ylikunto & aivolepo

joskus viime vuoden puolella Edwardin opettaja lohdutti minua koulussa, kun valittelin, miten olen kova unohtelemaan asioita, että "hei, muistisi on varmaan ylikunnossa. Sulla on niin paljon muistettavaa. Oot vaan niin kuin liikaa treenannut urheilija: ylikunnossa". Tänään käytin samaa lohdutusta, kun ystäväni koki vanhemmuuden "onnistumishetkiä" unohtaessaan lapsensa päiväkotikeskustelun. Ja saadessaan siitä epäsuoraa palautetta päiväkotihenkilökunnalta. Lohdutin häntä myös sillä, että Topon reissuvihkoissa on nykyään päivää-ennen-muistutuksia, tyyliin "huomenna menemme retkellä" "muistattehan kouluunsiirto palaverin huomenna". Kun näitä muistutuksia alkoi tipahdella reissariin, annoin itselleni tukun luopioäiti-pisteitä. En edes muista lapseni päiväkotiretkiä. Kunnes tajusin, että päiväkodin henkilökunta ei luultavasti pidä minua maailman suurimpana luopioäitinä; he vain oikeasti tietävät, että minun kapasiteetilleni, muistettavaa on liikaa. Että oikeasti olen välillä ylikunnossa.

Olen ylikunnoltani sujuvasti unohtanut Topon päiväkodin keskusteluajan. Siis tuplaunohtanut; unohtanut tehdä kalenteriin merkinnän keskustelusta. Ja konkreettisesti unohtanut mennä keskusteluun. Lisäsin ylikuntopanoksia laittaessani puhelimen äänettömälle; koska olimme Sampun kanssa päiväunilla. Päiväkodista kukaan ei siis saanut minua kiinni. Joten mies saa kesken työpäivän puhelun päiväkodista. Puhelussa tiedustellaan, että eihän Sampulle, ja vaimollesi vain ole sattunut mitään. He kun eivät tulleet palaveriin, eivätkä vastaa puhelimeen. Ei ole heidän tapaistaan. On soitettu aiankin kymmenen kertaa. Heräsin päiväunilta siihen, kun ovikellomme soi. Mies oli hälyttänyt naapurimme tarkistamaan, että olemmeko Sampun kanssa kunnossa. Olemmehan me; kunnossa, ja päiväunilla. Ja puhelimeen tullut reilu 20 vastaamatonta puhelua.

Ylikunnoltani olen unohtanut toimintaterapeutin tapaamisen Linnassa. Muuttuneet uimapäivät Edwardin koulussa. Eväsretken Topon dagiksessa. Avaimet kotioveen koko päiväksi (ei, meillä ei käynyt kutsumattomia vieraita). Olen unohtanut sen, että taloyhtiön hallitus tulee aamulla kello 8 katsastamaan olohuoneen ikkunan eristyksiä. Ja kello kahdeksan ollut tyytyväisenä yöpuku päällä, tukka pystyssä, ihmetellen miksi ovikello soi. Lääkärien kysellessä Linnassa, koska lapsukaisemme söi viimeksi bentso-antibiootti-allergialääke-astmalääkekuurin, saan totaalisen blackoutin. Yleensä olen kirjannut kuurit kalenteriin. Ja ylikuntoisena unohtanut lääkärikeikalta kalenterin kotiin. Ja ylikunnon noustessa kohisten kerron, että "kyllä se taisi pari kuuria syödä tuossa tammi-helmikuussa. Vai hei; olisiko se ollut maalis-huhtikussa. Hmmm... Mä en nyt kyllä muista. Mutta siis pari kuuria on mennyt tänä vuonna".

Pieni merkki ylikunnosta on liene myös se, että pojille muistetaan pyytää uusia lääkereseptejä siinä vaiheessa, kun purkin pohjalta viimeinenkin tabu on vedetty naamariin. Yleensä pistän miehen aina soitteluasialle. Koska minusta on liian noloa, lähestulkoon kahdeksan vuoden lääkerumban jälkeen olla yhä ne vanhemmat, jotka eivät muista uusia reseptejä ajoissa. Miestä ei moinen hävetä. Hän hoitaa homman, olkoonkin sitten virka-, taikka päivystysaika. Satunnaisesti mies yrittää heittää ilmoille kysymyksen "miksei me soitettu aiemmin". Tähän riittää yleensä vastaus "mä hoidan kaiken muun. Mikset SÄ soittanut aiemmin". Toteamuksen jälkeen keskustelu asiasta on finito. Ja palaamme asiaan kun seuraavan kerran resepti on umpeutumassa.

