mustaa, ja valkoista

Elämä olisi varmasti aika kuluttavaa, jos se olisi vain sitä mustaa, ja valkoista. Ääripäitä, ilman mitään ajoittaista harmaata perusmössöä. Harmaa perusmössöpäivä ei ehkä anna tolkuttomasti, mutta harvemmin myöskään ottaa isosti. Päivä menee eteenpäin omalla painollaan, ei tapahdu mitään maata järisyttävän positiivista, eikä myöskään mattoa jalkojen alta vievää ikävää juttua. Luojan lykky enimmäkseen arki on sitä harmaata.

Eilen illalla, Sampun kömpiessä muutaman tunnin unien jälkeen Edwardin vierestä vanhempiensa viereen, viimeinen ajatukseni oli ennen nukahtamista, että olipa hyvä päivä. Siihen ajatukseen oli menneen viikonlopun jäljiltä varsin mukava nukahtaa...

Topon elämä osaa olla vuoristorata-ajelua. Vaikka tiedostamme, että tulee hitaita, pitkiä, odottavia, iloisia nousuja ylös, niin tiedämme, että sieltä ylhäältä voidaan myös tulla salamana alas. Ja siis sieltä todellakin tullaan kovaa, ja samalla kovasti huutaen. Vaikka edessäsi olisi kartta tulevasta vuoristorata-ajelusta, se alamäki osaa yllättää. Ja sitä ehtii unohtaa, miten pimeää, ja  toivotonta pohjalla on. Ja miten hemmetin pitkä se pohjalla oleva, pelottava tunneli osaakaan olla. Suurin toivottomuuden, ja surun aihe on tietenkin se, että Topon on huono olla. Ja numero kakkosena ehkä tulee ahdistus siitä, että kauanko tämä huono vaihe nyt sitten kestää. Kolme päivää? Viikon? Kuukauden? Vai niin kuin aikoina menneinä; sellaiset reippaat puolitoista vuotta. Taas olisi kristallipallon paikka.

Koko viime viikon ajan olin aistinut sitä laskua edeltävää tunnelmaa, mutta pistin nämä aavistukset, ja tunnelmat Topon flunssan piikkiin. Tauti kiukuttaa. Ja ärsyttää. Ja huudatuttaa. Ja itketyttää. Miehen kotiutuessa työmatkalaan, raportoin havainnoista. Mies totesi seuraavan aamun iloisten aamutoimien jälkee allekirjoittavansa raporttini. Nyt tuulee ihan väärältä suunnalta. Viikonloppuna lähdimme normaalisti puuhastelemaan eksoottisten normiviikonloppupuuhiemme pariin, eli kauppaan, ja puistoon. Kun kesken puuhastelujen Topon vuoristoratavaunu lähti ennennäkemättömään syöksylaskuun. Dyykattiin korkealta, ja kovaa ennätyksellisen lyhyellä aikavälillä. Tuntia aiemmin autossa tyytyväisenä kikatellut Topo, oli yhtäkkiä vaihdettu johonkin pahan riivaamaan. Siis ainakin todella pahanolon riivaamaan. Meidän rusoposkinen, siniharmaasilmäinen pikku-ukkomme oli yhtäkkiä kalpea. Ja äänekäs. Siis todella äänekäs. Ja tyyppi, jonka seuraavan liikkeen normiarjessa voi ennalta-arvata, oli täysin ennalta-arvaamaton. Tästä muistona allekirjoittaneen "entinen puhelin". Sekä viemärin päältä kaavitulla kuravedellä sammutettu jano.

Leppoisa lauantaikauppailu oli kaikkea muuta kuin leppoisaa. Topo huusi. Miehen kanssa kiristelimme leukoja, ja hampaita, ja annoimme toisillemme tiukkasävyisiä ohjeita "nyt äkkiä kamat kasaan, ja hemmettiin täältä kaupasta". Normikeskustelun "mitä tänään syötäisi" sijaan heittelimme koreihin vähän sitä sun tätä; eiköhän sieltä löydy jotain, josta voi väsätä perheelle ruoan. Jos ei, niin eletään hemmetti vieköön puurolla, ja pyhällä hengellä. Tai voidaanhan me aina tilata pizzaa...

Vähän väliä kadotimme Topon aarteineen (paketti nakkeja, pussi pullaa, ja paketti pinaattilettuja) kauppaan. Ja syyttelimme miehen kanssa toinen toisiamme, koska se oli aina "sen toisen vahtivuoro". Kun Topo oli löytynyt, tehotiimi Sampu&Edward olivat teillä tiettymättömillä, ja pääsimme taas syyttelemään toisiamme. Joskin tehotiimin liikkeet olivat suht ennalta-arvattavat; sipsi- tai karkkihylly. Kauppareissu meni jotenkuten ookoo toivottoman pitkään kassajonoon asti. Jossa kaikilta loppui pinna. Topo huusi koska ei saanut kävellä aarrekorinsa kanssa suorinta tietä paikasta A = kauppa, paikkaan B= auto. Edward vinkui koska kaupasta ei löytynyt oikean merkkistä sipsiä. Sampua kyllästytti, joten hän päätti ryntäillä. Päättömästi. Minne sattuu. Ihan kokoajan. Lopetimme miehen kanssa kokonaan kommunikoinnin. Emme jaksaneet enää välittää, tuijottaako joku. Luultavasti jompikumpi maksoi ostokset, ja toinen ne pakkasi, ja joku katsoi lastenkin perään, koska autoon asti päätyi pari kassillista ruokaa. Ja kolme lasta. Ja yhtään vartijaa ei juossut peräämme. Autossa 2/5 porukasta pillahti tuskaitkuun. Loppulössin ollessa hiljaa. Tunnelma ei ollut ihan katossa. Olin niin surkeana, etten muistanut ostaa itselleni edes lauantaikarkkia. Ja sitä ei tapahdu ihan helposti.

