Olen aika epeli stressaamaan esimerkiksi sitä, että Kelalle pitää tehdä hakemuksia. Niin, ja ne pitää sitten myös toimittaa sinne. Että kuukauden kuluttua minulla pitäisi olla suunnitelma siitä, minkälaisia kuvia Topon uuteen kommunikointikansioon tarvitaan. Ja muistitikulla valokuvat tärkeistä ihmisistä. Niin; tässä asiassa stressaan sitä muistitikkua. Uskokaa tai älkää; olen jotenkin kummasti selvinnyt tähän päivään asti, käyttämättä ikinä muistitikkua! Nyt sekin lysti pitää opetella. Ja on takuulla vaikeaa! Stressaan sitä, että pitäisi mennä autokouluun. Vaikka ei yhtään huvita. Bussillakin pääsee. Vaikka kyllä tajuan kuinka tajuttoman paljon huonommin bussilla pääsee, kuin autolla.
Ja stressaan sitä, että päiväkodissa pitävät meitä antivanhempina, koska en ole muistanut piirtää kahteen päivään reissuvihkoon kuvaa, siitä "mitä kivaa Topo teki tänään kotona". Tai muuten vaan kirjoittanut vihkoon mitään kotikuulumisia. Stressaan sitä, että Edwardin koulutehtävien parissa meiltä menee vain keskimäärin kuusi minuuttia kerrallaan. Eikö niihin pitäisi mennä tyyliin tunti? Ja siis kuuluuko lapsella olla vain yksi kotitehtävä?
Kun olen erityisen väsynyt, stressaan jo kaikkea suhteellisen älytöntä. Sitä, että mies puki Edwardille kouluun samat vaatteet kolmatta päivää putkeen. Herranjumala; luulevat, että lapsi raasusta ei pidetä huolta. Että Topo lähti dagikseen ilman, että pestiin hampaat. Ja ihan erityisesti sitä, että lapseni söivät viikonloppuna kolme nakkia per naamari. Ja Topo syö tosi paljon pinaattilettuja. Nyyhkin miehelle, miten ne lapset nyt menee lopullisesti piloille, kun niitä ravitaan eineksillä. Joku ravintoterapeutti on joskus jossain lausunut tällaisen suuren viisauden. Onneksi mies tuntee minut, ja tietää, että tuon lausahduksen suusta päästäessäni olen stressiväsymysasteikolla 1-10 jossain kasin kieppeillä. Ja komentaa minut relaamaan. "mä voin ottaa pojat, ja käydä niiden kanssa puistossa. Ota sä hetki relasti".
Tuolla epärelaamisella voi myös pilata päivänsä, varsin sukkelaan. Ilman suurempia toimenpiteitä. Vaikka näin; Kelalta tulee päätös yhdestä x-määrää hakemuksista, joita tämä perhe on heille viimeisinä x-vuosina syytänyt. Kyseessä Edwardinin littyvä päätös; joita niitäkin meille tippunut x-määrä, x-vuosien aikana. Luen ensimmäiset rivit; kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin. Päätöksen keskiosa: kuulostaa siltä, kuin pitääkin. Olen melkein harrastamassa puuhaa, jonka opin parin-kolmen vuoden erityisvanhemmuuden jälkeen; mapittamisen. Kannattaa aina mapittaa kaikki epikriisit, ja päätökset. Niitä ei syytä suotta lähetellä kotiin. Niitä oikeasti tarvitaan, jotta voidaan saada uusia päätöksiä. Sitä mappia kaivaessani silmään sattuu outo numero-ritirampsu päätöksen suht alareunassa. Maksettava summa ei täsmää. Se on liian iso. Elämä järkkyy. Sauhuan asiasta facebookissa (kuinkas muuten) kaverilleni. Hän ottaa relasti "eiköhän ne Kelassa tiedä mitä kuuluu maksaa". Pelottelee vähän perään, että ne on kovia karhuamaan korkojen kera. Kehottaa kuitenkin olemaan stressaamatta asiaa. Minä en osaa; kun sisko tulee käymään illalla, sauhuan asiasta hänelle. Sisko kuuntelee, mutta yrittää sen jälkeen kääntää jutun siihen, mitä töissä tapahtui. Ja mihin mentäisi seuraavaksi lomamatkalle. Sauhuaisin tästä suuresta vääryydestä miehellekin, mutta hän on reissussa, ja reissuun kuuluvalla illallisella.
Onnistun seuraavaan päivään mennessä pääsemään yli elämääni ainakin hieman järkyttäneestä "episodi päätöksestä". Itseasiassa unohdan koko asian. Kunnes ennen viikon piristykseksi suunnittelemaani outlet-keikkaa satun käymään verkkopankissa. Ja epärelaamiseni pääsee verkkopankkikäynnin jälkeen aivan uusiin piirteisiin. Kehvelin Kela on mennyt ja maksanut kaksi kertaa liian paljon rahaa tililleni. (siis mikä t r a g e d i a!!!) Yritän pukea Topoa musiikkiterapiaan, tehdä Sampulle taas sitä peippää, karjua miehelle "vauhtia, te myöhästytte" ja jonottaa Kelaan samaan aikaan. Ennenkuin mies lähtee viemään Topoa terapiaan, kerkeän jonottamisen, ja peipän voitelun lomassa selostaa miehellekin tämän syvästi elämääni järkyttäneen tilanteen. Mies katsoo minua kuin vähä-älyistä, mutisee jotain siitä, että onko se asia hoidettava tällä minuutilla, kun oli mukavaa tekemistä teossa. Ja sanoo jotain tyyliin "eiköhän se kela tiedä mitä se makselee" perään. Ja ottaa hatkat, tietäen että muutoin jäisi vastalauseiden tulvan alle. Sampu yrittää selittää jotain kylpemisestä, ojennan häntä, että aamulla ei kylvetä (joo, siis noin yleisesti ottaen). Ja että äiti jonottaa Kelaan, koska äidillä on sinne todella todella tärkeää asiaa.