Olen ihan oikeasti täysin vakuuttunut siitä, että omaan normaalia hötömmän pään. Tällä tarkoitan sitä, että pystyn omaksumaan suorastaan loistavasti höttöä informaatiota; kuten Kentin uusien biisien sanat. Opin ne heittämällä. Osaan ulkoa iltapäivälehtien viihdeosioiden uutiset. Osaan luetella ulkoa jokaisen ruotsalaisen miljonääriäiti-sarjan staran nimen. Ja heidän perheenjäsentensä nimet. Mutta hei; jos pitää muistaa jotain valtion päämiehistä, historiasta, maailmanpolitiikasta; noup. En muista. Yritän lukea iltapäivälehtien Ukraina-tiivistelmät, koska en vain kehtaa olla niin auttamattoman pihalla, ettenkö tietäisi mitä siellä noin niin kuin suurpiirteisesti tapahtuu.

Välillä saan itseni sivistämispuuskia: halusin välttämättä, että tilaamme Suomen Kuvalehden koska "tykkään lukea sitä". (muistan hämärästi, että joskus 20 vuotta sitten tykkäsin oikeasti lukea sitä). Mies varmisti moneen kertaan, etten vain sekoita Suomen Kuvalehteä, ja Kodin Kuvalehteä. Ei; en sekoita. Haluan Suomen Kuvalehden. Ja aion lukea sen orjallisesti kannesta kanteen, tietoa imien, ja omaksuen. Suomen Kuvalehti on tullut meille kolme kuukautta. En ole vielä "ehtinyt" avaamaan yhtään lehdistä. Miehen työmatkalta tuomat ruotsalaiset juorulehdet oli kahlattu läpi tunti sen jälkeen, kun mies saapui reissusta.

Välillä puolustelen miehelle tätä höttöpäisyyttäni sillä, että tarvitsen aivolepoa. Kun päivän to-do-listalla on soittaa Linnaan, jotta saadaan uusi e-resepti lääkkeille (tällä kertaa ennakoivasti, purkissa on vielä kahden päivän lääkkeet). Varmistaa, että taksit noutavat, ja hakevat Edwardin ja Topiaksen tilapäishoitopäivinä oikeisiin aikoihin. Ilmoittaa oikeat ajat eteenpäin koululle, ja päiväkodille. Muistaa kouluunsiirtopalaveri. Valmistautua "linnakeikkaan", ja tehdä lääke- sekä tavaralistat tilapäishoitopaikkaan, niin olen saanut tarpeekseni ns vakavasti asioista. Tarvitsen aivolepoa. Tarvitsen Kentin biisien hyräilyä, saippuasarjoja, juorulehtiä, Tarvitsen Lady Gagaa juoksulenkillä. Minä en tilannut näin vakavia asioita muistettavaksi, ja ajateltavaksi. Siksi tarvitsen höttöä, ja ehkä vähän irtokarkkia sen kanssa.

Uskon vakaasti, että osa "ylikuntoani" johtuu mielen pienestä kapinasta. Hoidan asiat, joita en oikeasti halua hoitaa. Protestoimatta. Suurempia valittamatta. Itkemättä. Eteenpäin porskuttaen. Yhden asian hoidettuani, sujuvasti seuraavaan asiaan tarttuen. Ja tämä kapina konkretisoituu saippua- ja unohtelutarpeena.

Onneksi se unohtelutarve on valikoiva. En usko, että ikinä voin unohtaa mennyttä äitienpäivää. Menimme vihdoinkin kävelylle Tammisaaren luonnonsuojelualueelle. Paikkaan jonne olen halunnut kävelylle monen monta vuotta. Kävelimme siellä kaksi tuntia. Kukaan ei karannut, pudonnut mihinkään, eikä vedellyt mahdottomia kilareita. Vietimme ehkä yhden elämäni parhaista kaksituntisista samoillen valkovuokkojen seassa. Kanssavaeltelijoiden luoden ystävällisen hymyileviä silmäyksiä poikalaumaamme kohtaan. Edwardin, ja Sampun poimiessa valkovuokkoja. Ja Topon tarjotessa palloa ohikulkijoille "heiä" pyynnöllä höystettynä. Ja moikatessaan iloisesti joka ainoaa vastaantulijaa. En usko, että ikinä joudun niin ylikuntoon, että tuo päivä jäisi unholaan.