äiti haluu nukkua...

silloin joskus, vuosia sitten, kun aloimme miehen kanssa haaveilla jälkikasvusta, jollain tasolla ymmärsimme, että elämä tulee muuttumaan jälkikasvun myötä aika radikaalisti. Joskaan sitä muutoksen suuruutta ei pystynyt käsittämään, edes sinnepäinkään, ennen kuin jälkikasvut numerot yksi, kaksi ja pahnanpohjimmainen olivat elämäämme saapuneet. Kaksi isointa juttua henk.koht "nämä jutut muuttuivat eniten"-listallani ovat; nukkuminen, ja oma-aika. Tilanteesta riippuen nuo kaksi saattavat olla arjen keskellä täysin tuntemattomia käsitteitä. Tai muuten vaan kortilla. Harvalla pikkulapsen vanhemmalla nuo jutut taitavat mennä sinne "check-listan" puolelle. Jos menevät, niin myönnän suoraan; olen todella kateellinen!

Olen jo aiemmin kertonut, kuinka Edward oli, kuin se vauvakirjojen unelmaosioiden vauva. Kaikki sujui kuin tanssi. Vauva söi hyvin, oli tyytyväinen, ja ihana, ja leppoisa. Ja nukkui ihan äärettömän hyvin. Ja minä laihduin vaunulenkkeillessä niin paljon, että ystäväni ohjeisti minua olemaan laihtumatta lisää. Minulla siis oli helppo vauva, ja olin laiha!  Kunnes... tuli Topo... Topo söi öisin seitsemän tuntia putkeen (mies veikkaili pitkään, että Topo on oikeasti jonkun toisen pallonpuoliskon vauva, vuorokausirytminsä perusteella). Topo nukkui puolen tunnin päiväunia, ja niitäkin, jos joku muisti hytkyttää, ja heiluttaa, ja vatkata Topoa joka siunatun minuutti siitä puolesta tunnista. (halleluja vauvakeinu, joka teki kaiken tuon puolestamme). Topo ei tykännyt olla vaunuissa. Joten en tehnyt vaunulenkkejä. Enkä laihtunut. Muutoin Topo oli kyllä varsin leppoisa tyyppi. Meidän pikku-buddhamme. Maailma järkkyi vain, jos iltapuuro oli myöhässä. Vuosia myöhemmin remmiin liitty vielä poikavauva numero kolme. Koska meillä oli tuossa vaiheessa laajempi näkemys vauvoista, ja vauvojen unirytmeistä, totesimme vain; sitä ei saa mitä tilaa. Sieltä tulee sellainen nukkuja kun nyt sattuu tulemaan. Ja tuli siis Sampu. Joka oli nukkumisineen samaa kaliberia Edwardin kanssa. Nukkui hyvin, ja pitkään, pienestä pitäen. Niih; mitä minä nukkumisesta valitan?

No sitä, että kun Edward täytti kaksi, alkoi joku Edwardin myöhäinen-koliikkivaihe, epilepsian muodossa. Ja silloin alettiin valvoa. Ja siis voi sitä valvomisen määrää. Illalla makasimme kauhusta jäykkinä vierekkäin sängyssä miehen kanssa, henkeämme pidättäen. Odottaen Edwardin illan/yön heräämiskertaa numero yksi. Jota seurasivat aina, joka yö, ilman poikkeuksia myös heräämiskerrat kaksi viiva ääretön. Edwardin kanssa kokeiltiin kaikkea mahdollista. Vaihdettiin epilepsialääkityksiä, ja annoksia. Luin kirjoja "miksei lapseni nuku", ja jos Edward sattui seuraavana yönä nukkumaan puoli tuntia putkeen, en saanut nukuttua sitäkään hetkeä, koska mietin mitä kaikkea kirjan mukaan olen tehnyt väärin. (ja tästä viisastuneena olen kehottanut tuoreita äitiintyneitä ystäviäni olemaan hankkimatta ko sarjan kirjoja). Sain betasalpaajat rytmihäiriöihin. Jotka lääkärin mukaan liittyivät jollain tapaa univajeeseen. Tuon osasin päätellä itsekin. Ja päätin pärjätä ilman lääkkeitä.

