kierroksilla se verenpaine hiipii ylöspäin. Ja sydän lyö taas vähän normaalia tiiviimmin. Sellaista se on. Elämä. Mies huutaa ovelta "ootko tosissas, pitääkö se nurtsi leikata nyt". Kuittaan "joo". Verenpaine laskee hieman, ainakin hetkellisesti. Sellaistakin se on. Elämä. Onneksi.