normisettiä

Olen moneen kertaan raapustanut yrityksistämme elellä normilapsiperhearkea, siinä kuin "kaikki muutkin". Vaikka tosiasia on se, että siihen arkeen on heitelty ylimääräistä haastetta oikealta, ja vasemmalta. Joinan päivinä onnistumme projektissa "normisettiä"  todella hyvin. Pidämme pienimuotoisia voitonjuhlia kotona sipsien, ja pannareiden muodossa. Olemme miehen kanssa maailmanvalloittaja-fiiliksillä. Ja mietimme, että onko tämä elo nyt sitten oikeasti niin erilaista.

Toisinaan saamme suorituksista hylätyn. Miinuksella perään. Suremme sitä hylättyä, jossa on miinus perässä. Saatamme hetken kieriä epätoivoa lähentelevässä tilassa, kunnes: Kampeamme itsemme jaloille, yritämme uudestaan. Yleisesti ottaen seuraavan suorituksen yleisarvosanaksi muodostuu jopa hyväksytty, kiitos aiemmasta hylätty miinuksesta opitut asiat. Hylätty miinuksineen jää unholaan mielen arkistokaappiin, ja pidämme taas "normisettiäbileitä".  Elämän vuoristorataa…

Kaiken sirkuksen, josta osa on hyvin normaalia lapsiperhesirkusta uhmineen, puuro-pesu-läksy-kiukkuineen, ja yön yli valvottavine kulkutauteineen lisäksi mukaan mahtuu kuitenkin hyvin paljon "epänormaalia". Kuten ne tapaamiset vammaispalveluiden, ja terapeuttien kanssa. Lääkepohdinnat lääkäreiden kanssa. Ja mielen palapelit siitä, että kuuluuko tämä huononolon palanen palapeliin "huono päivä", "uhmaikä", vaiko "sairaudesta johtuva huono olo". Tätä palapelin tekoa yritämme miehen kanssa tasapainottaa ystävien, ja harrastuksien parissa. Kun pelaat tennistä, tai haet hikeä pintaan punttiksella, olet vain yksi tenniksen pelaaja, tai kuntosalityyppi. Ihanan normaalia.

Ihanan normaalia oli myös viikonlopun yli kestävät ystävän syntymäpäivät. Vaikka lähtö ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, kiitos allekirjoittaneen hylätty miinuksen saanut suunnitelmien toteutus, reissu oli kaikkea muuta kuin hylätty. Se oli kiitettävä plus. Unohtumaton kiitettävä plus.

Heitä kymmenen keski-ikäistä (mieleltään ikinuorta) naista kolmeksi yöksi yhteiseen mökkiin. Sekoita hyvin, ja voilá; aikaiseksi voidaan saada tositeeveemäistä kyräilyä, nokittelua, juoruamista, ja ääneen kinaamista. Tai toinen vaihtoehto; kolmen vuorokauden naurufestarit. Voitte arvata reissumme tuloksen. Sillä porukalla vaihtoehto "tositeevee" ei olisi vain kertakaikkiaan ollut mahdollista.

Sen lisäksi, että sain reissusta elämääni lauman uusia ihania tuttavuuksia, ja nauroin niin että naamaan sattuu vieläkin, oli yksi isommista jutuista se, että olin normaali. Siellä muiden äityleiden seurassa olin vain yksi äityli lisää. Muiden naisten keskellä vain yksi nainen lisää. Koska matkan päätarkoitus oli rentoutua, ja seurustella, ja rentotumisen ja seurustelun lisäksi pienimuotoisesti urheilla areenoina laskettelumäki, lenkkipolku, ja paikallinen juottola, pikkupilttijutut pysyivät pitkälti taka-alalla matkan ajan. Olin vain keski-ikää lähestyvä, mieleltään ikinuori, joukkoon täydellisesti sulautuva, normaali minä. Ihan kuin kaikki muutkin siinä porukassa. Niin normisettiä!

Tuota muistoa yritän muistaa vaalia, silloin kun kierin hylätty miinus epätoivossa, ja mietin, miten elämästä tuli tällaista. Yritän muistaa, että täällä ollaan matkalla sillä elämän vuoristoradalla. Tänään hylätty, ensi viikolla kiitettävä. Ja välissä kaikkea siltä väliltä.