Tuo viikonlopun päivä otti äärimmäisen koville. Mietin, minkälaista elämä oli, kun Topo oli aiemmin jatkuvasti epäkunnossa, näiden epäkuntokausien sijaan. Ei tyyppi minkään mittareiden mukaan ole kunnossa ollut tässä välissäkään. Mutta on kuitenkin siinä määrin kunnossa, että me voimme elää. Ja ennenkaikkea; siinä määrin kunnossa, että Topo on ollut ajoittain hyvinkin onnellinen Topo. Silloin kun Topo on epäkunnossa, Topo itkee sydäntä särkevästi. Topo on harmaa. Topon silmien tuike on sammunut, ja tilalla on vain silmien kautta heijastuvaa kipua, ja pahaa oloa. Me emme käy yhdessä kaupassa. Emmekä kahviloissa. Silloin ei ole perhettä. On tiimi Edward, Sampu + vanhempi, sekä tiimi Topo + vanhempi. Se kuka on jäsenenä tiimissä Edward&Sampu pääsee elelemään suht normaalia eloa. Se joka viettää aikaa jäsenen Topo kanssa, on valmiudessa tarjoilemaan ruokaa vartin välein. Ennakoimaan, tarvitaanko nyt kipulääkettä, vaiko lisää epilepsialääkettä. Ja paijaamaan migreenikohtauksen jäljiltä nykivää pikkumiestä unten maille.

Vietin loppupäivän velloen syvissä epätoivon syövereissä. Edwardille asia oli hyvä selittää sillä, että äidin elämä järkkyi rikkoutuneesta puhelimesta. Edward lohdutti "äiti, älä sure, me korjaamme puhelimen".

Aivan toisenlainen päivä tuli taas vastaan muutamaa päivää myöhemmin. Topon elämä alkoi olla jotakuinkin raiteillaan, kiitos ylimääräisen lääkekuurin. Pahanolon riivaaman tilalla oli taas  rusoposkinen pikku-ukko. Joka osoittaa ikkunasta ulos, ja sanoo "kaa", ja kun vastaat "niin, hyvä Topo: KATSO", hyppii pikku-ukko innosta. Häntä ymmärretään. Päiväkodista tuli viestiä, että Topo on ollut muutamaan otteeseen ns pysäkillä, mutta muutoin ihan hyvällä tuulella. Skippaamme yli kohdan pysäkillä, ja tartumme kohtaan muutoin hyvällä tuulella. Valtakunnassa kaikki suht ok.

Aamupäivän puistoilu-ja kauppareissun sijaan lähdemme Sampun kanssa opettelemaan potkupyöräilyä. Ja kävelemään metsään. Ja keinumaan. Ja tekemään pihahommia. Sampua naurattaa kokoajan. Minua naurattaa kokoajan. Menemme sisään tekemään ruokaa. Sampu kaivaa kätköistään 15 pikkuautoa, ja asettelee ne riviin. Käyn hakemassa jemmoista parkkitalon (kannattaa välillä jemmata leluja muutamaksi kuukaudeksi, jonka jälkeen palauttaa ne kiertoon: se on kuin olisit järjestänyt lapsille ylimääräisen joulun!), ja alan tehdä ruokaa. Sampu leikkii parkkitalolla pari tuntia putkeen.  Edward, ja Topo kotiutuvat koulusta, ja päiväkodista. Kummatkin ovat hyvällä tuulella. Ruoka maistuu. Kukaan ei riitele, ei tappele, ei voi huonosti. Edward tekee kiltisti läksyt. Sampu leikkii taas parkkitalolla. Topo osoittaa ikkunasta ulos, ja sanoo "kaa". Tuo pallon, ja sanoo "heiä". Olen onnellinen.

Osaisinko olla tuollaisesta päivästä niin onnellinen ilman noita aallonpohjia? En osaa sanoa. Mutta kiitos aallonpohjien, osaan skipata yli kohdan "pysäkillä" reissuvihkosta. Ja sisäistää kohdan "hyväntuulinen". Jos ollaan hyväntuulisia, ei olla hirveän huonovointisia. Pysäkeistä viis. Mustaa, ja valkoista. Ja onneksi välissä paljon harmaata.

P.S SUUREN SUURI kiitos teille kaikille, jotka jaksatte lukea tarinoitani. Ensimmäinen 10.000 näyttöä pamahti täyteen. Olen häkeltynyt.