Maailmojen törmäys

kävelen ruuhka-aikaan maamme päärautatieasemalla. Junalla on tullut suhattua päivän aikana ees-taas koko rahan edestä. Aamulla junalla töihin. Työpäivän päätteeksi junalla kotikonnuille vammaispaleluiden ja tilapäishoitopaikan yhteispalikseen. Jonka jälkeen jälleen vaihteeksi kiireellä takaisin junaan. Jonka määränpää on maamme pääkaupunki. Askeleet vievät sieltä päärautatiesamalta tuttuja polkuja jo tutuksi muodostuneeseen paikkaan; työpaikkaan. Ja siellä alkavaan naisten iltaan.

Pää on, kuin se paljon puhuttu Haminan tori. Olen sujuvasti päivän aikana ollut aamulla äiti, joka anti-vaimona lähtee kolmena päivänä viidestä töihin, ennenkuin päätön aamuralli a la kolmio alkaa. Törkeästi perustellen miehelle tätä aikaista töihin lähtöä sillä, että pääsee ajoissa pois. Jotta JOS miehelle sattuisi palaveri juuri sille kellonlyömälle, kun Edward ja Topo kotiutuvat, olisin varmasti asemissa avaamassa ulko-ovea koululaisille ja huikkaamassa heipat heitä kotiin kuljettaneelle henkilölle. Todellista syytä en hevin myönnä; lähden ajoissa, jotta saan juoda työmatkalla napatun aamulatteni rauhassa. Perustelen jokapäiväistä kahviostostani sillä, että pitäähän itseään kannustaa jollain tapaa siitä, että jaksoi taas hienosti herätä ajoissa. Sutia väriä naamaansa. Ja pukeutua muuhun, kuin poikaystäväfarkkuihin ja collegepaitaan. Toimistolla on aamukahdeksan pintaan hiljaista. Pidän oman vartin lattetaukoni. Selailen puhelimesta tärkeimmät asiat; iltapäivälehdet ja sosiaaliset mediat. Ennenkuin avaan työkoneeni. Ja otan sen työntekijän roolin.

Päivällä olen ollut työntekijä. Työssä käyvä äiti. Sujuvasti jutellut kahvinkeittimen äärellä välikausivaatteista, halloween juhlista ja siitä, miten juu ei käy aika pitkäksi kolmen suht pienen sällin vanhempana.

Työpäivän jälkeen olen äiti, joka hoitaa lapsensa vammaispalveluasioita. Keskustelee sujuvasti (punaisesta langasta kiinni saatuaan) tilapäishoidon käyttöasteesta. Taksikuljetuksista. Siitä kannattaako siihen tilapäishoitoon käyttää EHO:n vaiko omaishoidon päiviä. Ja miten kikkailemme tilapäishoidot vuodelle 2015.

Siinä ihmisvilänä keskellä, päärautatieasemalla, iltapäiväruuhkan aikaan, on seuraavaksi tarkoitus sujuvasti sukeltaa rooliin "uusi työntekijä tapaamassa työtovereitaan epävirallisissa puitteissa". Maailmat törmäävät siihen tahtiin, että ajatuskapasiteetti ei pysy perässä. Työpaikalla haen salaattia, lasin viiniä ja alan jutella mukavia työkavereiden kanssa. Ajatukset ovat jossain muualla. Tai eivät oikein missään. Tämä roolista toiseen sukkulointi muutaman tunnin sisällä aiheuttaa orastavaa päänsärkyä.

Vammaispalveluiden tiloissa, Edwardin ja Topon tilapäishoitopaikan palvelupäällikkö kysyy "saanko udella, että missä käyt töissä". Kerron mitä teen työkseni. Ja missä niitä töitä teen. Häntä naurattaa "en osaa ajatella, että nämä vammaisasioiden ekspertit, eli vanhemmat, tekevätkin jotain täysin muuta työkseen". Niin. Niinhän minä teen…

Sampun kanssa kotona hengaillessa ehdin haaveilla siitä, että opiskelen itselleni tutkinnon. Jonkin kehitysvammapuolen jutun vaikka. Ehdin toivoa saavani työpaikan jostain järjestöstä, jonka toiminta liippaisi jollain tapaa kolmion juttuja. Lopulta päätyen tekemään työkseni ihan jotain muuta. Sen ihan jonkun muun tekeminen on aivolepoa. Aivolepoa kehitysvamma-epilepsia-sairaus-asioista. Tervetullutta sellaista. Samalla aivojumppaa; joudunkin miettimään ihan muun genren asioita, kuin niitä, jotka ovat tulleet ihan liian tutuiksi eritoten kotivuosien aikana. Havahduin tänään siihen, miten kivaa onkin olla se tyyppi joka ei tiedä kaikkea. Ei pitele kaikkia punaisia lankoja käsissään. Jonka harteilla ei ole joka-asian-muistaminen. Olen uusi tyyppi. Jolle opetetaan kädestä pitäen uusia työtehtäviä. Tiimimme "emon" pitäessä huolta siitä, että onhan tämä kolmen poikalapsen äiti muistanut varmasti syödä aamupalaa. Ja taivastella jälleen kerran, miten pikapuuroa ei lasketa lounaaksi. On erittäin mukavaa, että kolmen alaikäisen esimiehen sijaan töissä on yksi aikuinen esimies. Ja muutama kappale aikuisia työtovereita. Joiden kanssa tehdään välillä hiljaa rivissä töitä. Edwardi lainatakseni "tiekonetta painellessa". Ja hiljaisuuden vastapainoksi välillä käyttäydytään, kuin ne kotityöpaikan alaikäiset pomot; lapsellisesti. Hyvässä hengessä lapsellisesti. Keskittyen ajoittain elämän todellisiin tärkeyksiin, kuten: mistä löytyisi täydellinen pari mustia saapikkaita, uusi toppatakki talveksi. Ja kuinka monta päivää kullakin on vielä harjoittamatta sokeri-vilja-yms lakkoa. Ja kuka on unohtanut tehdä edellisenä iltana kyykkyhaasteen kyykyt (kaikki, sitä tiimimme emoa lukuunottamatta…).

