Loputon kiire

perus maanantai; tai noh ei ihan täysin. Olin edellisenä iltana nimittäin kerrankin (tämä oli selkeästi se poikkeus joka vahvistaa sen säännön) päivittänyt reissuvihkot- ja kirjat ajan tasalle. Ladannut kolmion sisä- ja ulkovaatteet pinoihin per poika. Pakannut oman laukkuni (yksi aamuinen "hups, lompakko onkin siellä toisessa laukussa" unohdus saa kummasti tähänkin huithapeliin vauhtia…). Ja laittanut herätyskellonkin juuri oikeaan aikaan soimaan.

Muutoin maanantai noudatti perusmaanantaita. Edwardia väsytti aamulla. Hän ilmoitti, että hän ei maar mihinkään kouluun lähde. Piteli pohtivan näköisenä otsaansa, todeten, että hänellä saattaa olla hieman päänsärkyä. Ja paineli takaisin sänkyyn, ennenkuin ehdin kissaa sanoa. Topo oli roudannut paketin pinaattilettuja sänkyynsä, ja ei maar aikonut luopua saavutetuista eduista. Kaikenmaailman ehdotukset pukemisesta/hampaiden pesusta/lääkkeiden otosta/taksista ja koulusta, kuitattiin yhdellä "ÄÄÄÄÄÄ":llä. Homma klaari. Koulu ei hotsita.

Sampu oli edellisenä iltana hetkellisen mielenhäiriön aiheuttamassa tilassa todennut kello 18 reikäreikä, että hän menee "kukkuun". "Haajaa hampaat ja mee kukkuun". Äiti-ihminen yritti keksiä tekemistä: legot. "Ei, kukkuu". Kirja. "Ei kukkuu". Smurffit telkkarista. "Ei kukkuu". Tämäkin homma klaari, tyyppi menee nukkumaan kello 18. Kymmenen tunnin yöunet-laskentakaaviolla uumoilin nollaneljän aamuherätystä. Jostain kuopuksemme kuitenkin haali itselleen minimaalisen kylän verran lisävirtaa ja jaksoi hillua puoli kymppiin loppupeleissä. Aamulla sängystä heräsi äkäinen Sampu. Siinä vaiheessa, kun äiti-ihmisen ihan ehdottomasti olisi pitänyt kiskoa saapikkaita jalkoihinsa ulko-ovella, kävimme matsia "Tomi Traktori" "EI Tomi Traktori". Olen kuullut juttuja uhmakkaista kolme vuotiaista, mutta pistin osan jutuista urbaani legendojen piikkiin. Eritoten ne jutut siitä, miten tyypit eivät osaa oikein uhmakohtauksissaan päättää, mitä haluavat, miten haluavat, miten paljon haluavat, ja sitä rataa. No, puolen vuoden uhmakäyttökokemksella voin kertoa, että se uhma on ihan helvetistä. Olen ollut uhmakohtauksen vastaanottavana osapuolena matseissa: vaippa/ei vaippa. Leipää/ei leipää. Pissalle/ei pissalle. Yöpuku/ei yöpuku. Ja… Noh; listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lyhyesti ja ytimekkäästi homma menee jotakuinkin näin: esimerkiksi vaippamatsi pitää sisällään Sampun yksinhuutelua, jossa käytetään kahta sanaa, jotka muodostavat kaksi ytimekästä lausetta "vaippa" ja "ei vaippa". Näitä toistetaan apinan raivolla, 30 sekunnin välein, siihen asti että joko huutajalta loppuu ääni, tai se vastaanottava osapuoli tekee katoamistempun. Nyt siis Sampu oli virittelämässä matsia aiheesta Tomi Traktori. Että katsotaanko sitä hetki aamulla, sillä aikaa että mies saa kunnian saatella reippaat koululaiset koulutielle. (tai ainakin siihen koulutaksiin).Vai eikö katsella. Tässä vaiheessa turvauduin katoamistemppuun: tai lähinnä, äiti katoaa töihin temppuun.

Vaikka olin herännyt (toimituksen huomautus: mielestäni) ajoissa. Ja (toimitituksen huomautus: mielestäni) valmistellut aamun ja kouluun/päiväkotiin/töihin lähdön huolella, homma taas vaihteeksi kusi reisille. Juoksin sinne bussipysäkille kieli vyön alla. Päivä oli lähtenyt liikkeelle sillä väärällä jalalla. Ja ihan liian kiireessä.

