aikakauden loppu

Tuskastelin jo aiemmin sitä, miten hoitovapaan armotta käyvän kohti loppuaan, olen alkanut miettiä enemmän, ja enemmän tulevaa elämää. ( stressimietteitä  )Sampu on dagiksessa. Ja minä töissä. Edwardin, ja Topon ollessa virallisestikin koululaisia.

Kun olet omaishoitaja, kuuluu sopimukseen myös x-määrä rajoituksia. Kuten esimerkiksi se, että lapset eivät saa olla kodin ulkopuolella hoidossa yli seitsemään tuntia vuorokaudessa. Mukaan lasketaan vain arkipäivät. Ja aika alkaa juosta siitä, kun kotiovi suljetaan. Ja minuuttikello pysäytetään, kun kotiovi avataan. Jos aika ylittyy säännöllisesti, omaishoidonpalkkion määrää lasketaan. Eli tässä oli yksi "rajoitus" töihin paluuni tiimoilta. Toinen, suurempi, ja ihan oikeasti asiaan vaikuttava rajoite oli se, että kolmion terveys ei kestä tolkuttoman pitkiä koulu-iltapäiväkerho-hoitopäiviä. Eihän se kenellekään lapselle herkkua ole, olla yhdeksää tuntia dagiksessa. Ja kun kyseessä vielä tyyppi, jota väsyttää, ja huono-olotuttaa lyhyemmilläkin päivillä, on yhdeksän tunnin hoitopäivä silkkaa utopiaa.

Tässä olivat lähtökohdat, kun aloimme työnantajani kanssa keskustella työhönpaluustani. Toiveeni oli viiden tunnin työpäivä, työnantajan ehdotus kuuden tunnin. Ilman joustoja, tai neuvottelunvaraa. Kun työmatkoihin menee hyvällä flowlla lähestulkoon tunti, ja talvimyräköiden aikaan reilusti yli tunti, suuntansa, oli yhtälöni "lyhyt päivä kolmiolle" romutettu. Ensireaktioni työnantajan ehdotukselle oli hervoton itkupotkuraivari mallia aikuinen. Mies ei tiennyt pitäisikö sympatia-itkupotkuraivota, vaiko nauraa hervottomalla "maailmanloppureaktiolleni". Lopulta päätyen johonkin keskitiellä ratkaisuun, puhuen fiksuja, ja yrittäen parhaansa mukaan lohduttaa vaimoansa. (vieden tämän mansikkabebelle Fazerin kahvilaan. Auttaa aina!) Seuraavana päivänä ei tuntunut enää niin pahalta. Ei itkupotkuraivotuttanut. Tuntui ehkä hieman surulliselta; minä olen hyvä työntekijä, mutta olosuhteet tekevät minusta vähemmän kuumaa kamaa työmarkkinoilla. Viikko eteenpäin homma oli selvää pässinlihaa ajatuksissani; pitää etsiä uusi duuni. Työnantajalla on oma pointtinsa, ja hänen ei tarvitse joustaa. Minulla omani. Eikä minunkaan tarvitse joustaa. Kun kyseessä on aikuisten oikeasti todella tärkeä asia. Viikot vierivät. Kunnes…

Tänään; tänään ilmoitin esinaiselleni/hr-ihmiselleni halustani irtisanoutua yhtiön palveluksesta. Siis ihan oikeasti tein sen!

Miltä tuntuu? Hassulta. Olen ollut samassa konsernissa töissä 11 vuotta. Tuohon 11 vuoteen on mahtunut kolme äitiyslomaa, ja kolme hoitovapaata. Mahtavia työpaikkoja, ja kompromissityöpaikkoja. Ärsyttäviä työkavereita, mutta enimmäkseen mahtavia työkavereita. Joista osasta on tullut ystäviä. Mukavia, ja tosi mukavia esimiehiä. Joista yksi on luvannut olla suosittelijani, minne sitten työurallani päädynkään. Tuntuu hyvältä! Ei tunnu haikealta. Ei pätkän vertaa. Tuntuu kevyeltä, ja hassun onnelliselta. Tässä sitä meikänainen, ei enää nuori kedonkukkanen, sanoi terve työlle, jota joku saattaisi pitää, jos ei nyt lottovoittona, niin sellaisena keskikokoisena ässäarpavoittona. Ja sanoi hyvästit konsernille, jossa takuulla olisin voinut viettää työpäiväni hamaan eläkeikään asti.

Mitäs nyt?

No ensin kävimme Sampun kanssa lääkärikeikalla (epäilen tutun lääkärin ikävöineen meitä, koska viime käynnistä oli aikaa lähestulkoon kuukausi). Jonka jälkeen kävimme ostamassa pullat, ja istuimme bussiaseman kyljessä auringonpaisteessa kevään ensimmäisellä ulkoilmapiknikillä pullinemme. Ohipyöräilevä iloinen naisihminen huikkasi olevansa kateellinen meille. Niin minäkin olisin ollut, jos olisin pyöräillyt ohi. (nyt tyydyin vain olemaan kateellinen naisihmisen todella magealle pyörälle).  Piknikin jälkeen bongasimme kevään ensimmäiset kukat. Joista Sampun piti välttämättä saada poimia yksi. Joka kävi tylsäksi kapistukseksi minuutin jälkeen, ja se päätyi takaisin sinne metsänlaitamille. Kävimme varmuuden vuoksi vielä mittaamassa koto-tonttimme nurkasta nurkkaan, jos "omilta tiluksiltakin" löytyisi niitä kukkia. (ei löytynyt). Ostimme kaupasta Topolle pinaattilettuja, ja meille muille jaettavaksi boksillisen suklaakeksejä. Kyllä maar nyt on juhlanaihetta. Tämän jälkeen toinen meistä kahdesta sammui päiväunille (halleluja!).

Niin, ja siis mitäs sitten tämän päivän jälkeen? ...

En tiedä. En yhtään tiedä. Ainoa asia jonka tiedän 100% varmuudella on se, että tein oikein. Tein täysin oikein kolmiota kohtaan. Miestä kohtaan. Ja myös itseäni kohtaan. Olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että en luovu täysin omista haaveista, ja unelmistani vain, koska äitiystaipaleestani tuli erilainen, kuin monella muulla. Olen pitänyt tärkeänä käydä töissä. Olen entistä enemmän näiden asioiden puolesta. Ehkä nyt pääsen tekemään jotain oikeasti itselleni tärkeää? Sen neljä-viisi tuntia päivässä. Ehkä en. Töihin pääsen. Olen naiivin vakuuttunut asiasta. Olkoot taloustilanne mikä tahansa. Jotain löydän. Jotain meille sopivaa.

Ja ne unelmat, ja haaveet; ne elävät entistä vahvemmin. Ja vahvimpana elää luottamus siihen, että tämän ratkaisun myötä voin olla paras mahdollinen äiti kolmiolle. Se on maailman tärkein juttu.

P.S jos sinulla on tarvetta multitalentille, joka osaa käskyttää mieslaumaa, jauhaa purkkaa, ja keittää kahvia samaan aikaan, hihkaise hep kommenttiboksiin! Tai heitä viestillä. Nyt olisi vapailla markkinoilla yksi kappale talentteja.