15 minuuttia myöhemmin jonotan yhä Kelaan. Sampu haluaa, että menemme leikkimään pikkuautoilla. Joo; kai sitä voi harrastaa, samalla kuin jonottaa. Minuutti minuutilta ärtymys kasvaa. Tiedän, että myöhästymme bussista, ja Sampu on sopivasti eniten päiväunikoomavaiheessa, kun pääsemme sinne outlettiin. Ja tietenkin väsymyksissään vain kiukkaa siellä outletissa. Enkä saa keskittyä vaatteiden hiplailuun, ja ostosten tekoon. Tästä piti tulla hyvä päivä hitsi vieköön.
Pääsen Kelaan läpi, ja vuodatan asiani asiallisesti. Tässä vaiheessa pointsit Kelan puhelinpalveluun; josta aina olen saanut todella ystävällistä palvelua. Ja ei; tämä ei ole Kela-mainos. Saan siis taas ystävällistä palvelua. Joskaan en vastausta järisyttävään liian ison rahan ongelmaani. Kelan omat järjestelmät antavat yhtä hämmentävää tietoa tästä meidän päätöksestämme, kuin meille tullut kirjekin. Minulle luvataan soittaa takaisin. Kahden päivän sisällä. Hetken aikaa ärsyttää, kunnes huomaan, että jos pidämme kiirettä, ehdimme kuitenkin bussiimme. Ja mehän pidetään kiirettä. Ja ehditään bussiin.
Kun vaihdamme toiseen bussiin, huomaan että puhelin on soinut, ja joku on jättänyt viestin. Kuuntelen viestin, jossa kerrotaan ystävälliseen sävyyn että käsittelijämme Kelasta soittaa. Ja voi pojat, hän on kirjoittanut päätökseen väärän hoitoisuusluokan. Summa on oikea. Ja, voi pojat; että hän nyt laittaa heti tulemaan korjattua päätöstä kotiin. Mitään rahoja ei pidä palautella, ovat maksaneet juuri sen verran kuin pitääkin. Johan helpotti. Epärelamaisuus haihtuu. Olo on aika kevyt.
Ja meillä on todella hyvä päivä; olen ihan rela, vaikka Sampu viettää puistossaoloajastamme 80% nilkkojaan myöten vesilammikossa "ei se mitään, vaihdetaan kotona sukat". Ja olen rela, kun huomaan, että tätä juttua kirjoittaessani pojat ovat ns räjäyttäneet Edwardin ja Topon juuri siivotun (välihuomautuksena; JÄLLEEN juuri siivotun) huoneen. Ja Topo on hakenut jääkaapista pinaattilettuja, ja syö niitä Edwardin sängyssä. Tämä mamma kyllä nyt vaan chillaa, noh; ainakin hetken. Sitten kun on siivonnut sen huoneen. Ja imuroinut pinaattiletun muruset sängystä pois. Ja kun pojat on nukahtaneet. Ja pyykit ripustettu kuivumaan. Mutta ei noilla väliä, mieli on rela.
Niin ja se outlet-keikka meni loistavasti! Tunnen itseni vähintäänkin Einsteiniksi, koska keksin poiketa matkalla ruokakaupassa. Ostaa Sampulle boxin rusinoita, mehun, ja uusimman painoksen tieteisjulkaisusta nimeltään "Cars". Sampu luki tieteisjulkaisuaan, söi rusinoita, joi mehua. Ja äiti löysi kuusi uutta vaatetta hintaan 22 eur. Miten tämä voisi olla huono päivä? Miten voisi olla epärela, kun makuuhuoneessa, pussissa, on kuusi uutta vaatetta. Jotka olivat melkein ilmaisia. Ja totuuden nimessä; tiedän kyllä miksi järkyn näistä liian suuren rahan päätöksistä; koska en valinnut elää näin. En valinnut aloittaa erityisen elämän elämistä. En Edwardia hautoessani voinut kuvitellakaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ainoa asia mihin voi kunnolla purkaa ärtymystään, on se kela-ralli, ja vammaispalveluralli. Kaikki muutkin erityislasten vanhemmat tekevät niin. Se on suotavaa. Se oikeastaan kuuluu asiaan…
Se on oikeasti kauhea tunne, kun luulee Kelan maksaneen liikaa. Ja ensimmäinen ajatus on just se hirveä paperi ja soittelurumba, joka siitä seuraa. Ei suinkaan se, että jee, rahaa. Valo sai aikanaan tukea kuuden kuukauden ajalta takautuvasti... Se summa oli järkytys! :D Mutta onnittelut teille korkeampaan luokkaan pääsemisesta. Rahan tuloa ei voi estää! ;)
VastaaPoistaJa hei, esikoisen opettaja 1. ja 2. luokalla sanoi, että läksyihin ei saa käyttää yli varttia päivässä! :)
hah hah; juuri noin. Voin kuvitella vain järkytyksen määrän, täälläkin oli järkytyskäyrä aika korkealla kun näin eilen parin kuukauden takautuvan tuen määrän. Tietenkin olisi voinut lukea päätöksen sivun kaksi, niin olisi etukäteen voinut itseään valmistella, että mitä maksetaan ja milloin.
PoistaHei; kiitos! Eli ne kuuden minuutin läksyt ovat liene tokaluokkalaiselle erityislapselle enemmän kuin ok. Yksi stressiaihe pois päiväjärjestyksestä. Näin helppoa tämä on.