karma on kettumainen osa kaksi

Vaikka olen pitkin elo- ja syyskuuta katsonut asiakseni valitella milloin mistäkin, niin joka tapauksessa alkanut syksy on arvosanaltaan kiitettävän puolella. Ihan mennen tullen. Ei olla voitu erityisen huonosti. Koulussa mennyt kivasti. Päiväkodissa oikein kivasti. Töissä suorastaan loistavasti. Oli siis aika itsestään selvää, että ihan yhtä jouheva meno ei voi jatkua ties kuinka pitkiä aikoja. Joka tiehen kuuluu pomppu silloin, toinen tällöin.

"Leppoisan" sunnuntain jälkeen vuorossa oli samaa kettumaista kaavaa noudattanut yö. Karma ei päästänyt otteestaan. Topo ei ollut kunnossa. Alkoi olla vähintäänkin selvää, että epilepsia näyttää taas kyntensä. Ja arvaamattomuutensa. Maanantaiaamun pikapalaverin, jonka osanottajina toimivat mies, allekirjoittanut, sekä neljä kappaletta armottomia silmäpusseja tulos oli, että Topo jää kotiin. Miehen kanssa. Miehen pystyessä hoitamaan työtehtävänsä suorastaan mallikkaasti Villa Villerkullasta käsin. Väsymyksestä huolimatta löysin tieni oikeaan bussiin. Ja oikeaan junaan. Ja osasin kävellä hienosti työpaikalle asti. Tässä vaiheessa aloin pistää päässä ja sydämessä jäytävää pahaa aavistusta väsymyksen piikkiin. Vanha ei vaan jaksa enää yöralleja a la Topo. Ja alkaa saada kaikenmaailman ajatuksia päähänsä. Ehkä nyt on ollut muutama normaalia useampi kohtaus. Mutta ei sen tarvitse vielä tarkoittaa sen suurempia takaiskuja, tai auton jousitusta hajoittavaa kuoppaa tiessä.

Vaan valitettavasti jäytävä tunne oli oikeassa. Taas vaihteeksi. Ja se karma hengaili yhä kulmillamme. Ensimmäisen merkin olemassaolostaan karma heitti peliin heti työpaikan aamupalaverin jälkeen. Puhelimen näytössä nimittäin vilkkui numero, joka erehdyttävästi näytti yhdeltä Linnan numeroista. Eikä vain näyttänyt, vaan myös oli sellainen. Langan toisessa päässä neuropsykologi-tätimme tiedusteli, että mitenköhän on, olemmeko tulossa kello yhdeksän tapaamiseen. Kellon käydessä tässä vaiheessa jo lähempänä aamukymmentä. Vastaan tuli syksyn ensimmäinen kalenteriepäonnistuminen. Tapaaminen oli hienosti merkitty puhelimen kalenteriin. Ja keittiön seinäkalenteriin. Päivämääräksi oli vain valikoitunut kuluvan viikon keskiviikko. Sen maanantain sijaan. Suolsin puhelimeen mitä syvimmät pahoitteluni. Ja lupasin, että mies palaa asiaan mahdollisimman pikaiseen, sopiakseen uuden tapaamisajan. Homma klaari; sain kuulla, että sattuuhan näitä. Muillekin. Lohdullista ja varmasti faktaa. Mutta olooni huomautus ei tehnyt minkäänmoista parannusta.

Linnapuhelua seurannut pikapuhelu miehen kanssa antoi lisäaihetta sydämenkylmäykseen. Topo ei todellakaan ole ookoo. Ei edes sinne päin. Tapaturma-alttius oli nostanut päätään aivan uudelle tasolle aamun aikana. Nytkyjä oli paljon. Topo oli levoton. Ja ajoittain aikalailla pysäkillä. Tähän kun ynnäsimme edellisen päivän itkut ja huonovointisuudet, sekä enemmän kukuttu, kuin nukuttu yö, niin alkoi olla selvä, että ainakin jonkinmoista uusintoa viime kesältä oli tiedossa. Tai meneillään.

Tein täsmäiskun lähimpään tyhjään neukkariin, etsin osoitekirjasta Linnan poliklinikan numeron. Ja aloin soitella. Tuttu hoitaja vastasi puhelimeen. Kertasimme Topon voinnit ja oireet. Lopputulemana aika seuraavalle aamulle, tapaamiseen lääkärin kanssa. Tein pika-itsensä-kasaan-keräilyn ja painelin takaisin työpisteelleni. Väsymys painoi entistä enemmän mieltäni. Positiiviset ajattelusessiot eivät enää auttaneet. Tämä on huono päivä. Piste. Se karma kettuilee sydämensä kyllyydestään ja on selkeästi päättänyt pysyä tiluksillamme ainakin päivän pari eteenpäin.

