perjantai 21. marraskuuta 2014

Miksi

Sampulla on selkeä kyselyikä. Toistaiseksi se ei ole ollut millään tapaa rasittavaa. Ainoastaan hellyttävää ja ihanaa. Meillä on kolmevuotias. Jolla on kyselyikä. Sampun suosikkikysymys on "äiti mikä tämä on". Kysymystä toistetaan leffoista, leluista, kaupan (suurinpiirtein joka ainoasta) tarjolla olevasta tavarasta. Samalla kun yrität lappaa viikko-ostoksia ruokakaupan kassahihnalle, saat käydä läpi kassan vieressä olevat HubbaBubba tarjonnat väreineen ja makuineen "se on Sampu varmaan päärynähubbabubbaa. Se on vihreää. Ja se taas tuttifrutti hubbabubbaa. Se on pinkkiä". Hyvä väittely saatiin aikaiseksi aiheesta herkkusienet: Sampun ollessa vakaasti sitä mieltä, että niissä valkoisissa palleroissa ei vaikuta olevan mitään herkullista. Ja tyypin itsepintaisesti kiikuttaessa herkkusieniboksia kauppakorista takaisin hyllyyn.

En tiedä voiko homma olla joko tarttuvaa. Tai tietyin välein uusiutuvaa. Olen huomannut pyöritelleeni päässä miksi-kysymyksiä pitkin viikkoa.

Miksi koti on kokoajan kaaostilassa? Ei edes hallitussa sellaisessa, ylipäänsä vain kaaostilassa. Miksi pyykkien paikoilleen saaminen on ihan ylivoimaista puuhaa. Ja eritoten: miksi se on niin älyttömän ärsyttävää puuhaa. Miksi aamulla kiireessä kaikki tavarat ovat kadoksissa? Miksi illalla työpaikan henkilöstökuvaukseen vaivalla valitut vaatteet tuntuvatkin aamulla aivan vääriltä. Homman päätyen siihen, että hienon kampauksen ja siistin meikin sijaan, hölkkään bussille tukka märkänä. Totean kuvaajalle ensimmäisen jonkinnäköisen otoksen jälkeen, että "toi on ihan hyvä, musta ei saa kauhean hyviä kuvia". Kuvaajan kyllä ollessa sitä mieltä, että kuvattava on ilmeikäs ja hymy on hyvä. Mitä se sitten kuvaajakielellä tarkoittaneekaan..

Miksi olen maailman huonoin säästäjä? Päätän joka kuukausi, että nyt en osta mitään tarpeetonta. Elelen tiukasti budjetin mukaan koko kuukauden ja loppukuusta fiilistelen, miten paljon tuli säästettyä. Kesällä olen säästänyt ja sievoisen summan kasaan. Ja ostan säästöillä jotain kivaa. Teen reissun. Tai jatkan säästämistä. Suunnitelma hieno, toteutus huono. Pari tuntia omaa aikaa ja saan ajatuksia, kuten "jos nyt vaan pikkasen käyn kääntymässä tuossa vaatekaupassa". Todeten siellä vaatekaupassa, että tuo erittäin käytännöllinen, alennuksessa oleva karvaliivi, on jotain, mikä on pakko kotiuttaa vaatekaappiin. Keksien heti perään, että karvaliiviin tarvitaan kyllä siihen sopivat pöksyt ja trikoopaita. Jonka jälkeen keksin, että uuteen asukokonaisuuteen on pakko saada uudet kengät. Kun lempi lastenvaatemerkiltä tulee "nyt alkoi alet"-sähköpostiviestiä, pulssi nousee ja veri kohisee päässä; pakko ostaa. Mitään ei tarvita, mutta hei; pojat näyttävät niin söpöiltä karhupaidoissa, että sellaiset nyt on pakko kotiuttaa. Homman päättyessä siihen, että loppukuusta päätän sen säästökauden alkavan ensi kuukaudelta. Tai ainakin heti joulun jälkeen. Tai siis viimeistään tammialejen päätyttyä.

Miksi vuorokaudessa on niin vähän tunteja, että jos päätät tehdä jotain sille kotona vallitsevalle kaaostilalle, saat potea huonoa omaa tuntoa siitä, että et voi toteuttaa kolmion toivetta siitä, että äiti makaisi sohvalla reporankana, viltti päällään. Ollen vain läsnä. Tai edes ylipäänsä vain ollen. Ja miksi sitä tavaraa on pakko haalia niin maan pirusti tänne kotiin, että kaapit repeilevät liitoksistaan ja sisävarastosta vyöryy tavaraa pihalle, jos sen ovi satutaan avaamaan. Miksi en ehdi ikinä tyhjäämään kaappeja kunnolla, kun naapuri ilmoittaa vievänsä lastin tavaraa hyväntekeväisyyteen, voiden samalla viedä meidänkin ylimääräiset tavarat kiertoon. Miksi en osaa heivata hyväntekeväisyyteen kaapissa kuudetta vuotta roikkuvia jakkupukuja jotka ovat tätä nykyä "väärän mallisia" (tulkitkaa tuo miten haluatte) taikka osastoa "noihin en pukeudu enää ikinä"?

Miksi kaikki loistavat ajatukset siitä, että nyt aletaan tosissaan opettelemaan Sampun kanssa värejä, Topon kanssa kuvakommunikaatiota ja Edwardin kanssa laajentamaan kirjoitustaitoja, kaatuvat siihen, että puuhaa ehditään tehdä kolmen minuutin verran illassa? Jos sitäkään. Miksi sitä ei osaa olla itselleen armollinen siitä, että homma kuitenkin harjoitettiin sen kolmen minuutin verran? Ja miksi sitä hommaa on pakko ruveta harjoittamaan siinä vaiheessa, kun se "kuntoutettava" ja "kuntouttaja" ovat yliväsyneitä?

