uhma tuli taloon (jälleen)

Sattui eräässä nimettömässä huushollissa, eräänä aamuna. Se tyyppi joka osaa puhua (enkä tällä tarkoita suinkaan äiti-ihmistä. Saatikka isäihmistä joka on hotelliaamiaisella työmatkalla) aloittaa joka aamuisen "ei minä en halua mennä kouluun" virtensä. Normi valitusvirsikaavasta poiketen, tyyppi saa lietsottua itsensä itkuun "Minä vihaan koulua. Minä vihaan opettajaa. Minä heitän isin autoa appelsiinilla"-aamumarinoiden saattelemana. Tästä itkusta hermostuu se keskimmäinen tyyppi, joka ei osaa sanoa veljelleen, että kita kiinni. Tuo vinkuminen ärsyttää. Muuta kuin aloittamalla huutokonsertin. Samassa hetkessä se pienin tyyppi tulee tukka pystyssä keskelle huutoareenaa, ilmoittaen pontevasti "peippää". Peippää, joka saatetaan tuntea myös nimikkellää leipä, ei jakseta odottaa minuuttia. Peipän on tultava pöytään nyt. Peipäpalvelun kestäessä, pieninkin tyyppi aloittaa pontevan vastalauseiden esittämisen.

Saan rauhoitettua sen vanhimman, yhä appelsiineista, ja isin autosta puhuvan tyypin niin, että saamme tyypin lähtökuntoon. Annan tyypille ohjeen mennä ulko-ovelle taksikytikselle. Samalla yritän rauhoittaa keskimmäistä itsensä huutohurmokseen lietsonutta tyyppiä. Ja pukea samanaikaisesti samaista tyyppiä, joka esittää aamunumeroa näytelmästä "viuhdon tuulimyllyn lailla, mulle ei saa pukea päälle".Sen yhden pienimmän tyypin huudellessa yhä peipänsä perään, roikkuen samalla rauhoittajan, kautta pukijan vasemmassa jalassa. Jotenkuten rauhoittaja/pukija/äiti-ihminen saa puettua keskimmäisen tyypin, ja lähetettyä tyypit vanhin, ja keskimmäinen taksiin, ja matkaan. Tässä vaiheessa heidän jo hymyillen tyytyväisenä, ja vanhimman huutaen ulko-ovelta "äiti tule antamaan pusu". Pienin tyyppi saa peipänsä, ja äiti-ihminen kahvinsa. Huokaus.

Iltapäivällä otetaan uusinto aamusta, eri ympäristössä. Puisto, kautta, kauppareissulla. Puistossa kaikki on hyvin. Kolme tyyppiä keinuvat, ja laskevat mäkeä tyytyväisenä. Pieni tihkusade ei haittaa kuin äiti-ihmistä, joka ei ole kurkannut ikkunasta ulos ennen alkuillan happihyppelyä. Ja pyörii mutaisessa puistossa juuri alennusmyynneistä hankituissa pakkaskengissään. Joiden pintamateriaalia ei ole suunniteltu mutaiseen, tihkusateiseen puistoon. Kenkätilanteesta huolimatta äiti-ihminen on hetkellisesti hurmoksessa nätisti leikkivistä tyypeistään. Kaikilla on mukavaa.

Show alkaa kun aletaan tehdä lähtöä kohti kauppaa. Keskimmäinen, ja pienin tyyppi saavat aikaiseksi rähinät siitä, kuka saa istua rattaissa. Seuraavassa minuutissa rähinän aihe onkin yllättäen kääntynyt päälaelleen. Ja tällä kertaa huutotaisto on aiheesta kenen on istuttava rattaissa. Ratasvuoro lankeaa pienimmälle tyypille, jolla on ilmeisesti joku kasvunvaihe meneillään. Tämä vaihe käsittää karkailun joka paikassa, mahdollisimman pahaan ajankohtaan, päättömänä juosten sinne, minne nenä osoittaa. Tyyppi pistää kampoihin. Ihan kympillä. Ja onnistuu heittäytymään rattaista, selälleen, tielle osuvan suurimman mutalammikon kohdalla. Ai niin; tähän väliin on hyvä lisätä, että tyypeillä ei ole kuravaatteita. Äiti-ihminen saa jotenkin päin survottua tolkuttoman mutaisen tyypin takaisin rattaisiin, ja heittäytymisestä viisastuneena ottaa käyttöön rattaan turvavyöt. Mars kauppaan. Kaupassa pienin tyyppi karjuu pettymystään; rattaisiin köytettynä ei pääse hakemaan pikku kauppakärryjä, ja toimimaan ostosassistenttina. Keskimmäisen tyypin kanssa rähinät saadan aikaiseksi sipsihyllyn kohdalla. Ei; tänään ei ole sipsipäivä. Se isoin tyyppi on toistaiseksi rauhallinen. Huutelemme ympäri kauppaa, ja kassajonossa, ja bussipysäkillä. Ja bussissa. Jotenkuten selviytyen kotiin. Jossa tyypit laitetaan kylpyyn. Jossa saadaan aikaiseksi tilanne. Joten tyypit noukitaan yksi kerrallaan kylvystä pois. Ja aletaan laittaa iltapalaa.

