kiikkuu

Selkeä kevään merkki on se, että kolmio esittää halunsa iltaulkoilusta. Ja jopa omalla pihalla. Syys- ja talviaikaan kun oma piha on, kuin rangaistus. Jos, siis JOS satutaan lähtemään ulos koulu- ja dagispäivän jälkeen, niin sitä pitää lähteä liikenteeseen autolla. Tai bussilla. Ja puistoon. Oma piha; siellä karjutaan. Sieltä yritetään karkailla. Vaihtoehtoisesti istutaan apaattisina oven ulkopuolella, pyrkien vähän väliä sen läpi sisätiloihin. Varsinaista herkkua siis koko ulkoilutouhu. Joten emme miehen kanssa edes yritä tsempata lössiä pihalle päivittäin (hyvä jos arki-iltaisin viikottain) välillä marras-helmikuu.

Eilen oli kevät virallisesti korkattu. Edward ilmoitti ruoan jälkeen iltapäivällä, että hän katsoo hetken Elias Laivaa, jonka jälkeen me menemme ulos. Emme laittaneet kapuloita rattaisiin ehdotuksen suhteen. Pikkuveljet eivät pistäneet yhtään kampoihin, kun aloimme suorittaa toimenpidettä ulostautuminen. Kukaan ei yrittänyt tehdä nopeaa, tai hidasta liikettä bussipysäkin suuntaan kotopihalta. Piha oli ihana. Lelut olivat mahtavia. Ja niistä ei saatu aikaan mojovia nyrkkitappeluita. Ylipäänsä ensimmäiset rähinät saatiin aikaiseksi vasta siinä vaiheessa, kun allekirjoittanut alkoi tehdä ehdotuksia sisälle menon suhteen.

Talvisin tulee monesti haikailtua kerrostaloasumisen perään. Täällä sitä kökitään. Pimeässä. Metsän reunassa. Pitää tampata polku, että pääsee pihalta ihmisten ilmoille (suurinpiirtein, siis ainakin runsaslumisena talvena). Ja niitä ihmisiä näkee oikeasti hyvin satunnaisesti. Jos maito on loppu, sen vuoksi ei lähdetä liikenteeseen. Siinä kello 18 hujakoilla viimeistään, alkaa tuntua yöltä.

Keväällä mietteet muuttuvat. Ja pihalla istuessa miehen kanssa mietimme, että emme me kyllä kerrostaloon muuta. Ikinä. Pitää toimittaa suuria toimenpiteitä, jotta pääsee ulkoilemaan. Kesällä kerrostaloissa on tuhottoman kuuma. Ja pitää kokoajan yrittää pitää volumetaso matalalla. Naapureiden vuoksi. Niin; Ja missä siellä voi grillata?

Yksi omapihajuttu josta haaveilin pitkään, oli oma pihakeinu. Siis sellainen rustiikkinen. Puinen. Joka olisi metsänreunassa. Jossa istuisin kesäiltaisin viinilasi kädessä ihmettelemässä elämän mahtavuutta. Ja päivisin kiikkuisin siinä aikakausilehti kädessä, seuraten kolmion iloista leikintää pihamailla. Nyt meillä on keinu, ihan perintökeinu. Peritty ihanilta ex-naapureiltamme, ystäviltä. Ja se on siinä metsänreunassa.  Täydellistä? Noh…

Kerran istuimme siinä miehen kanssa illalla, ne viinilasit kädessä. Ja totesimme viiden minuutin jälkeen, jotta metsän reunassa on liikaa hyttysiä. Ja häivyimme. Emme ole sen jälkeen testanneet iltakeinumista. Kerran istuin siinä keinussa aikakausilehden kanssa. Viisi minuuttia. Ehtimättä avaamaan lehteä. Koska kolmio sai aikaiseksi jonkin sortin tilanteen, jostain lelusta. Tai karkailivat kokoajan näköpiiristä etupihalle kiljumaan. Ja keinumistuokioni meni heidän perässä laukkailuun.

Mutta siellä se keinu on. Odottamassa hyttyksettömiä kesäiltoja. Ja vaikka sitä, että ehkä neljän vuoden kuluttua voin istua siinä päivällä, lehteä selaillen. Ja takuulla ikävöiden niitä päiviä, kun en sitä ehtinyt tehdä.

Pari isoa funktiota keinu täyttää jo nyt: kahden vuoden jälkeen voi liene sanoa, että siinä otetaan vuotuoinen "kolmio koossa kevät kuva".

Ja toinen on se, että kun Edward ja Sampu juoksentelevat takapihan kallioilla, Topo kaivautuu äidin kainaloon. Ja me keinumme. Kun äiti hokee "kiikkuu kiikkuu, äitin Topo keinuu"; se saa aina Topon nauramaan. Ihan aina. Ihanaa, onnellista kikatusta.

Keinu on rakkaalta ystävältä peritty. Ja siinä on saatu jo monta rakasta muistoa aikaiseksi. Vaikka ne eivät sisällä iltoja viinilasi kourassa. Ja päiviä lehtien seurassa. Tuskinpa niitä päiviä, ja iltoja joskus vanhana edes muistaisi? Sitä ihanan hersyvää kikatusta en unohda ikinä. Ja kolmio-keinussa-kuvat elävät ikuisesti.

Kolmio 04/2013

 Kolmio 03/2014