Työpäivän jälkeen valuin puolikoomassa kotiin. Kotona vastassa oli Topo, joka ei toden totta voinut hyvin. Hän makasi vierashuoneen sängyssä vaisuna, pienenä myttynä, peitto pään yli vedettynä. Annoimme Topon levätä. Kun hän vihdoin päätti liittyä meidän mölyapinajoukkueeseemme, oli askel hatara ja silmistä paistoi huono olo. Laitoimme Topon lempileffan pyörimään ja otimme pikku-ukon kainaloon. Kainalossa tunsin, miten joka paikka hytkyy ja nytkyy. Jatkuvalla syötöllä. Kun Topo lähti liikkeelle, tiedossa oli takuuvarmasti jonkinsortin tapaturma; pään lyömistä kaapin kulmaan, portaissa kompurointia. Olohuonseesen johtavilta pikkuportailta tipahtamista. Ja jokaisen tapaturman perään sydäntäsärkevä itku. Äidin ja isän sydämet itkivät krokotiilinkyyneleitä. Huolesta, väsymyksestä, pelosta. Ja eritoten Topon puolesta. Miksi pienen pojan pitää voida niin huonosti. Miksi häntä pitää sattua. Ja miksemme me osaa taikoa sitä huonoa oloa pois.

Kiitos hyvin varustellun lääkekaapin kettumainen karma jätti kuitenkin pesueemme rauhaan seuraavana yönä. Aamun koittaessa Topo äiti-seuralaisineen avasi tutun Linnan oven. Lohduttoman itkun saattelemana. Epilepsiapoliklinikan ovea avatessa ei liene ainakaan henkilökunnalle jäänyt epäselväksi, että Topo on saapunut rakennukseen. Itku muuttui ärjymiseksi. Topo kompuroi sisälle poliklinikan ovista. Tuttu hoitaja tuli kyselemään, mitenkäs meillä voidaan. Katsoi Topoa ja teki voinnista päätelmät: ei kummoisesti.  Onneksemme paikan päällä oli vastassa turvallinen tuttu lääkäri. Lääkäri joka hoivasi Topoa viime kesänä. Joka otti heti tilanteen tilanteen sen vaativalla vakavuudella hoidettavaksi. Kävimme läpi viimeaikaiset vakilääkkeet, lisälääkkeet, koska niitä on annettu, miten on nukuttu ja ylipäänsä voitu.  Teimme sotasuunnitelmat seuraaviksi päiviksi. Kuinka paljon Topoa lääkitään. Miten usein niitä lääkkeitä annetaan. Missä vaiheessa olisi hyvä soitella takaisin Linnaan, jos lisälääkkeet eivät auta (huomenna). Ja missä vaiheessa Linnasta varmistellaan Topon vointia (ylihuomenna). Bonuksena; koska pitäisi ottaa niitä Topon ah niin rakastamia lääketurvallisuuskokeita… Mukaansa Topo sai vihainen lintu hahmon; joka näytti aika pelottavalta. Mutta joka kiitos palloa etäisesti muistuttavan muotonsa varasti heti ainakin pienen paikan Topon sydämestä. Hahmo kainalossa lähdimme Topon kanssa taapertamaan kohti Linnan kahvilaa ja asiaan kuuluvia reippauskahveja.

Loppupäivää Topo on viettänyt miehen kanssa kotosalla. Saanut niitä lääkkeitään. Kaatunut pihaportaissa ja itkenyt lohduttomasti. Ollut rauhaton. Mutta; kun saavuin illan sarastaessa töistä, vastassa oli ainakin hitusen verran iloisemman näköinen Topo. Yhä tapaturma-altis, yhä kierroksilla, yhä välillä jollekin omalle planeetalleen matkaten. Mutta kuitenkin hieman parempi vointinen pikkumies. Ehkä nyt selvitään säikähdyksellä? Ehkä se kettumainen karma ymmärtää kerätä kimpsunsa ja kampsunsa perheemme luota. Ja painella vaikka syvälle metsään. Aamulla viimeisiksi sanoikseen lääkärimme totesi "kyllä me nyt hoidetaan homma niin, että teidät saadaan viikonloppuna sinne risteilylle". Niin, sinne isolle laivalle, reissuun, jota tehotiimi Edward ja Sampu ovat odottaneet, kuin kuuta nousevaa. Jos saisi heittää mitä nöyrimmän pyynnön sille kettumaiselle karmalle, niin pyytäisin, että jätä Topo tältä erää rauhaan. Hoida homma niin, että Edward ja Sampu saadaan sinne risteilylle. Palauta meille Topomme jolla on kirkkaampi katse, joka sanoo iloisesti "moi", kun hän tulee koulusta kotiin. Joka paijaa selkääni, kun teen ruokaa. Joka nauttii siitä, kun saa keinua sydämensä kyllyydestä siinä pihakeinussaan. Jonka silmistä ei paista paha olo.

Niin ja lisää kalenteriepäonnistumispisteitä ropisi haaviimme iltapäivästä. Kun mies laittoi viestiä, että miksiköhän taksinkuljettamme huikkasi Edwardia koulusta kotiin tullessaan iloisesti "hyvää lomaa". Pikapohdinnan tulos oli ensin a) päivissä sekoileva taksinkuljettajamme tai b) taksinkuljettajamme jää jo tänään syyslomalle. Kunnes pienten selvitysten kautta kävi ilmi, että kyllä maar lomalle jäädään. Lomalaiset vain sattuvat olemaan Edward&Topo. Homma hanskassa ja kalenterit kunnossa. Voisikohan tuo olla uusi mottoni?