Tuttuja SyysJuttuja

"päiväkodin lapset ovat pihalla taas, ne tuli leikkimään. Ilma on kauniimpi, kuin milloinkaan, enkä itkekään". Biisi raikaa päässäni. En tiedä johtuuko se siitä, että katsoimme illalla miehen kanssa erästä paljon puhuttua tv-sarjaa, jossa sitä juuri satuttiin laulamaan. Vai siitäkö, että olen aina tykännyt biisistä tosi paljon. Vai johtuuko asia siitä, että olen päiväkodilla. Hakemassa Sampua.

Opettaja huomaa, että tulen. Mutta antaa Sampun rauhassa jatkaa puuhastelujaan, Sampu kun ei ole vielä paikalle saapuneesta äiti-ihmisestä tehnyt havaintoa. Sampu on täysin keskittynyt iltapäiväpuuhiin, jotka tällä kertaa sisältävät palapelin kokoamista.  Ope selvittää mikä pala pitäisi saada seuraavaksi paikoilleen. Jotta pupu saa korvat. "Pupu saa khhorrrrvat" toistaa Sampu. Ja asettelee palikkaa. Seuraavaksi ovat vuorossa kissa ja koira. Se biisi soi yhä päässäni. Olo on hyvin kaksijakoinen. Sampun puuhastelua on loistava seurata. Mutta...

Kävimme ystäväni kanssa ajatuksenvaihtoa illalla. Lopputulema oli se, että totesimme virallisesti syksyn saapuneen. Meillä on ilo ja kyseenalainen kunnia olla yhdessä äitejä pienelle laumalle erityislapsia. Sanomattakin selvä, että tässä on yhdistävä tekijä. Kun tämän lisäksi tykkäämme spekuloida suosikkimerkkien (lasten sellaisten) syys- ja kevätmallistot (asiat jotka sijoittuvat elämän tärkeydet listalla tietenkin kärkisijoille) ja jututkin käyvät yksiin, niin se on selviö, että eloista ja oloista tulee juteltua pintaraapaisua syvemmin. Välillä enemmän Ja välillä vähemmän. Tällä kertaa syksy päätelmä oli lopputulemana keskustelusta, jonka aihe "yllättäen" oli: kuinka epäkunnossa kukin lapsistamme on. Paria kiukuttaa, paria väsyttää, pari tarttee vissiin jotain lisälääkitystä. Ei mitään hirveän erityistä. Perussyksyä. Kuuluu asiaan.

Sehän kuuluu asiaan nimittäin, että Edwardin vireystaso laskee samaa tahtia, kuin päivät pimenevät syksyisin. Muutaman päivän jatkuvan "ei minä en halua" ja "minä vihaan äitiä / isiä / Sampua/ Topoa / kylässä ollutta ystävää / kotia / koulua / kylpyammetta / hammasharjaa / humppaa (lue jumppaa) maailmaa"- virsien veisuun jälkeen annoin miehelle iltatehtäväksi raahata vähemmä hyväntuulisen esikkomme yksityiselle lääkäriasemalle. Saatoin höystää tätä tehtävänantoa sanomalla jotain tyyliin "nyt ihan oikeasti mä en helvetti vieköön enää ala. Saa luvan löytyä joku syy. Mä en suostu siihen, että kiukutellaan taas koko talvi". Kas, kun Edwardia väsyttää, niin Edwardia kiukuttaa. Ja jokainen vanhempi, puoliso, kaveri, työkaveri, tai sisar, tietää miten helvetistä on yrittää seurustella, viritellä tekemisiä, saatikka elää tyypin kanssa, jolla planeetat ovat jatkuvasti väärässä asennossa. Lääkärivisiitin lopputulema oli vähemmän yllättävä; pientä nuhaa lukuun ottamatta ei mitään vikaa pojassa. Eli tiedossa tällä menolla muutama kuukausi päivänpaisteilua. Edwardin aamukiukku liene jatkossa hyvä motivaattori siihen, että tämä äiti-ihminen saa kammettua itsensä epäinhimilliseen aikaan sängystä ylös, ja suunnistettua työpaikalle. Perheen miespuolisten jäsenten vielä jatkaessa uniaan.