Miksi suklaa houkuttaa väsyneenä, työpäivän jälkeen, monin verroin enemmän, kuin hedelmät? Ja miksi sinne salille on niin samperin vaikea raahautua? Miksi on niin vaikea toteuttaa edes sitä 25 minuutin kotijumppaa? Ja miksi sportstracker ei tunne seuraavia liikuntalajeja: imurointi, vastaan pyristelevän lapsen pukeminen, lattioiden luuttuaminen ja vimmalla tahrojen kuuraaminen?

Miksi en opi milloinkaan pukeutumaan säätiedotusten mukaisesti? Miksi hanskat ovat aina väärän takin taskussa ja se suosikkikaulaliina hukassa? Miksi käsilaukun pohjalta löytyy aina kilon verran sinne kuulumatonta tavaraa? Kuten kuitteja, poikien puoliksi syömiä pullia (mistä ne sinne joutuvat?), ne hanskat joita ei lötynyt mistään, kun piti kävellä vartti vilpakassa säässä ja puoli askillista pastilleja. Miksi ne pastillirasiat aina ottavat ja lakoavat käsilaukun pohjalle?

Eilen, Edwardin ja Topon ollessa tilapäishoidossa ja miehen, Sampun & allekirjoittaneen tehdessä yhdistetyn kauppa- ja ravintolareissun tuli mietittyä, että miksi elämä ei aina voi olla tällaista? Miksi emme voi vain päättää yksi kaunis iltapäivä, että haluamme mennä porukalla syömään. Ja sen jälkeen isoon markettiin, hypistellen rauhassa tyyliin kaikkea eteen tulevaa. Miksi emme voi kotimatkalla päättää ajella rannan kautta kotiin, samalla rauhassa ihastellen talojen joulu (vai ovatko ne nyt sitten teknisesti kaamos?) valoja?

Erona kyselyikäiseen Sampuumme tiedän itse vastaukset suurimpaan osaan mielessä pyörivistä miksi-kysymyksistä.

Koti on kaaostilassa koska täällä asuu kolme pientä lasta. Ja kaksi epäsiistiä aikuista. Lapsukaiset ovat loistavia sotkemishommassa. Ja aikuiset komppaavat hommaa parhaansa mukaan. Pyykkihomma on loputon suo. Sille ei ole mitään alku- eikä loppupäätä. Pyykin kanssa puuhastelee päivittäin, mutta se on niitä projekteja, jotka eivät vain lopu. Tavarat ovat kadoksissa, koska allekirjoittaneella, allekirjoittaneen puolisolla sekä jälkikasvulla on kyseenalainen tapa tipauttaa tavarat ns niille sijoilleen. Hanskat ovat hukassa ehkä hieman shoppailuhurmoksesta johtuen: takkeja kun on monta… Ja niitä takkeja on monta siksi, että siitä shoppailusta tulee hyvä mieli. Ja koska nainen tarvitsee x-määrän kenkiä/laukkuja/takkeja, sekä toimisto/vapaa-ajan/kavereiden tapailu-vaatetta.

Suklaasta saa tieteellisesti todistetusti jotain hyvänolontunteita. En ole toistaiseksi nähnyt ainoakaan tieteellistä tutkimusta siitä, miten kulhollinen viinimarjoja vapauttaa samoin tein aivoissa endorfiineja. Saaden syöjän sillä istumalla ainakin vähän onnellisemmaksi. Salille en vain oikeasti ehdi. Koska niitä tunteja on vuorokaudessa liian vähän. Ja kotijumppaa en ole tehnyt vallitsevasta flunssa-migreeni-aallosta johtuen. Ensi viikolla voi taas aloittaas sen paremman elämän… (optimismi elää vahvasti). Kolmion kuntouttaminen on elämänpituinen matka. Kuntouttamista tulee tehtyä arjessa sen suuremmin ajattelematta. Kun rakentelemme Sampun kanssa legoilla,  tai keskustelemme HubbaBubista, luettelen värejä. Kun avataan jääkaappi kysellään Edwardilta kirjaimia maitopurkin kyljestä ja Topon kanssa liikkuessa käytetään jatkuvasti hyväksi puhelimen valokuvia.

Tiedän myös miksi emme voi tehdä extempore ravintolareissuja. Siksi onkin katkeransuloista välillä saada maistaa hetken verran sitä toisenlaista elämää. Aavistusta siitä mitä kaikki voisi olla, JOS asiat olisivat eri tavalla. Samalla kuitenkin sisällä elää toivonkipinä siitä, että vaikkei vielä ensi vuonna, eikä välttämättä kahden vuoden kuluttua, niin ehkä vaikkapa viiden vuoden kuluttua ne ravintolareissut ovat mahdollisia. Ja voimme kaikki matkustaa ulkomaille, luottaen siihen, että ainoa puuha joka tekee lomailusta vähemmän leppoisaa, on joku turistipöpöaalto.

Yhteen asiaan en vain taida saada heti vastausta; miksi lumi tulee aina yllättäen?




2 kommenttia:

  1. Kysyvä ei tieltä eksy, sanotaan. Kai se pätee vaikka itseltä kyselisi elämän suuntaviivoja. Ja ajattelempa niin, että jos näitä nykytilan kysymyksiä ei olisi, olisi joitakin muita. Ja kukapa tietää olisiko silloin yhtään sen onnellisempi. Joten: kysellään, kasvetaan ja kestetään. Ja ollaan onnellisia niistä arjen lepohetkistä! Lämpimiä ajatuksia lähettää Marsa.

    VastaaPoista
  2. Ihania viisaita ajatuksia Marsa. Kiitos niistä ja lämpimiä ajatuksia sinne myös!

    VastaaPoista