Peltivaurioita

Torstaina sain mieheltä kuvaviestin (ohi menneen soittoyrityksen perään) puhelimeeni. Kuva oli otettu hieman osumaa ottaneen automme peräpäästä. Viesti kuvasti hyvin kulunutta viikkoa; osumaa on otettu, mutta henkilövahingoilta vältytty. Mies oli päättänyt yllättää Linnassa hengailevat  perheenjäsenensä lounastoimituksella. Suunnitelma hyvä. Toteutus ontui, auton perään ajaneen bussin muodossa. "Se on peltiä vain" ajatus ei tuntunut tuossa vaiheessa järin lohduttavalta. Jos joskus, niin tällä viikolla toimiva, kolaroimaton auto, oli sekalaiselle seurakunnallemme lähestulkoon elinehto.

Topo siis vietti aikaa siellä Linnassa reilun parin vuorokauden ajan. En ollut innoissani osastoajatuksesta sinne mennessä. Ja ehkä vielä vähemmän sieltä pois tullessa. Muistin taas kristallin kirkkaasti, miksi välttelemme paikkaa kuin pahemman luokan kulkutauteja; siellä oleilu tuo varsin harvoin mukanaan mitään uutta puhtia elämään. Topolle taasen kymppi plussa ja papukaija merkit päälle reippaudesta; normi osastolta karkailu yritysten ja jatkuvan möykkäämien sijana, hän käyttäytyi varsin mallikkaasti. Katseli  ajoittain rauhassa sylissä Nalle Puhia. Katsoen äiti-ihmistä merkitsevästi jokaisen elokuvan lauluosuuden kohdalla. Äiti-ihmisen syvästi pahoitellessa sitä, että ei osaa viiden Nalle Puh elokuvan jokaista lauluosuutta ihan täysin ulkoa. Topo suostui ainakin maistamaan lounaita ja illallisia sponsored By Linna. Hän sanoi tutulle hoitajalle nätisti "moi". Ja sen lisäksi hienosti esitti koko ongelmarepertuaarinsa kohtauksista kierroksilla olemiseen. Yökukkumisella höystettynä.

Parin vuorokauden Linnassa oleilun turhauttava lopputulema oli jotakuinkin se, että ei tässä nyt kauheasti mitään ole tehtävissä. Yritetään vähän vähentää yhtä lääkettä, kokeilla josko vitamiineissa olisi taikaa. Otetaan huonoille jaksoille yksi lääke lisää palapeliin mukaan. Niin ja sitten siirrellään lääkeannoksia aamusta iltaan ja sitä rataa. Koska Topolla on tapana huonosti voidessaan valvoa paljon, ehdotti tuiki tuntematon lääkäri äiti-ihmiselle torstaina, että Topolle voisi antaa jonkin sortin unilääkettä. Kieltäydyin kunniasta; Topo kun kyllä nukkuu voidessaan paremmin. Ratkaisu Topon ongelmiin ei todellakaan ole unilääke. Se on korkeintaan pikku nuotiopalojen sammuttelua, tietämättä missä todella roihuaa. Kyseisestä unilääkettä ehdotelleesta lääkärituttavuudesta jäi päällimmäisenä mieleen se, että  hänellä ovat menneet lausahdukset "kuuntele vanhempia" ja "vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten" ohi ihan täysin.  Perjantaina mielikuva vahvistui: lääke idean torppaamisesta huolimatta, kotiinlähdön aikaan kerrottiin, että lääkekortille on nyt merkitty tällainen unilääke huonojen aikojen varalle. Kolmiolla on kokeiltu tähän mennessä "sen sataa" eri lääkettä oireiden helpottamiseen. Mikään ei ole toiminut kunnolla. Monilla lääkkeillä on saatu vain vointi huonommaksi ja pää enemmän sekaisin. Siinä syy siihen, miksi en ole riemusta kirkuen syöttämässä seitsemän vuotiaalle pikku-ukolle unilääkettä, hänen huonovointisuuskohtauksiinsa. Se kun on vain lapsen turruttamista. Ei hänen vointinsa parantamista.

Olimme miehen kanssa sopineet Linnakeikalle Topon-hoito-vuorot. Jotta kummankaan työ ei pääsisi liikaa kärsimään siitä, että luuhataan päivätolkulla muualla, kuin työpaikalla. Ja jotta kummankin vireystila pysyisi edes jotakuinkin kohtalaisena; sairaalassa lapsen kanssa oleilu kun osaa olla varsin puuduttavaa puuhaa. Tällä kertaa miehen kohdalla luki lukujärjestyksellä perjantain aamupäivätuntien kohdalla "Topo", sen työpaikan sijaan. Hänen siis toimiessa työpaikallaan luuhaavalle äiti-ihmiselle sanansaattajana siitä, mitä Linnan loppukeskusteluissa tuumattiin Tapauksesta Topo. Puhelimen alkaessa piipata, alkoivat sisäiset kierrokseni nousta. Unilääke = punaisella mennään. Ei oikein neurologisille ongelmille voi tehdä mitään = moottori huutaa ylikuumentumista. Käytöshäiriöihin voisi kokeilla isommilla annoksilla psyykelääkkeitä = ookoo, moottoririkko. Siinä vaiheessa piti nousta pöydän äärestä, kävellä käytävää ees taas. Nieleskellä vimmalla silmissä polttavia pettymyksen, kiukun ja epätoivon kyyneleitä. Homman päätyessä erittäin aikuismaiseen soittoon miehelle "nyt siis oikeesti sanot niille lääkäreille, että me ei mitään unilääkkeitä aleta Topolle syöttää. Ihan oikeesti. Sanot HETI". Muutamalla lapsilta kielletyllä sanalla höystettynä. Ja perään purkaus siitä, että ikinä ei mennä Linnaan takaisin. En hoida enää yhtään lääkärikeikka kyseisessä osoitteessa. Loppupuuskahduksella "mä en ala" kuorrutettuna. Niin; näin käyttäytyvät viisaat, fiksut, filmaattiset äiti-ihmiset kuunnellessaan lääkäreiden tuomioita. Ottakaa mallia!