Naistenillassa syön sitä salaattia. Juon sen viinini. Hipsin muun porukan vanavedessä katsomaan muotinäytöstä. Hiplailemaan vaatteita. Hetkellisesti en ole äiti, en työsskäyvä äiti, vammaispalveluiden asioista keskusteleva äiti, enkä se uusi työntekijä. Olen nainen, joka hiplaa niitä vaatteita. Sen työpaikalla tarjoillun viinin ja muotinäytöksessä eteen tuodun kuohuvan aiheuttaen jonkinsortin ostoshysteriaa. Katsastan hintalappuja. Joo, kallista on. Mutta hei; mehän saadaan nyt hyvät alennukset. Kerään kasan vaatteita. Jonotan pukukopeille. Todeten hetken kuluttua että nyt ei a) jaksa b) laihdutusprojekti (toimituksen huomautus: ikuinen sellainen…) on sen verran kesken, että nyt ei hassata pieniäkään omaisuuksia piukeisiin nahka-jersey-housuihin.

Hetken (naisten mittakaavassa hetken. Jos sovitussessiota olisi todistamassa joku miessukupuolen edustajista, hän ei ehkä käyttäisi termiä hetki. Lähinnä jotain suuntaan ikuisuus/liian pitkä aika/tolkuttoman pitkä aika). kuluttua me naiset liikumme ulos liikkeestä jossa meille esiteltiin talven ja syksyn uutuuksia. Puheensorina täyttää kaupan edustan. Huokaillaan miten oli ihania vaatteita. Ja meni paljon rahaa. Ja pitää joitain hankintoja miettiä huomiseen asti. Pohdin yhä kuumeisesti mielessäni, että teinkö vikaliikkeen kun jätin ne nahka-jersey-byysat sinne liikkeeseen. Tiimimme emo lohduttaa "haetaan ne hei lounaalla sulle huomenna" Puheenaihe siirtyy sujuvasti tärkeästä aiheesta shoppailu, seuraavaan tärkeään aiheeseen;"minne mennään jatkoille". Lähden jo valumaan siihen "yhdet vielä" äänestyksen voittaneeseen anniskelupaikkaan. Kunnes Haminan tori fiilis, päänsärky, ja roolista toiseen sukkulointi vievät voiton. Ajatus kodin lämmöstä ja omasta sängystä voittaa pään sisäisen äänestyksen kymmenen-nolla. Huikkaan moikat ihanalle lähimmälle työtoverilleni, ja niille uusille tuttavuuksille. Junan sijaan valitsen kotitumiskulkuvälineeksi bussin. Yritän nollata pään. Ajatukset. Ajatuksen voimalla poistaa nyt jo voimalliseksi muuttuneen päänsäryn. Toivoen, että kotimatka sujuisi äänenvauhdilla.

Kotona miehen kanssa käymme läpi päivän tapahtumat. Olen vaimo. Mies tarjoilee vaimolleen päänsärkylääkettä. Huolehtii, että olenhan varmasti syönyt. On vankasti sitä mieltä, että "olisit sä nyt voinut parille lähteä". Olen vankasti eri mieltä. Nakkaan työvaatteet nurkkaan. Raahaudun sänkyyn. Minuutin sisään seuraani liittyy Sampu. Ja Sampun sata pehmolelua. Sampu nukahtaa viereeni seuraavan minuutin sisään. Katson nukkuvaa lasta. Ajatukset rauhoittuvat. Päänsärky alkaa väistyä. Olen hetken aikaa vain minä. Avaan telkkarin. Katson minun saippuoitani. Ja nukahdan.

Aamulla havahdun vierestä kuuluvaan pieneen ääneen "mä menen pissalle". Paijaan Sampua unenpöpperössä, "mene vaan pissalle". Vierestä ei kukaan lähde hipsimään kohti vessaa. Käännyn, katson Sampu; joka on umpiunessa. Maailmojen törmäys; kahden lapsen jälkeen, joiden puhetta saatiin, ja saadaan odottaa, meillä on lapsi joka puhuu unissaan. Ihanan ironista.