tarina tiikeristä

kuten aiemmin jo kerroin, yksi luuranko kaapissani on harrastus nimeltä "lastenvaatteet". Osittain pöhköä, osittain ekologista, suurilta osin iloa eloon tuovaa puuhaa. Lavensin harrastustani siihen, että tilasin ensimmäisen, ikioman ompelukoneen. Ja tiedustelin ystävältäni, olisikohan vaikea tuunata 140/146 kokoisesta paidasta kahta pipoa. Ei kuulemma olisi. Nyt odottelen ompelukonetta kotiin, kuin kuuta nousevaa. Jonka jälkeen aloitan projektin "paidasta kaksi pipoa". Mikäli homma sujuu yhtä tanssin lailla, kuin projektini "vihreän parkan kaveriksi vihreä kaulaliina", ainakin kahta perheemme pojista odottaa uusi kevätpipo. Keväällä 2017.

Joihinkin vaatteisiin (tai vaatekuoseihin) sukeutuu ajan kanssa tunneside. Yksi niistä on erään ruotsalaisen lastenvaatemerkin suunnittelema tiikerikuosi. En ole ikinä nähnyt ylettömästi vaivaa, saadakseni käsiini jotain "harvinaista herkkua" (jep, näin me mammat puhumme näistä tyyppiemme kledjuista). Enkä ole hassannut tolkuttomia määriä rahaa yksittäisiin vaatekappaleisiin. Mutta Sampun tiikerikuosista paitaa kyllä jaksoin sinnikkäästi, noh sanottakoon suoraan; metsästää. Ja nyt tiedän miksi; Sampulla oli ensimmäisen kerran se ihana tiikerikuosinen paita päällä, kun olimme syksyllä Lastenlinnassa puolivuosihuollossa. Tuolloin puolivuosihuollossa saimme kuulla, että toimintaterapeutti ei näe syytä jatkaa seurantojaan. Ja että puheterapeutti ei ole mitenkään erityisen huolestunut Sampun puheenkehityksestä. Ja neurologikin hymyili tyytyväisenä Sampun edesottamuksia seuratessaan. Tiikerihän on ihan "onnenkuosi". Se aurinkoinen syyspäivä oli ihana, iloinen, täydellinen päivä. Ajatella: meillä on lähestulkoon normaali lapsi! Ei tarvetta terapioihin, tietyillä saroilla ei seurantoihin. Mies toi kotiin ison kukkakimpun, joka säilyi todella pitkään. Joimme lasit kuoharia. Ja saimme varmasti 30 onnitteluviestiä sinä päivänä. Olimme ihan maailmankuningas/kuningatar-fiiliksillä. Siitä tiikeripaidasta en luovu muuten ikinä. Se on vissi. Kun katson sitä paitaa, koen saman maailmankuningatar-fiiliksen uudestaan. (siitä syystä Sampu kulkee aikaslailla usein ko paidassaan, tiedoksi vain kaverit, tässä syy…)

Siihen tiikeripaitaan on muuten olemassa mätsäävät pöksytkin. Koska tuon loistavan Linnapäivän jälkeen tein päätelmän, että tiikeri tuo onnea, piti tietysti Sampulle metsästää myös pöksyt. Joista hän kasvoi ulos aivan liian pian. Huvikseni väsäsin eräälle "äitien ostetaan ja myydään palstalle" ilmoituksen, että jos nurkissasi lojuu isommat tiikeripöksyt, laita viestiä. Ostan ne pois. Arvatkaa vain yllätyksen, ja hyvän olon määrää, kun sain noin viiden minuutin sisään vastauksen "löytyy, en kyllä myy niitä." Jatkoin lukemista… "saat ne postareiden hinnalla". Ihana tyyppi! Päädyimme viestittelyn jälkeen vaihtokauppoihin meille tiikeripöksyt - sulle suklaata. Ja minulla oli todella hyvä mieli.

Hyvä mieli jatkui, kun teimme Edwardin kanssa extempore-visiitin GoExpo-messuille. Edward ei ensin ollut aivan vakuuttunut messuista. Mutta tunnin sinnikkään kiertämisen, ja hiljaa mantran "kyllä tää tästä" itse itselleni hokemisen jälkeen, Edward alkoi lämmetä. Lämpeäminen muuttui tuliseksi GoExpo-rakkaudeksi siinä vaiheessa, kun Edward kiipesi poniratsastusalueella ponin selkään. (vaikka hän oli kolme minuuttia aiemmin huulet valkoisena todennut, että hän ei suinkaan aio ratsastaa. Isi voi tulla paikalle, laittaa kypärän päähän, ja ratsastaa).  Ja heitteli miniuistinta miniakvaariossa Rapalan pisteellä. (pyydän mitä syvimmin anteeksi vääriä kalastustermejä, ei ole ihan ominta alaani). Homman kruunasi raitiovaunuajelu, sekä hetken mielijohteesta ylös asti kavutut Tuomiokirkon rappuset, sekä muutamat Edward&Äiti selfiet siellä maailman huipulla.

Kotimatkalla Edward puolinuokkui kainalossani bussissa. Nuokkumisen lomassa hän joko a) rakasti äitiä, ja ponia, ja kaloja tai b) vihasi tilapäishoitopaikkaansa, ja ei suinkaan aikonut tulevalla viikolla nukkua siellä yötä. Vaan karata pois. Vastaillessani Edwardin juttuihin joko a) äitikin rakastaa sinua tai b) äläpäs puhu tuollaisia, tilapäishoitopaikassa on mukavaa, ja kun tulette kotiin syödään pizzaa-vakiovastauksin, selasin samalla puhelinta, ja facebookia. Silmiini osui ilmoitukseni siellä "äitien ostetaan ja myydään palstalla". Muutama ulkopuolinen ihminen oli kommentoinut ilmoitukseeni, ja saamaani ihanaan vastaukseen, todeten kuinka heillekin oli moisesta tullut hyvä mieli. Itselleni tuli taas hyvä mieli. Anteeksi; vielä parempi mieli. Muistin taas elävästi miltä tuntui istua Lastenlinnassa, katsoa minun söpöä pikku-ukkoani, söpössä tiikeripaidassaan, ja kuulla että kaikki on lähestulkoon kuten pitääkin. Kohta sillä on taas paitaan mätsäävät pöksyt. Ja mietin miten tänään sain taas hyvän tiikerimuiston. Sinä päivänä kun ihana ihminen tarjoutui pistämään omat tiikeripöksynsä meille kiertoon postareiden hinnalla, sain katsoa Edwardin onnesta loistavia kasvoja ponin selässä. Uistellessa. Tuomiokirkon portaiden yläpäässä. Ja siinä minun kainalossani, bussissa, kotimatkalla.