Huumorimiehiä

Puolihölkätessäni aamupäivällä bussilta Linnalle, kävi mielessäni, että montakohan kertaa olemme kyseisessä osoitteessa piipahtaneet. Liekö satanen mennyt rikki. Jotkut keikoista ovat olleet rankempia, jotkut vähemmän rankkoja, jotkut äärimmäisen rankkoja. Olen kuunnellut 30 seconds to Marsia kuulokkeista ihan liian kovalla, saadakseni päälle tahtotilan. Edwardin viettäessä taas yhtä yötä epilepsiaosastolla. Yrittänyt vakuuttaa itselleni, että kyllä tästä vielä noustaan. Hokenut mantraa "älä itke älä itke älä itke", tietäessä että näissä asioissa se itku ja markkinat lausahdus pitää paikkansa. On aika ja paikka itkulle. Mutta se ei ole siinä pikku-ukon sairaalasängyn vieressä. Jos se pikku-ukko sattuu olemaan hereillä. Ja jotakuinkin tolkuissaan.

Olen ollut jossain epätoivon rajamailla, kun olemme Topon kanssa astelleet Linnan ovista sisälle. Todennut lääkärille, että nyt oikeasti jotain on tehtävä. Muutama vuosi sitten minä olin se, jota vietiin. Vikisin korkeintaan. Nyt osasin päättäväisesti sanoa, että me olemme miehen kanssa asiaa miettineet. Pohtineet. Tutkineet. Ja olemme sitä mieltä, että lääkitystä on säädettävä. Aina jotain on tehty. Välillä jossain määrin menestyksekkäästi. Välillä tekemisen mennessä ihan päin helvettiä. Mutta aina on kuitenkin jotain yritetty.

Olen katsellut vauvaani söpössä Metsolan potkupuvussa, yrittäen miettiä mukavia, samalla kun Linnan tuttu sosiaalitäti on vuodattanut kyyneleitä vieressäni. Koska vauvanikin on sairastunut. Ja koska asia on koskettanut sitä Linnan sosiaalitätiä.

Nyt onneksi Linna-mittarilla oli kyse suht läpihuutokeikasta. Tärskyt neuropsykologin kanssa.

Perillä odottivat mies ja syy, miksi oltiin taas siinä tutussa osoitteessa. Tai noh: yksi syistä. Sampu. Mies oli kyllä ilmoittautunut vapaaehtoiseksi keikan heittäjäksi. Mutta koska pelkäsin, että hän unohtaa kertoa jonkin erityisen tärkeän seikan Sampun osaamisrepertuaarista, tai mainita esimerkiksi sen, että poika tykkää askarrella, halusin olla itse paikalla. Jotta tämä neuropsykologi ei vahingossa tekisi jotain diagnooseja, vain koska hän ei tiedä, että Sampu ihastui muovailuvahaan kaksi vuotiaana, ja värityskirjoihin vähän vajaa kolme vuotiaana. Ja että Sampu tykkää syksyisin käydä marjastamassa. Maailmahan voi kertakaikkiaan keikahtaa vaikka nurin ilman näitä oleellisia faktanpalasia.

Koska Edward ja Topo olivat aikoinaan käyttäneet rankkoja metodeja kouliessaan minusta erityisäitiä näissä neuropsyko-asioissakin, en osannut tällä kertaa jännittää sitä, että Sampu pistäisi ihan hanskat narikkaan ja laittaisi homman isolla kädellä ranttaliksi. Kun olet tunnin verran seissyt x-asennossa oven edessä, jotta jälkikasvusi ei pääsisi karkaamaan huoneesta kesken tutkimusten, niin melkein mikä tahansa siellä tutkimushuoneessa on pala kakkua. Olisin voinut laittaa euron likoon senkin asian puolesta, että Sampu ei aloita tutkimushuoneessa huutokonsertteja. Tai käytä varttia tutkimusjasta siihen, että valuttaa lavuaarin vettä. Odottaa, että vesi valuu lavuaarista pois. Ja valuttaa lavuaariin lisää vettä. Sitä mitä tulemaan piti en osannut aavistaa.

Sampu on selkeästi siis huumorismiehiä. Harmi, että tästä puolesta tuskin saa neuropsykologin tutkimuskäppyröihin hirveästi ikälispäpisteitä. Varsinkaan kun huumoripuolen tuo esille seuraavalla tavalla; Neuropsykologin pyytäessä kuvasarjasta korva-nenä-silmä-jalka osoittamaan jalkaa, Sampu laittoi päänsä vinoon. Otti hyvin vakavan ilmeen kasvoilleen. Ja osoitti korvaa. Katsoen ivallisesti alta kulmain rouvashenkilöä pöydän toisella puolella. Joka meni ja kehtasi kysellä näin typeriä asioita. Kun hänen pyydettiin uudestaan osoittamaan jalkaa, näytettiin nenää. Ja heitettiin pöydän toiselle puolelle pari ivallista silmäystä lisää. Olin ihmetyksestä jossain määrin mykkänä; homma tuli ihan puskista. Onneksi pöydän toisella puolella istuva nepsy luovutti korva-asioiden kanssa, siirtyen sujuvasti tehtävään numero kaksi.