Sekin kuuluu asiaan, että Topolla kierrokset nousevat samaa tahtia, kuin yöunet lyhenevät. Tässä ollaan sujuvasti siirrytty kello kuuden aamuista, viiden ja neljän kautta siihen, että puolikoomassa hoipuimme yönä menneenä miehen kanssa paimentamaan Topoa takaisin sänkyyn kello yö-kolmen korvilla. Samalla hoitaen pikaisen lääkitsemisneuvottelun "huomenillalla aloitetaan riva" "joo" "älä unohda" "joo, älä säkään".

Topon elämä on vuosia ollut vuoristorataa. Viime aikoina olemme joskin nähneet enemmän ja enemmän sitä hyväntuulista Topoa. Joka tykkää keinua hurjaa vauhtia pihakeinussa. Joka siitä keinusta tipahdettuaan katsoo asiakseen nuhdella keinun alla olevaa mattoa. Useaan otteeseen. Joka katsoo silmiin. Nauraa. Yrittää sanoa tavuja. Välillä olisi niin helppo tuudittautua siihen, että koska Topo katsoo silmiin, nauraa, yrittää sanoa tavuja ja tykkää keinua, ei tule enää takapakkeja. Kunnes ne kierrokset nouset. Ja yöunet lyhenevät. Ja sen muistaa taas; vuoristoradassa mennään sekä ylä- että alamäkeä. Pidetään lääkitsemisneuvottelut. Ja toivotaan, että lääke auttaa, kierrokset laskevat, unet pitenevät, ja vuoristorata on taas matkalla parempaan suuntaan.

Sampun kanssa ollaan aloittelemassa syksyn setti neuropsykologisia testejä. Tai tapaamisia neuropsykologin kanssa. Vaikka kolmion nuorimmalla jäsenellä ovat asiat suorastaan loistavasti verrattuna isoveljiinsä, en voi olla sydämessä stressaamatta. Olemme niin monet kerrat aiemminkin menneet testeihin, vuosihuoltoihin, soitellen sotaan asenteella. Tämä klaarataan. Ja joutuneet puskahyökkäyksen yllättämiksi. Onko se niin, että kun liikaa tulee niitä huonoja uutisia, niin niitä alkaa myös automaattisesti odottaa? Tiedän, että Sampulla on asiat paremmin, kuin isoveljillään. Mutta mitä jos ei ole neuropsykologin mittareiden mukaan tarpeeksi paremmin? Jos hän löytää huomautettavaa? Haluaa tehdä lisää diagnooseja? Mitä jos hän tekee taas puskahyökkäyksen?

Biisi raikaa yhä päässäni. Sampu on huomannut noutajaksi saapuneen äitinsä. Kasvot puhkeavat hymyyn. Sellaiseen korvasta-korvaan hymyyn. Hän juoksee äiti-ihmisen luokse. Haluaa syliin. Halataan, sylitellään. Äiti-ihminen antaa ohjeita; mene ottamaan tossut pois. Puetaan päälle. Hae saappaat. Isi odottaa autossa pihalla. Sampu tekee työtä käskettyä. Paitsi, että työnkäsketyn välissä pukee fleecehaalarinsa päälleen miten sattuu. Jalat laitetaan hihoihin räkänaurun säestämänä. On sillä kaikki hyvin mietin. Pitää löytää taas se soitellen sotaan asenne. Uskoa, että näistä testeistä klaarataan puhtain paperein. Luottaa siihen.

Illalla, kun Sampu nukahtaa, hän haluaa pitää äitiä kädestä kiinni. Sampu on jo nukahtamassa, kunnes havahtuu, yskäisee, valittaa kurkkua. Ottaa paremman otteen kädestäni. Tunnen miten läpi kropan menee pieniä nytkyjä. Ne menevät sarjoina; pää, käsi, jalka, vatsa, toinen käsi, pää, käsi jalka, vatsa, toinen käsi... Ajattelen mielessäni: kurkkukivut, nytkyt... Syksy. Niin tuttua. Biisi soi yhä päässäni. Päiväkodin lapset ovat pihalla taas...