epänormaali torstai

syksyn ensimmäinen kuljetus tenkkapoo tuli eteen tänään aamulla; miehellä oli palaveri toisessa kaupungissa kello kahdeksan reikäreikä. Samaan aikaan, kun taksi noutaa koululaiset oveltamme. Samaan aikaan, kun itse pitäisi olla matkalla kohti sitä työpaikkaa. Ja liikkuvana osana se kolmas lapsukainen, jonka pitäisi jollain ilveellä päästä päiväkotiin. Pikapalaverin tulos oli seuraava; äiti-ihminen hoitaa koululaiset taksiin. Koppaa kuopuksen kainaloon. Jolkottaa bussille, jonka avustuksella se kuopus kainalossa taitetaan matkaa kohti työpaikkaa. Työpaikalla kuopus assistentin kanssa työskentelyä puolen tunnin ajan. Jonka jälkeen mies palis-paluumatkalla poimii kuopuksen kyytiinsä, ja toimittaa tyypin päiväkotiin.

Suunnitelma hyvä. Ja jopa toimikin. Kaikki ehtivät paliksiin, takseihin ja busseihin. Työpaikalla Sampu hoiti assistentin hommansa loistokkaasti. Äiti-ihminen sai aamukatsauksen Smurffien (eli Funffujen) edesottamuksista sekä 30 lyijykynä piirustusta. Tämän jälkeen kuopus palautettiin miehelle ja työpäivää jatkettiin normimalliin. Tai siis niin normimalliin, kuin mahdollista, hieman epänormaalin torstaiaamun jälkeen. Työpaikassani normimalliin mahtuu myös joulukorttipajan pystytystä. Kyllä, toimenkuva on ihanan laaja.

Kesken joulukorttiaskarteluprojektin (olemme todenneet, että paras olla aikaisin liikkeellä. Seuraavat puolitoista kuukautta saattavat olla niin hoppuisia, että hieno ajatus käsinkirjoitetusta (saatikka itse askarrelusta) joulukortista, jolla kiittää olemassaolevia asiakkaita saattaa kuivua muuten kasaan) puhelimeni pirahti soimaan. Puhelimen näyttö kertoi, että Linnalla on asiaa. Arvioivan puheterapeutin muodossa. Pitkä huokaisu, vastaamaan "ei, ei ole paha paikka, kerro vaan". Ja pute kertoi.

Hän kertoi, että kuopuksemme, herra Sampu, oli klaarannut kolmevuotisarvionsa siinä määrin galantista, että Kelan tiskeille ei ole asiaa terapia-asioissa. Koska koko kuntoutustiimi oli yhtä mieltä puheterapian tarpeesta, lupasi sairaala myöntää maksusitoumuksen kuopuksemme terapointiin. Koska siis muutoin ei sitä terapiaa tipu.

Uutinen oli kerrassaan loistava. Vaikka itse olimme jo tehneet johtopäätökset siitä, että Sampun kehitys menee eteenpäin jotakuinkin eri kiertoradoilla verrattuina isoveljiin, emme kuitenkaan voineet täysin huokaista helpotuksesta. Vanhempien vankkumaton mielipiteemme kun pohjautui arviointiin Sampu versus isoveljet, joilla on todistetusti kehitysvamma. Se ei vielä tarkoita sitä, että Sampulla ei olisi kehityksen kanssa suurempaa viivettä. Vertailukohtaa "normilapseen" ei omasta pesueesta kun löytynyt. Nyt asiantuntija tiimi oli tehnyt kanssamme melko lailla samansuuntaiset johtopäätökset.

Se on uskomatonta, miten tuollainen pieni, kolmen minuutin puhelu voi muuttaa kertakaikkiaan ajosuunnan elämän kärrypoluilla. Mieleeni tulvahti samantien sata ajatusta tyyliin; se (eli Sampu) voi mennä normaaliin kouluun. Ajaa ehkä ajokortin. Opiskella itselleen ehkä ammatin ihan oikeassa ammattiin valmistavassa koulussa. Ehkä minusta tulee vaikka joskus jopa mummi. Yritin tiivistää mietteeni muutamaan lauseeseen vieressä ihmettelevälle korttipajan työntekijälle, eli kollegalleni. En oikein osannut. Mistä päästä sitä vyyhtiä alkaa purkamaan? Siitä, että Sampu oli kolme kuukautta kun hän sairastui. Että olimme miehen kanssa täysin varmoja siitä, että tästä ei voi seurata mitään hyvää. Korkeintaan huolta ja murhetta, huolen ja murheen perään. Kuinka kertoa mitä on pelätä, että kukaan rakkaista lapsukaisista ei itsenäisesti tule pärjäämään aikuisena tässä maailmassa. Ne kun eivät ole ehkä ihan normihuolia. Kuinka samalla kertoa, että vaikka on ollut rankkaa, niin olemme kuitenkin hirvittävän onnellisia kolmesta jättipotistamme. Miten sen tiivistää muutamaan lauseeseen? Tiivistin homman jotakuinkin niin, että vaikka on torstai, aiomme miehen kanssa poksauttaa auki pullon, jonka sisältö on jotain lapsilta kiellettyä kuohuvaa.

Tiivistelmään jälkeen laitoin miehelle viestin "käy ostamassa kuohuvaa. Sampulla kaikki tosi hyvin. Niin, ja voit ruveta miettimään sitä tenniskoulua". Huolet kun ovat monenlaiset. Yksi miehen huolista on ollut se, että saako hän ketään jälkikasvustaan ikinä tenniskouluun. En vielä laittaisi rahojani likoon sen puolesta, että istumme US Openin finaalin katsomossa, hurraten kentällä pelaavalle kuopuksellemme. Mutta pistän rahani likoon sen puolesta, että me avaamme sen kuohuvan tänään. Ja skoolaamme normaalille elämälle. Ja tenniskoululle. Ehkä ajokortille. Ehkä isovanhemmuudelle. Kaikelle ihanan tavalliselle.

Huomenna onneksi se tavallinen jatkuu silläkin, että mies hoitaa koululaisten matkaan lähetyksen Ja kuopuksen päiväkotiin saattamisen. Joulukorttipaja pistetään pystyyn, jos ehditään. Nautitaan siitä, että tiedossa taas viikonloppu ilman erityistä ohjelmaa. Niin, paitsi ystävien tapaamista, mikäli viisi alle kymmenvuotiasta lasta saadaan pysymään lauantaihin asti, kulkutaudin kulta-aikana, terveinä. Se olisi kyllä erittäin epänormaalia.