Tässä vaiheessa sillä vanhimmalla tyypillä taas ns palaa hihat. Hän ilmoittaa, että ei aio mennä huomenna kouluun. Ja että hän vihaa opettajaa. Ja että äiti on tyhmä. Pienimmän tyypin säestäessä pontevasti, äiti-ihmistä katsoen, "sä oo tymmä". Keskimmäistä alkaa harmittaa vanhimman, ja pienimmän vinkunat. Ja hän ns korottaa ääntään. Äiti-ihminen pohtii karkaamista. Jättäen karkaamiset kuitenkin väliin. Kai tää tästä...

Iltapalojen valmistuttua peruskiltti vanhin tyyppi tulee vinkeää voitontahtoa uhoten ilmoittamaan tehneensä läksynsä. Äiti-ihmisen epäilys herää, koska tyyppi ei tee yksin läksyjään. Tyypiltä kysyttäessä kun ei ikinä ole edes läksyjä. Äiti-ihminen huomaa, että vanhin tyyppi on kastellut läksyvihkonsa, ja plussana repinyt sivuista pieniä palasia pois. Joku kehitysvaihe kai? Mutta tämän olisi kernaasti voinut jättää väliin. Äiti-ihminen korottaa ääntään, paasaa hetken (ja toisen) siitä, miten koulusta saatuja kirjoja ei sotketa. Ja miten äiti-ihminen on pettynyt. Vanhin tyyppi pillahtaa itkuun (jep, taas).  Keskimmäistä tyyppiä alkaa uusi itkusessio ottaa kupolista. Äiti-ihminen antaa vanhimmalle tiukat ohjeet pistellä iltapuuron naamarin todella haipakkaan, ja lähteä iltapesulle. Iltapuuro uppoaa vanhimpaan tyyppiin ennätyksellisen nopeasti. Kyynelten yhä virratessa. Äiti-ihmisen päivän sietokyky alkaa olla pikkkuhiljaa nollassa. Vanhimman tyypin kanssa saadaan kuitenkin sopu aikaiseksi. Tehdään läksyvihkosta kuivana pysyneet tehtävät. Vanhin tyyppi menee sänkyynsä, varmistellen ensin, että "äiti laittaa läksyt kuivumaan". Keskimmäinen on tässä vaiheessa jo simahtanut omaan sänkyynsä. Pienimmällä tyypillä on virtaa; pyörii väkkäränä keskellä hänen, ja vanhimman tyypin huonetta. Törmäillen samalla tielle osuviin huonekaluihin, tai kalusteisiin. Mitä tuohon nyt enää edes sanoisi?

Koska tyypeillä vanhin, keskimmäinen, ja pienin on tuo perussairaus, ensimmäisenä tulee mieleeni, että vanhimmalla on nyt varmasti joku huononema meneillään. Ei vain ole hyvä olla. Ei se muuten käyttäytyisi noin. Päiväkodissa sanottiin, että vanhin tyyppi on ehkä kiltein lapsi, johonka he ovat törmänneet. Siis hyvässä. Opettaja kehuu, että vanhin tyyppi on luokassaan se rauhallinen tyyppi, joka saa muutkin rauhoittumaan. Vanhin tyyppi on se, jonka kanssa voi lähteä ihmisten ilmoille, pelkäämättä käytöksestä johtuvia liikoja tuijotteluja. Eli tyypillä täytyy oikeasti olla tosi huono olla. Kunnes tyypit sänkyyn peiteltyäni saan ahaa elämyksen: sillähän on varmasti uhma. Kuten pienimmälläkin tyypillä. Jos kehitys tulee vähän perässä, niin eivät ne uhmatkaan varmaan tule ihan aikatauluissaan?  Ihanan normaalia. Ja ihan kamalaa… Vissiin olisi lisäpinnan paikka. Tällaisia päiviä saattaa olla odotettavissa muutama lisää? Kuinka kauan uhma muuten kestää?

(pienin tyyppi ottanut hatkat äiti-ihmisen ehdotellessa jotain vessassa käynnistä... )