Jossain vaiheessa myös Topo, joka oli oppinut nukkumaan pitkiä päiväunia, ja hyviä yöunia, alkoi saada liikaa osumaa epilepsiasta. Ja aloitti valvomisrumbansa. Topon erikoisuus oli Edwardin "nukun maksimissaan 30 minuuttia kerrallaan"-metodin sijaan "valvon tuntikaupalla putkeen, eikä tunnu missään"-metodi.  Ja me miehen kanssa; vain sinnittelimme. Haaveilimme ajoista, ja öistä jolloin saisimme nukkua neljä tuntia putkeen. Ja siitä ,että seuraavana yönä saisi nukkua kaksi tuntia putkeen. Pikkuhiljaa meistä tuli pro-valvojia. Tiesin, että pärjään hyvin työpäivän kahden, ja puolen tunnin erissä nukutuilla yöunilla, jos juon kotona kaksi kuppia kahvia ennen työpaikalle suuntaamista. Ja työpaikalla aamupalaverin aikana kaksi kuppia lisää.  Jos miehen kanssa oikeasti saimme nukkua neljä tuntia putkeen, olimme niin virkeitä, että olisimme voineet rakentaa taloon lisäsiiven. Heittämällä.

Viime aikoina olemme onneksi saaneet miehen kanssa puhua noista totaalisen unettomien öiden- ajoista imperfektissä. Kyllä täällä valvotaan vieläkin. Välillä enemmän, välillä vähemmän, välillä pojat menevät, ja nukkuvat koko yönsä putkeen. Lasten kasvaessa, ja luojan lykky ainakin jossain määrin viisastuessa, äitiä, tai isää ei tarvita enää viereen joka kerta kun yöllä sattuu havahtumaan. Siis Topo, tai Edward ainakaan... Edward valvoo, jos valvoo, mutta ei pidä hommasta sen suurempaa meteliä. Topo kyllä pitää meteliä, mutta olemme todenneet, että mikäli Topo ei vaadi mitään palvelua yöaikaan, antaa hänen joikata.  Sampu on ihan oma lukunsa tässä tarinassa...

Sampu on äärettömän aamu-uninen. Sampun vuorokausirytmeissä päivä ei millään tapaa voi alkaa ennen kello yhdeksää. (niin, tässä myös syy siihen, miksi emme i k i n ä ole Sampun kanssa kerhossa klo 9.30). Mieluiten Sampu makoilee sängyssä kymmeneen asti, ja siinä vaiheessa kun naapuritaloissa syödään lounasta, Sampu toivoo, että hänelle tarjoillaan monipuolinen kattaus aamupalaa. Voin kuvitella, että joku viiden hujakoihin aamulla lapsensa leikkikutsuilla herätetty äiti-ihminen saattaa tässä vaiheessa olla hieman kateellinen. Älä ole turhaan; jos lapsi nukkuu myöhään, hän nauttii sen x-määrän vanhempiensa huomiosta, ja seurasta, jossain muussa vaiheessa vuorokautta. Nimittäin illalla. Sampun mielestä pikku kakkosen voisi ajoittaa jonnekin kymmenen uutisten hujakoille. Kello 17.00 ei millään tapaa ole iltaa vielä nähnytkään, hyvä jos iltapäivää. Sampu syö veljiensä kanssa pre iltapalaa klo 19.00, ja oikeaa iltapalaa klo 22.00. Jos vuokraamme miehen kanssa leffan, kostoksi siitä, että meillä on edes pientä ajatusta ilmassa, että tekisimme illalla jotain ILMAN Sampua, Sampu valvookin puoli kahteentoista. Sen normi 22.30 sijaan. Jos itse yrität käydä nukkumaan ennen kuin Sampun rajaton energiavarasto on loppu, ja Sampu mennyt ns off-tilaan, Sampu repii peiton pois päältäsi. Ja antaa ohjeistuksia, kuten "herää". Ja "ei saa kukkua". Ja vahvistaa käskyjään tunkemalla sormensa silmiisi, ja läpsyttämällä pikkuräpylöillään poskiasi.  Ja kun Sampu vihdoin nukahtaa, hän nukahtaa järestään keskelle parisänkyämme. Kaikkien sängyssä olevien peittojen, ja tyynyjen päälle. Niin, että sinne sänkyyn hädintuskin mahtuu yksi aikuinen seuralaiseksi. Kahta; ei missään tapauksessa. Kun mies hiipii työhuoneeseen nukkumaan, kuiskailemme nopeasti "huomenna se saa ruveta nukkumaan omassa sängyssään". Yritys hyvä. Mutta sitten tulee influenssa. Tai yskä. Tai astma. Ja toteamme, että nukkukoon tänään meidän sängyssämme. Mutta "huomenna se saa mennä omaan sänkyynsä". Sitä iltaa odotellessa... Ja sitä, että äiti saa nukkua tasan silloin kun äiti haluaa.