Tehtävä numero kaksi oli kertoa "mitä kuva esittää". Eteen lätkäistiin ensin niinkin vaikea juttu, kuin auto. Sampu heitti päänsä vinoon. Laittoi suun kiinni. Ja ivallisesti katseli taas pöydän toiselle puolelle. Tässä vaiheessa äiti-ihmisen pulssi alkoi osoittaa hienoisia nousemisen merkkejä. Ei helvata;  ihan turha kertoilla marjastuksista ja askartelutuokioista, kun tyyppi ei suostu edes autoa sanomaan. Saatikka sauhuta siitä, miten puhe on vieläkin kyllä epäselvää, mutta eteenpäin on menty hurjaa vauhtia. Nepsy varmasti lätkäisee meille tyyliin kymmenen lisäkeikkaa Linnaan. Jotta saadaan selvitettyä edes jossainmäärin poikalapsen osaamistaso. Mitä ne tykkää töissäkin. Just kun olen päässyt vakuuttelemaan esimiehelleni, että nämä keikat eivät kuulu enää ainakaan mihinkään joka viikkoiseen arkeen meillä. Yritin suputtaa Sampulle jotain tyyliin "kerro nyt tätille mikä siinä on. Minkä värinen se on" Sampu kuittasi homman liukumalla tuolistaan lattialle. Ja avaamalla suunsa. Ehdin jo tuulettaa, miten prodigyni nyt varmasti sanoo jotain fiksua. Jotain josta nepsy ymmärtää, että kyseessä on, jos ei nyt ihan Einstein, niin ainakin jossain määrin mini-mini-mini-Einstein. Sampun suusta pääsi tasan "pois". Ja hän suuntasi askeleensa ovelle.

Samalla, kun ponkaisin pystyyn tuolistani melkein valon nopeudella, valmiina nappaamaan Sampun "tiukkaan syleilyyn" ehdin heittää ilmoille ehdotuksen "olisiko teillä jotain tehtäviä pojalle. Hän tykkää tehtävistä". Neuropsykologi kävi hakemassa "tehtävälaukkunsa". Katsoin parhaaksi ottaa Sampun polvelleni istumaan. Näin ehdin pysäyttää pojan poistumisaikeet alta aikayksikön. Ja siinä sivussa toivoa, että laukusta löytyisi joku palikkatesti. Tai palapeli. Jotain jonka kanssa puuhastellessa Sampu innostuisi ja heittäisi kovisroolinsa nurkkaan.

Neuropsykologi kaivoi laukusta esiin "hassun palapelin". Jes tuuletin mielessäni. Palapelit; niitä on yritetty tehdä kotona (painoarva sanalle yritetty). Ja niitä on todistetusti tehty dagiksessa. Tämä me klaarataan. Ensimmäinen tehtävä oli niinkin vaikea, kuin yhdistää toisiinsa kaksi koripallon puolikasta. Tuuletus oli mielessäni muuttunut hurraukseksi; nyt me näytetään tädille närhenmunat. Meneeköhän Sampulla "palapelin" kokoamiseen sekunti vaiko kaksi? Sisäisessä tuuletushurmiossani en vain ollut ottanut huomioon yhtä muuttujaa matkalla. Muuttujaa nimeltään Sampu.

Sampua, joka asetteli palaset kauniisti toistensa perään. Kaivoi esiin leikkijunan. Jolla alkoi ajella palasten päällä, ees-taas, ees-taas. Suurella antaumuksella. Täti siinä pöydän toisella puolella yritti maanitella "niin, mitenkäs ne palaset nyt oikein laitetaan. Tulisko siitä joku kiva kuva". Korvissani alkoi suhista, maanittelin Sampua "kyllä sä tän osaat, näytäppä tätille". Ehdottelimme Sampulle jotain junan parkkiin laittamisesta ikkunalaudalle. Sampu teki työtä käskettyä. Otti ne hurjat kaksi palapelin palaa käpäliinsä ja: alkoi liikuttaa palasia oikeisiin suuntiin. Kunnes muisti taas, että missä ollaan. Ja miten ainakin kolmevuotiaan poikalapsen mielestä paikassa pitää käyttäytä. Laittoi ne palaset peräkkäin. Otti junan parkista, ja jatkoi operaatiota yliajelu.

Katsoin kelloa; hengissä selvitty seitsemän minuuttia. Enää 53 minuuttia. Kyllä me niistäkin selvitään. Ehkä.

Tässä vaiheessa onneksi vastapäätä istuva täti vihelsi pelin poikki. Pisti äidin käytävälle istumaan. Rohkaisevalla "Sampu on jo niin iso poika, että me pärjätään täällä kaksin" kommentilla höystettynä.

Seuraavan noin 50 minuutin sisään huoneesta ei kuulunut huutoa. Kukaan ei yrittänyt karata sieltä ulos. Ja luulen kuulleeni jopa muutamaan kerran lauseen "hyvä Sampu, juuri noin. Todella hienosti osasit tehdä tehtävän". Niin, meidän prodigy… Yksi keikka klaarattu. Enää kolme jäljellä. Jaksaa jaksaa. Ja ehkä täti laittaa kuitenkin papereihinsa maininnan siitä, että tyypiltä löytyy ainakin jonkin sortin ymmärryksen lisäksi myös hyvä huumorintaju. Ehkä siitä saa jonkun lisäpisteen niiden kuva-arvoitus- ja palapelipisteiden näyttäessä sitä pyöreää nollaa. Niin, ja sitä puhettakin kuultiin. Ainakin siinä vaiheessa, kun loppuheippoja vaihdellessa tuli esiin aihe pyöräily. Ja kuinka Sampu tykkää potkupyöräillä. Tässä vaiheessa Sampu katsoi asiakseen valaista neuropsykologia aiheella "hepat kakkaa. Hepat kakkaa tosi paljon". Kas kun viimeisin pyöräkeikka oli läheisille talleille. Jossa oli niitä heppoja. Ja paljon kakkaa. Niin; äiti-ihminenhän kertoi, että puhe on mennyt kivasti eteenpäin…