bermudankolmio: Yhdeksän vuotta

Yhdeksän vuotta sitten, tällä kellonlyömällä söin pizzaa, sängyn päällä. Seuranani mies, koira ja iso maha. Tyyppi siellä mahassa oli antanut odottaa itseään. Mentiin viikko ja kaksi päivää yli lasketun ajan. Olin aamulla käynyt synnytyssairaalassa tarkastuttamassa, josko tyypin vuokrasopimus voisi vihdoin olla katkolla. Kyllä vain, näin kuulemma oli. Alustavasti, tuona perjantaiaamuna, lääkäri lupaili meille vauvaa kuluvan viikonopun aikana. Pizzan syömistä vaikeutti pikkuhiljaa vahvistuvat supistukset. Alkoi jännittää.

Vielä saman vuorokauden aikana me saimme sanoa moikat ensimmäiselle lapsellemme. Meistä oli miehen kanssa tullut vanhempia. Pikkuinen nyytti oli rauhallinen. Pelotti vaihtaa vaippaa. Ja ottaa hänet syliin. Nukkua en voinut koko yönä; minun oli herkeämättä katseltava pientä, täydellistä, punahiuksista (kyllä) vauvaamme.

Seuraavana aamuna vauva vietiin kipin kapin lastenosastolle. Laitettiin tippa päähän. Vauva oli sairas. Ei vakavasti sairas, mutta siinä määrin, että hän tarvitsi osastohoitoa. Hoivasin nyyttiämme päivän. Illalla siirryin synnyttäineiden osastolle laskemaan tunteja siihen, kun näkisin taas pienen, punahiuksisen, täydellisen poikamme. Saisin ottaa hänet syliini. Yöllä, tunteja laskiessa, tunsin sellaista fyysistä ikävää, jota en ollut ikinä tuntenut. Ja sellaista pakahduttavaa rakkautta, jota en siihen päivään mennessä ollut tuntenut. Se kuuluisa äidin rakkaus oli syttynyt isoon roihuun.

Yhdeksän vuotta myöhemmin nyytistä on kasvanut pitkän huiskea poika. Joka salaa hautautuu peiton alle iltaisin katselemaan iPadilta Tuomas Vetureita. Joka jakaa lauantaikarkkinsa ja sipsinsä auliisti omat herkkunsa ahmineiden pikkuveljien kanssa. Jonka päällimmäisenä ajatuksena maailmassa on muiden hyvin vointi. Joka kiittää äitiä siitä, kuinka hän hienosti teki ruokaa. Ja silkasta kohteliaisuudesta muistaa ajoittain myös kehua sen ruoan makua. Hän vihaa hiusten pesua. Rakastaa uimista. Hän haaveilee kesästä ja uimarannoista. Ja siitä, että aina olisi loma. Hän voisi elää sipseillä ja suklaalla. Hän puhuu, kuin papupata, vaikka meille muuta hieman jo lupailtiin jokunen vuosi takaperin. Jostain kumman syystä hän puhuu täydellistä kirjakieltä. Valitettavasti me vanhemmat emme voi ottaa kunniapisteitä tästä ominaisuudesta. Emme ensimmäistäkään. Sitä nyyttiä vielä hautoessani haaveilin yhteisistä leipomistuokioista, siitä kun käymme yhdessä uimassa. Ja luistelemassa. Moni näistä asioista antoi odotuttaa itseään, vuoden jos toisenkin. Mutta nyt me teemme kaikkea, mistä hautomishommissa haaveilin. Kun alan tehdä ruokaa, Edward kysyy, voiko hän auttaa. Ja kun Topo on tilapäishoidossa, Edward varmistelee, että voimmehan leipoa Topolle pullaa, kun hän kotiutuu. Koska Topo rakastaa pullaa.

Tänään täällä koristellaan kakkua ja leivotaan suklaamuffinsseja. Paistetaan pizzaa. Ja leikitään uusilla leluilla. Niin ja tietenkin kahvitetaan mummit, kummit ja Edwardin tärkein ystävä.

Mummien ja kummien kysellessä lahjatoiveita, listasin ne mitä oikeasti toivotaan ja tarvitaan (tarvitsemis puolen kallistuessa enemmän siihen, mitä äiti-ihmisen mielestä tarvitsemme). Ja annoin mummeille ja kummeille vinkkiä siitä, että kahdenkeskinen aika Edwardin kanssa voisi olla enemmän kuin pop. Kahvila- tai kotieläintilavisiitin muodossa, vaikka. Leffareissunkin eittämättä ollessa arvostettu juttu. Kas kun sitä sataprosenttista huomiota on välillä vaikea antaa lapsukaiselle, joka omistaa kaksi kaksi pikkuveljeä.

Omaa aikaa pääsimme Edwardin kanssa viettämään jo viikonloppuna; messuillessa. Kaverini oli jokunen aika sitten vinkannut, että Meidän Viikonloppu-messusivujen kautta voi hakea messuille blogipassia. Hän varmisti viestin perille menon laittamalla minulle linkin hakukaavakkeeseen. Ja siinä vaiheessa, kun kaverini vielä varmisti viestin plus linkin perille tuloa "laita se hakemus"-kannustusviestin muodossa, täytin kaavakkeen. Jonka jälkeen hyvänä unohtelijana unohdin koko asian. Kunnes; sain sähköpostia Messukeskuksen osoitteestaa. Tällä kertaa siis tähtien ollessa meille suotuisassa asennossa.

Niinpä Linnakeikan jälkimainingeissa, yhden yön levon jälkeen, lähdimme rinta rottingilla Edwardin kanssa tutustumaan messujen tarjontaan. Ympäten samaan reissuun kaiken, mikä Edwardin "parasta tekemistä"-listalla menee huippusijoille; junalla ajelun, ravintolakeikan, jäätelöhetken, kauppareissun.

Kotiin lähdön hetkellä Edward veti ns liinat kiinni. Hän ei maar mihinkään kotiin halua lähteä. hän haluaa olla messuilla. Äiti-ihmisen lahjontayritykset torpattiin pontevalla EI:llä. Messuilla kun oli aivan loputtomasti nähtävää. Ja tehtävää. Meidän viikonloppu ei ollut syyttä suotta Meidän Viikonloppu; messuilla oli pupuja, ja aaseja, kissoja ja koiria, lehmiä (joita sai rapsuttaa, ykkösjuttu!), heppoja joilla ratsastaa, loputtomasti koruja, käsitöitä, outlet-pisteitä, joissa äiti-ihmiselle riitti hiplattavaa. Tähän voisi heittää yhden hyvin käytetyn lausahduksen "jokaiselle jotakin". Me taatusti teemme pidemmän luokan täsmäiskun kyseisille messuille ensi vuonnakin. Äiti-ihminen ja Edward, meidän pitkän huiskea nuori miehemme, maailman paras isoveli, maailman herttaisin pikku-ukko. Joka täyttää tänään yhdeksän vuotta.

Kiitos siitä, että tulit meille asumaan ja olemaan.