tavallinen minä

perus-tavallinen-tilanne; Edward ja mies kiistelevät siitä, katsotaanko tv:stä Rio-elokuvaa. Vaiko jääkiekkoa. Sampu kantaa askarteluvälineitä esiin. Topo polskii kahluualtaassa; heittelee ilmaan palloa, ja kiljahtelee perään sitä sun tätä. Sitä sun tätä tarkoittaen "ohhoh" "aahhaahh" "iiäääh". Raikuvalla äänellä. Allekirjoittanut tuskailee loputtoman tiski-pyykki-sotkuvuoren kanssa. Elämää. Tässä ja nyt. Ihan tavallista elämää.

Sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa juttujani tässä kyseisessä osoitteessa, sivustoa on näytetty 20.000 kertaa. Ihan hurjaa. Olen iloinen, ja otettu, ja ihmeissäni. Täällä kirjoittaa tavallinen minä. Tavallisia juttuja, ehkä vähän epätavallisesta arjesta, mutta arjesta kuitenkin. Kuvat eivät ole ammattikuvaustasoa, jutun laadusta puhumattakaan. Silti juttujani jaksetaan lukea. Ihan käsittämättömän mahtavaa!

Kuka on tavallinen minä; no keski-ikäinen nainen. Joka kamppailee niinkin eriskummallisten asioiden kanssa kuin; ikuinen laihdutusprojekti. Elää haavemaailmassa, jossa viikon urheilukuurilla, ja kovalla vedenjuonnilla päästään ns biitsikuntoon. Eikä vuosienkaan jälkeen opi, että näin ei vaan tapahdu. Joka kesä tulee yhtä suurena yllätyksenä se, että kahdeksan vuotta sitten "hieman pinkeinä" ostetut shortsit ovat; tadaa... Yhä hieman pinkeitä Totuuden nimessä hieman enemmän pinkeitä. (ookoo, aikailailla pinkeämpiä…)

Tavallinen minä ei ole mikään kokkikolmonen. Triomme valitsee mennen tullen, ja heittämällä kaupan hyllystä pinaattiletut, ja perunasoselaatikot toivelounaiksi. Äidin ehdotukset itse tehdystä pizzasta-nakkikastikkeesta-lihapullista torpataan. Korkealta, ja kovaa. Tavallinen minä kokkaa sinnikkäästi niitä pizzoja-nakkikastikkeita-ja lihapullia. Toivoen, että joku päivä ne kelpaavat koko kolmikolle. Samalla lukien sydänsyrjällään einesruoan vaaroista: kohta ovat lapset ihan pilalla. Ja tarjoillen jääkaapista pinaattilettuja, ja perunososelaatikkoa, koska "jotainhan niiden on syötävä". Tässä vaiheessa annan kyllä erityiskunniamaininnan Edwardille; Jälkiruoan toivossa Edward pistelee menemään kokkauksen, kuin kokkauksen, a la mama.

Tavallinen minä toivoo omaavansa ihan hemmetin paljon pidemmän pinnan. Kun trio vetää hermot tiukille, hermot ovat tiukkina. Ja tämä huutaa. Niin, että naapuritkin kuulevat. Siinä ei kymmeneen laskemiset, ja vanhempana olemiset paljon paina. Kun otsasuoni tykyttää, paineiden pitää purkautua jotain kautta. Ja ne purkautuvat äänen muodossa. "nyt loppui" ollee suosikkihuudahdukseni.  Heti perään tämä potee suunnatonta, pohjatonta, morkkista. Ja voihkii miehelleen, miten taas meni hermot, ja olen ehkä maailman kaamein äiti. Ja miettii "mitä naapuritkin ajattelee". Niin muuten, mitä?

Jeesustelu on myös tavaramerkkini. Miehen korottaessaan ääntään, taivastelen miten hän nyt tollein lapsilleen huutaa... "siis yritä hengittää syvään, kyllä se siitä", "hei yritä muistaa, että sä olet se vanhempi, ne on vasta lapsia". Jotta niih.

Tavallinen minä unohtaa ilmoittaa myöhässä lääkärijutut, ja peruuntuneet musiikkiterapiat päiväkotiin. Ja tavalliselle minälle tulee aina yhtä suurena yllätyksenä se, että lapsille pitää erikseen hakea paikkaa aamu- iltapäivätoiminnasta. Tavallinen minä muistaa +19 asteessa, vettä tullessa kuin Esterin sieltä, että Edwardilla on ainoastaan karvavuoriset kumpparit. Koulussa ihmeteltiin miksi Edwardin sukat ovat märät. Vaikka saappaat tuntuvat olevan ihan ehjät.

Tavallinen minä suunnittelee innoissaan puisto-kaupparetkeä miehen reissupäivälle. "ihanaa, trion kanssa peuhataan. Käydään kaupassa rauhassa. Ja kotona harmoniossa tuhotaan kaupasta ostetut eväät" Joka hemmetin kerta tulee yhtenä suurena yllätyksenä se, että kuviossa on kolme lujan oman tahdon omistavaa tyyppiä. Kolme liikkuvaa liikkujaa. Harvemmin kaikki menee ihan harmoniassa. Omaan myös kyvyn unohtaa nuo epäonnistumiset. Muutama päivä, ja here we go again.

Tavallinen minä haaveilee puolesta tunnista kotona, trion (ja totuuden nimessä, myös miehen) hereilläoloaikana, jolloin k u k a a n ei puhu minulle kertaakaan. Ja siitä, että mies ilmoittaisi perjantaina, että haluaa viettää koooooko viikonlopun trion kanssa mökillä. Totuuden nimessä haaveilen, että he häipyisivät kahdeksi viikoksi keskenään mökille. En vain kauheasti kehtaa myöntää asiaa ääneen. Ja tiedän, että toiveeni on ihan yhtä utopistinen, kuin joka keväinen viikossa biitsikuntoon projektini.

Tavallinen minä suree myös aina, ja ikuisesti, jossain pienessä syöverissä sitä, että meille kävi näin. Joinain päivinä suru on isompi, joinain päivinä se on hengästyttävän kaiken valtaava. Ja toisina päivinä suorastaan huomaamaton. Mutta siellä se on aina. Tavallinen minä on myös äärettömän onnellinen siitä, että meille kävi näin; saimme kolme ihanaa poikaa. Onnellinen olen joka päivä. Jossain siellä pyykkivuorten-karjumisten-askartelujen-pepunpesujen-toivottoman ruoanlaiton-ja ikuisuus siivousprojektien välissä. Välillä pikkasen vähemmän onneton, välillä pakahduttavan paljon onnellinen.

Tavallinen minä lähtee antamaan miehelle iltaohjeet "kylvetä pojat, kun on niin paljon siitepölyä ilmassa" "muista antaa Edwardille puuron jälkeen jätskiä" "Sampulle allergialääke". Pakkaamaan laukkunsa. Ja jumppaamaan. Lauantaina koittaisi omaloma; nythän on vasta maanantai. Vielä saattais ehtiä biitsikuntoon?

Tavallinen minä omistaa myös maailman ihanimmat ystävät. Ne ovat ne, jotka pitävät pinnalla, kun pinnan alla kuohuu. Ja jotka iloitsevat, kun aihetta on. Kiitos teille. Joka ainoalle teistä. Ja isoin kiitos miehelle. Vaikka sen tyypin voisi ampua joskus avaruusraketilla jonnekin maapalloa kiertämättömille urille, niin ei sitä ilman voisi kyllä elää.