Onneksi samoin, kuin pellin voi oikoa. Tai laittaa jotain varaosia rikki menneen tilalle, niin Linnakeikan aiheuttama toivottomuus-kiukku-epätoivo tilakaan ei ole pysyvä. Perjantaina nieleskelin työpaikalla niitä kiukun ja epätoivon kyyneleitä. Totesin kollegalleni, että pää on ihan jäässä ja ajatuskapasiteetti loppu. Kollegan lohduttaessa, että työssäkäyvien keskuudessa moinen on varsin jokaviikkoinen ilmiö. Ja että maanantaihin mennessä ajatuskapasiteettia löytyy jälleen siinä määrin, että pärjätään loppu viikkoon.

Iltapäivällä, kodin rauhassa, miehen ulkoiluttaessa kolmiota päästin ne kyyneleet valloilleen. Parkuen ensin toimettomana, parkumiseen keskittyen, vartin verran. Ollen täysin vakuuttunut siitä, että meidän elämämme on pilalla ja taivas tipahtaa takapihalle ensi yönä. Vartin jälkeen aloin petailla sänkyjä. Huomasin, että fyysinen tekeminen helpottaa oloa. Kaivoin imurin esiin. Imuroin vimmalla koko talon. Ja yhtäkkiä ei enää tehnyt mieli parkua. Olo oli helpottanut jossain määrin.

Illalla, kun makoilin sängyn päällä, Topo tuli luokseni. Hymyili. Katsoi silmiin. Ja antoi aarteensa; purkillisen sipsejä minulle. Jonka jälkeen liukeni omaan huoneeseensa vähin äänin. Palatakseen kahden minuutin kuluttua hakemaan sipsit takaisin. Topo ei ole ikinä aiemmin tehnyt näin. Luulen, tai siis olen varma, että Topo halusi sanoa kiitos. Siitä, että vietimme yhdessä aikaa Linnassa. Kävimme kahvilla. Katsoimme sylikkäin Nalle Puhia. Että pidimme hänestä hyvää huolta. Ja autoimme jaksamaan kolme pitkää päivää. Pieni viisas mies ymmärsi, että vaikka keikka ottaa hänellä eniten koville, niin osumia ottaa äiti-ihminenkin. Olo oli vielä helpompi.

Leppoisan illan jälkeen,  nukkumaan mennessä toteamus; Sampu sekä Sampun pehmoeläinlajitelma ovat vallanneet sänkymme. Mies hilasi peittonsa suosiolla vierashuoneeseen. Itse kömmin nukkuvan Sampun viereen. Hän näytti niin pieneltä siinä rauhassa nukkuessaan.  Pieneltä ja täydelliseltä. Olo helpotti vielä lisää; nyt palataan normiarkeen. Yritetään venkslata niitä lääkkeitä aamujen ja iltojen välillä. Toivottaan, että jossain vaiheessa sairauden rautakoura päästäisi Topoa vähän otteestaan. Että Topo saisi voida niin hyvin, että hän jaksaisi opetella uusia taitoja elämässään. Vaikka sanoja. Tai pukemista. Perusjuttuja, mutta niin isoja juttuja. Ollaan tilapäishoitojaksoja lukuun ottamatta koko perhe saman katon alla. Tietoisuus siitä, että lääkkeiden osalta on tehty aika paljon. Loppu riippuu hienosäätämisestä ja  siitä, minkälaiseen asentoon ne planeetat korjaantuvat.

Lauantaina osastokeikka tuntui jo jollain tapaa kaukaiselta. Ajatuksen täyttivät muut jutut; isänpäivä, messukeikka Edwardin kanssa (me olemme Edwardin kanssa messuihmisiä), tekemättömien töiden lista. Ja huoli; Topo on jälleen kierroksilla. Planeetat eivät vain meinaa löytää oikeaa paikkaansa. Totesimme miehen kanssa yhteen ääneen suht turhautuneina, että osastokeikan hyödyt olivat iso pyöreä nolla. Samalla kuitenkin tuntien jonkinlaista rauhaa; niiden planeettojen paikkoja on paras etsiä kotoa käsin. Tai vaikka lähipuistosta. Ja pihalta. Kauppareissulta. Perus arjesta. Uskon, että akselilla keskiviikko-perjantai me jätimme jonkinlaiset jäähyväiset Linnalle. Osastolle 11. Uskon, että Linnan osasto 11 jätti myös jäähyväiset meille. Se kortti on katsottu loppuun. Siellä on otettu osumia, ja korjattu peltivaurioita. Tutustuttu uusiin ihmisiin. Ystävystytty. Oltu turhautuneita, toivottomia, surullisia. Siellä on myös elänyt toivo, että asiat järjestyvät. Planeetat löytävät ne paikkansa. Onneksi se toivo elää yhä. Ja varmuus siitä, että kyllä me klaarataan. Välillä levätään pajalla, oiotaan peltiä. Jonka jälkeen jatketaan taas matkaa.