Niin, se kiire… Eritttäin tuttu uusi jäsen yhdyskunnassamma, siis täällä Villa Villerkullassa. Ymmärrän taas enemmän, kuin hyvin ystävieni huomioita siitä, että tarvittaisi lisää tunteja vuorokauteen (kyllä, kiitos!). Että sosiaalinen elämä on jotain, joka on olemassa a) työpaikalla b) sosiaalisessa mediassa. Iltateet ystävien kanssa, lenkit naapurin kanssa, jumpat siskon kanssa, päätön haahuilu ostoskeskuksessa hoitovapaalla olevan ystävän kanssa; ne ovat kuin niitä miesten inttimuistoja. Niitä vaalitaan mielessä, siellä lokerossa "ne ajat eivät koskaan tule takaisin". Tiedän, että joskus, joku päivä, kolmion kasvaessa, sitä omaa aikaa saa taas enemmän. Mutta se ei lohduta, kun kaiken työssäkäymisen, asioiden järjestelyn, asioiden hoitamisen, siivoamisen ja eritoteen äitinä olemisen välissä, pulssi takoo pitkälti yli sataa. Tyyliin kokoajan. Koska aina on kiire. Aina on joku "tuo piti tehdä jo eilen" homma hoitamatta. Ja miljoona muuta odottamassa hoitamista.

Meillä oli työpaikalla naisille lounashetki viime viikolla. Tai siis ihan oikea lounastunti. Naisväki lahjottiin hyvällä lounaalla. Ja samalla meiltä lypsettiin ajatuksia aiheesta "nainen sijoittajana". Itse olen ehkä pienesti kallellaan sijoitusmaailmaan; kiitos entisen elämän. Tiedän, että rahastosäästäminen kannattaa. Varsinkin jos on sitä tyyppiä, (kuten eräs allekirjoittanut) että mikäli tilillä on rahaa, niin sille kyllä keksitään käyttökohteita. Olen hokenut ainakin 100 kertaa entisille asiakkailleni sekä ystävilleni, että eläkevakuutus kannattaa. Koska muuten voi tulla ns äitiä ikävä sitten eläkepäivillä. Ehkä. Mahdollisesti. Olen tehnyt miehelle rahastosäästösoppareita. Olemme miehen kanssa pohtineet miten säästää kolmiolle. Todeten yhteistuumin kuluneena kesänä, että ilmeisesti ei mitenkään. Kiitos kehitysvammadiagnoosin ainakaan Edward ja Topo eivät itse pääse täysikäistyttyään päättämään minne rahansa laittaa. Ja tuossa vaiheessa me vanhemmatkaan emme saa enää kolmion jäsenten numero yksi ja kaksi, puolesta tehdä päätöksiä heille säästetyistä varoista. Olen ns sijoitusaivopesty kiitos aiempien työpaikkojen. Minusta se on aidosti kiinnostavaa. Mutta nyt; kaiken muun keskellä vuorokaudesta puuttuvat juuri ne tunnit, jolloin voisi pohtia asioita kuten ne rahastosäästämiset. Varsinkin, kun en ole suin surminkaan valmis uhraamaan jokailtaista saippuasoopa-aikaani oikeasti fiksujen asioiden ajattelemiseen.

Maanantain kiire loppui tältä maanantailta pihatiellä. Jossa tuli vastaan mies, kera kolmion. Hän ilmoitti, että meinasi lahjoittaa allekirjoittaneelle vapaaillan. Kolmio&Mies kombolla oli tarkoitus puistoilla, kauppailla ja jos planeetat ovat suotuisassa asennossa, käydä ranskalaisilla. Pysyä poissa kotinurkilta siihen asti, kunnes olisin lähtenyt iltamenolleni (kyllä, minulla on sellainen tänään. Ja vielä ystävän kanssa!).

Tulin kotiin. Jossa oli hiljaista. Ja alkoi olla hämärää. Totesin ensin mielessäni, että nyt on aikaa hoitaa ne kaikki siivousoperaatiot ja pyykkäysoperaatiot, papereiden järjestelyt yms tärkeydet jotka ovat odottaneet vuoroaan tekemättömät hommat listalla. Päätyen lopulta tekemään: ei mitään. Se pulssi ei vaan laske. Koska ne tekemättömät työt vainoavat mielessäni. Sain ahaa elämyksen; tällaista se elämä nyt sitten on. Kiirettä ja tekemättömiä hommia. Sain seuraavan ahaa elämyksen; ilmeisesti pitäisi vain oppia elämään niiden asioiden kanssa. Sain kolmannen ahaa elämyksen; ei pitäisi oppia, vaan on opittava. Ja perään sain vielä yhden ahaa elämyksen lisää; pitäisi vissiin osata olla iloinen siitä, että tänään töissä ei ollut kiire. Varottivat siellä, että älä huoli, kyllä sekin asia korjaantuu. En epäile sitä yhtään. Viimeinen ahaa elämys oli sisäinen papukaijamerkki itselle siitä hyvästä, että viikonloppuna emme järjestäneet mitään ylimääräistä ohjelmaa. Olimme vain ja möllötimme. Latasimme akkuja. Sitä kiireistä viikkoa varten.